Olen perin hidas lukemaan talouteemme tulevia lehtiä (ostamistani irtonumeroista puhumattakaan). Siksi paneuduin kuun alussa ilmestyneeseen Parnassoon vasta tällä viikolla. Vaivan arvoinen numero onkin kyseessä. Karri Kokon kansijuttu kustantamisen tulevaisuudesta oli tosin jotakuinkin tyhjänpäiväinen ja pinnallinen, mutta tykkäsin Harry Salmenniemen monisivuisesta ”Syysmyrskyt”-runosta (ehkä se oli riittävän tyhjänpäiväinen ja pinnallinen kaltaiselleni heikosti runoutta tuntevalle lukijalle?) ja Martti Anhavan herkullisesta esseestä Mitä on taide? -nimisistä kirjoista. Lasse Koskelan kirjoitus Tuntemattoman sotilaan johtamisopeista oli myös kiinnostava ja on epäilemättä antoisa Koskelan ja Pasi Lankisen Johtajakirjan mahdolliselle kohderyhmälle, joskin suurin osa asiasta oli meille (entisille) kaikenkarvaisten pomojen alaisille ennestään tuttua.
Eniten minuun – kirjailevaan suomentajaan – vetosi kuitenkin Arto Virtasen ”Lintu vai kala”, kommentti moniakin klassikoita suomennelleen kirjailijan Pentti Saarikosken käännöstöihin. Tästä asiasta on puhuttu paljon meidän kirjallisuuden suomentajien parissa, mutta kovin usein kommentoidessaan Saarikosken käännöstöiden heikkoa laatua jollekin ei-suomentavalle kulttuurin toimijalle ammattisuomentaja saa kuulla suunnilleen: ”Mutta Saarikoski oli persoona! Ei se nyt niin tarkkaa ole, ovatko ne käännökset ihan kohdallaan!” Tai jotakin siihen tapaan. Toisin sanoen Saarikoski oli varhainen Eijkens-Baijarsilaisen koulukunnan edustaja suomalaisessa kirjailijuudessa ainakin ollessaan suomentaja: tärkeämpää on imago kuin sisältö.
Virtanen keskittyy jutussaan ennen kaikkea Saul Bellowin Herzogin ja John Barthin Uivan oopperan suomennoksiin ja välillä siteeraa pätkiä Saarikosken käännöksestä, alkutekstistä ja omasta suomennosehdotuksestaan. Tällä tavalla on tietysti helppoa tuoda esiin karkeita(kin) virheitä ja kömpelyyksiä (kuten Virtasen jutun otsikon innoittanut sea robin -kalalajin eli kurnusimpun ”suomentaminen” merisatakieleksi). Itse en pidä Virtasen suomennosehdotuksia kovinkaan onnistuneina – Saarikosken jälkeä parempana, kyllä – mutta toisaalta: omista käännöksistäni olisi aivan yhtä helppoa poimia nolouksia, kömpelyyksiä ja muutama suoranainen virhekin.*
Saarikosken kohdalla tärkein syy tekstiin jääneisiin virheisiin lienee ollut kiire: hänelle suomentaminen oli puhtaasti pelkkää palkkatyötä, jotka piti tehdä nopeasti pois alta että pääsisi käyttämään aikaa arvokkaampiin kirjallisiin harrastuksiin. Tästä voi tietysti arvella, että kyse on ollut osittain myös välinpitämättömyydestä: kääntämisen laaduksi riitti se, mistä palkkion sai. Ja koska kääntäjä oli persoona, töitä riitti silti. Esi-internetiaalisella kirjoituskonekaudella monien detaljien selvittely oli sitä paitsi huomattavan paljon mutkikkaampaa, toisinaan jopa mahdotonta. Ilmeisesti myös kustannustoimittajat suhtautuivat Saarikoskeen persoonana eivätkä uskaltaneet käyttää punakynää niin paljon kuin olisi ollut tarpeen. Eikä lukijakunnankaan sivistys, englannin kielen taito tai mahdollisuudet tutustua englanninkielisiin alkuteoksiin olleet tuohon aikaan lainkaan niin hyviä kuin nyttemmin, joten moni karkeakin virhe on huomattu vasta paljon myöhemmin. Myös kustannustoimittajien – ja heidän apunaan käyttämiensä tuttavien – yleissivistys on luultavasti ollut paljon nykyistä kapea-alaisempaa.
Yhtä kaikki, tällaiset kommentit ovat kirjallisuuden ammattisuomentajalle joka tapauksessa tarpeellisia ”käsi sydämelle ja katse peiliin” -hetkiä. Olen tuskallisen tietoinen siitä, että omien julkaistujen suomennosteni joukossa on (ainakin) muutamia, joiden jälki olisi voinut olla paljon parempaa. Usein syy on ollut sama kuin (todennäköisesti myös) Saarikoskella: kiire. Olen ottanut töitä liian kireillä aikatauluilla, tai löysäillyt liian pitkään edellisen käännöksen valmistumisen jälkeen niin, että seuraavan käännöksen deadlinen lähestyessä tulee aivan hillitön kiire. Kireisiin aikatauluihin on tietysti johtanut myös kirjallisuuden suomentamisen häpeällisen matala palkkiotaso: töitä on pakko ottaa niin paljon, että tulee jotenkin toimeen. Tässä suhteessa olen onneksi pystynyt hieman löysäämään tahtia: olen päässyt eroon vanhoista, pitkäaikaistyöttömyyden kauden veloistani ja saanut sen jälkeen parikin pientä perintösummaa, joten käännöspalkkioiden ansaitsemistahdin harventaminen on ollut mahdollista – ainakin tilapäisesti. Tietysti asiaa on auttanut myös, että kirjailija-Mäkelä on saanut merkittävästi enemmän apurahoja kuin suomentaja-Mäkelä, vaikka kirjailija-Mäkelän ansaitsemat tekijänoikeuskorvaukset ovatkin olleet täysin olemattomia suomentaja-Mäkelän tekijänoikeuspalkkioihin verrattuna.
Peiliin sopii tietysti katsoa myös juuri tämän kirjailija- ja suomentajaminän yhteispelin suhteen. Ainakin tähän asti olen yleensä kyennyt mieltämään itseni ennen kaikkea kirjallisuuden suomentajaksi, joka silloin tällöin kirjoittelee omiakin romaaneja. Tässä mielessä laadun pitäisi olla kunnia-asia, ja toivon mukaan se sellaisena pysyykin. Minulla on myös ollut suuri ilo saada suomennettavakseni enimmäkseen sellaisia romaaneja ja tietokirjoja, joiden takana olen voinut seistä: ne pitikin saada suomeksi, niiden suomentaminen oli tärkeää kulttuurityötä. Minä siis olen (luultavasti) Saarikoskea motivoituneempi suomentaja.
Mutta koska en ole samanlainen persoona kuin Saarikoski (Luojan kiitos!), huono käännösjälki vaikuttaa omalla kohdallani suoraan myös käännöstilausten määrään eli työllisyyteen ja sitä kautta toimeentulemiseen. ”Vapaana kirjailijana” eläminen on Suomen kokoisen lukijakunnan edessä täysin mahdotonta, paitsi ehkä joillekin persoonille ja muutamille apurahojen jumalien suosikeille. Laadun parantamiselle ja ylläpitämiselle on sekä tarvetta että tahtoa.
Töihin tästä, siis.
___
* Vasta pari vuotta sitten tulin huomanneeksi, että Robert Johnson – Blueslegendan jäljillä -suomennoksessa Johnsonin syntymäpäiväksi on merkitty 8. elokuuta 1911. Alkuteoksessa on oikea kuukausi, toukokuu. Minulla ei ole aavistustakaan, mistä se elokuu on sinne hypännyt. Tässä tapauksessa ei voi edes syyttää kiirettä: tein ensimmäisen käännösversion harrastusmielessä puhdetöinä lähes kymmenen vuotta ennen kuin suomennos julkaistiin, ja kävin tekstiä läpi sekä itse että kustannustoimittajan kanssa kaikessa rauhassa.
Muuten, J. Pekka, oletko Virtasen kanssa samaa mieltä tästä:
”Every third-, fourth-, tenth-rate man of the word knew… tarkoittaa sitä, että joka kolmas, neljä tai kymmenes mies koko maailmasta tiesi…”
Minusta oppimestarin korjaus menee tuossa metsään, ja oikeasti alkutekstissä näytettäisiin sanovan: ”Joka ainoa kolmannen, neljännen ja kymmenennen luokan maailmanmies tiesi…”
Ilman kontekstia on toki paha sanoa varmasti.
Jaakko,
tuossa Virtanen lienee tosiaan iskenyt kirveensä nolosti kiveen ja saanut kimmokkeena hamarasta otsaansa…
Menee nyt suomentamisesta ohi, ja tartun tuohon PERSOONAAN. Ihan tässä äskettäin uutisoitiin professori Keltikangas-Järvisen lausunnosta, että työelämässä keskitytään nykyään ihmisen persoonaan joskus jopa ammattitaidon kustannuksella. Halutaan ”hyviä tyyppejä” ihmisiä, vaikka heidän energiansa voi suuntautua työtä enemmän kaveeraamiseen. Ja johtajaksi hyvin sosiaalinen tyyppi ei sovi ollenkaan.
Tää ilmiö kenties osaltaan liittyy mun viime aikojen havaintoihin, kun esim. isoissa metromainoksissa on ihan lyhyessäkin tekstissä kirjoitusvirheitä. Pahin oli jonkun kuntokeskuksen mainos, jossa luki ”AVAMME uuden keskuksen jne..”. Teksti oli ns. kissankorkuisin kirjaimin – millainen ”ammattilainen” ei näe, että heti ensimmäisessä sanassa on virhe?
Vielä karseampaa oli eilen aamuna kuulla Ylen aamu-uutisten insertissä sanapari ”on lienee”. Voi huokaus. Mutta kai maailma menee siihen, että moisista ei piitata, kunhan tekijänä on hyvä tyyppi. Ja jos joku piittaakin, on kääpäytynyt niuho dinosaurus. Mitä välii!
Ja heti tein itsekin lausevirheen, eheh 😉
Anu, on tuossa perääkin. Mutta…
Työyhteisöissä toki sosiaalisilla(kin) taidoilla on erittäin suuri merkitys – sen opin aikanaan sairaalahommissa tavattuani erinäisiä lääkäreitä, joita ei olisi ikimaailmassa pitänyt päästää minkäänlaiseen asiakaspalveluhommaan kehittymättömien sosiaalisten valmiuksien vuoksi. (Asiakaspalveluahan lääkärin työ on.)
Ja johtajiahan katsellaan nurkissa nimenomaan sosiaalisten taitojen mukaan: heillä pitää olla sosiaalista silmää havaita yhteisön ongelmat ennen kuin niistä tulee kriisi sekä hoitaa työyhteisön kontakteja sekä muualle hierarkiaan että yhteistyökumppaneiden suuntaan. Silkkaa sosiaalisten taitojen käyttöä. Mikäli johtaja ei näitä asioita hallitse, hän on yksinkertaisesti tuottamatonta työvoimaa.
Piti vielä lisäämäni, että Anun kommenttia lukiessani aloin pohtia, olisiko pitänyt käyttää jotakin muuta termiä kuin ”persoona”. ”Huippuyksilö” on tietysti toinen sana, jota käytetään brändiltään onnistuneesta ihmisestä, riippumatta siitä onko hänellä minkäänlaista, hah, substanssiosaamista.
Sosiaaliset taidot on kuitenkin eri asia kuin sosiaalinen perusluonne/temperamentti (sanoo Keltikangas-Järvinen, jonka kirjan olen myös lukenut 😉 ). Sosiaaliset taidot on kykyä ottaa toiset huomioon, niitä voi oppia vaikka olisi ujokin tai muuten vaan ei-niin-ihmisläheinen. Sosiaalinen temperamentti taas tarkoittaa, että ihminen kaipaa ympäristön hyväksyntää ja ”tykkäämistä” – siinä on vaikea tehdä johtajana joskus hankaliakin päätöksiä, kun haluaisi miellyttää kaikkia.
PS: Niin ja nimenomaan sosiaalisella temperamentilla varustettu siis osaa helposti antaa itsestään tällaisen ”hyvän tyypin” kuvan, jolla duunipaikkoihin nykyään parhaiten pääsee.
Hmmm, en ole ollenkaan varma voiko sosiaalisia taitoja ja temperamenttia erottaa tuolla tavalla. Olen itse ujo ja jossain määrin erakkomainenkin, mutta siitä huolimatta kaipaan erittäin paljon ympäristön hyväksyntää. Koska emme ole neandertalilaisia, yhteisöllisyys ja laumasieluisuus ei ole bugi, vaan feature.