Iso osa 1900-luvun aineellista kulttuuriperintöä on vaarassa tuhoutua. Vaara uhkaa monia vanhempiakin aarteita.
Ongelma on muovi, tuo aikamme ilo ja riesa. Toisin kuin pitkään kuviteltiin, muovi ei ole ikuista, eikä edes erityisen pitkäikäistä. Muovit ovat orgaanisia polymeerejä, pitkiä hiili- tai piiyhdisteitä. Osa muoveista – kuten vanhemmissa filmimateriaaleissa käytetty räjähdysherkän selluloidin tilalle kehitetty turvallisempi selluloosa-asetaatti, lähes kaikkialla lähes kaikkeen käytetty polyvinyylikloridi (PVC) – hajoavat ns. autokatalyyttisesti: hajoavista hiiliketjuista syntyy kemikaaleja, jotka edistävät hiiliketjujen hajoamista. Alkuun päässyt hajoaminen muuttuu nopeasti pahemmaksi.
PVC:n kaltaisia muoveja on käytetty myös paljon vanhempien kulttuuriaarteiden säilyttämiseen: esimerkiksi 700-luvulta peräisin oleva belgialainen käsikirjoitus Codex Eyckensis säilöttiin 1950-luvulla silloin vielä ikuisena pidetyn PVC:n alle – mutta ehdittiin pelastaa, ennen kuin suojeleva muovi tuhosi suojeltavansa.
Jotkut muovilaadut kelpaavat myös mikrobien ravinnoksi.
Viime ja tämän vuosisadan kulttuurista valtava osa on tallennettu muoville: elokuvat, valokuvat, äänilevyt, cd-levyt, dvd-levyt, lelut, monet veistokset,… niiden päivät ovat ehkä luetut. Nykyajan teollinen paperi ei ole sekään kovin hyvin säilyvää. Ehkä informaatioteknologian aikamme muistetaan vuosisatojen päästä pimeänä aikana, jolta ei ole jäänyt talteen juuri mitään.
Toisaalta: enkäpä ihmiskunnan (kirjaimellisesti) suurin häpeäpilkku, Tyynenmeren jätepyörre, hajoaa sekin itsekseen. Ainakin, jos mantereilta tulevan uuden aineksen määrä saadaan vähenemään.
