Kategoria: kirjallisuus

Juhlan aika

·

Huomasin kyllä jo aikanaan Pentinkulman päivien esikoiskirjailijaseminaarissa vuonna 2004, että runoilijat ovat aivan omaa porukkaansa.

Ei, en tarkoita missään negatiivisessa mielessä, päinvastoin. Se, että mainion seminaariporukkamme runoilijat viihtyivät niin hyvin toistensa seurassa johtui yksinkertaisesti siitä, että he tunsivat toisensa jo ennestään. Heillä on ollut yhteisiä lausuntailtoja, tapahtumia, lehtiä, yhteinen kiinnostuneiden piiri – oikeastaan hyvin samassa hengessä kuin meillä spekulatiivisen fiktion kirjoittajilla ja ystävillä. Kun kyseessä on kirjallisen kentän pieni ja vähän esoteerinen laita, kaikki hyötyvät siitä jos porukka pitää yhtä. Sekä tekijät että lukijat. Eikä porukkahenki tarkoita sitä, että muut pitäisi sulkea ulkopuolelle. Pentinkulman porukasta löytyi ystäviä sekä proosan että runouden tekijöistä.

Me spefistit voisimme ottaa runoilijoista ainakin yhdessä suhteessa. Mekin voisimme järjestää kirjan julkaisubileitä.

Itselläni on ollut tapana, että saadessani painotuoreen romaanin käteen kaadan itselleni tujakan lasillisen hyvää viskiä tai sytytän sikarin ja istahdan talomme pihamaan pergolaan tuijottamaan hämärtyvässä illassa työni tulosta. Koska en normaalisti polta, sikari kihahtaa päähän ihan yhtä sutjakkaasti kuin viski. Tämä yhden hengen juhla on hauska pikku perinne, mutta asian voisi tosiaan tehdä toisinkin.

Juuli Niemi oli mukana samaisessa esikoiskirjailijaseminaarissa, Saila Susiluotoon tutustuin viime keväänä Pentinkulma-kaverini Sanna Karlströmin kautta. En ole vielä ehtinyt lukea Juulin Yömatkoja enkä Sailan Carmenia – sainhan ne käsiini vasta pari tuntia sitten – mutta luulisin niiden kiilaavan sujuvasti ”nämä kirjat pitää lukea ensi tilassa” -pinossa aiemmin hankittujen kirjojen edelle omalta osaltaan siksi, että a) Juuli ja Saila ovat mukavia ihmisiä ja b) julkkaribileissä oli mukavaa jutella monenlaisten fiksujen, kiinnostavia ajatuksia heitelleiden ihmisten kanssa, ja mukavaa muutenkin.

Samalla rupesi tietysti itämään ajatus: Miksipä minä en voisi järjestää julkkareita sitten kun seuraava romaani ilmestyy?

Proosapuolella sellaista ei ole harrastettu niin paljon – ellei kyseessä ole niin iso kirjallisen kentän nimi, että uusi teos on Tapaus. Hyvin helposti julkaisun juhlistaminen jää korkeintaan kirjamessu- tai kirjatapahtumaesiintymiseen. Mutta miksipä ei? Varaisi sopivan paikan, kutsuisi mukaan ateljeekriitikot, kustannustoimittajat, läheiset, ystävät, naapurit, spefi-tutut ja muita mukavia ihmisiä, ehkä vähän toimittajakuntaakin, ja juhlistaisi harvinaislaatuista tapausta kunnolla. Ei se niin monimutkaista ole. Ja jos joku toinen sattuisi julkaisemaan samoihin aikoihin, bileet voisi yhdistää. Kyllä se viskilasillinen ja kirjankannentuijottelu maistuisivat hyvässä seurassakin. Saattaisivat maistua paremmaltakin. Ja koska tykkään lukea omaa tekstiäni – kuin runoilijat – ja vielä kehitellä siihen taustalle pikku äänimaisemia, olisi oiva tilaisuus päästä harrastamaan tätäkin pahetta.

Mmm, pitäisiköhän varata vaikkapa tuo Kappelin kellari esimerkiksi… tammikuun toiseksi päiväksi 2012?

Jostakin on aloitettava

·

Kesän kulttuuritapauksia on ollut Ursula K. Le Guinin Rocannonin maailman julkaiseminen suomeksi (Jyrki Iivosen käännöksenä ja Avaimen kustantamana). Kyseessähän on mestarin esikoisteos vuodelta 1966, ns. hainilaisen syklin (Pimeyden vasen käsi, Osattomien planeetta, Maailma vihreä metsä, Kahdesti haarautuva puu,…) ensimmäinen teos. Le Guin ehti julkaista pari muutakin kirjaa – muun muassa Maameren tarinoiden ensimmäisen osan – ennen kuin vuonna 1969 julkaistu Pimeyden vasen käsi muodostui läpimurroksi.

Nyt, Rocannonin luettuani, en välttämättä ihmettele lainkaan, ettei pankki räjähtänyt esikoisen myötä. Kirja esittelee Le Guinin hainilaismaailman peruskäsitteitä maailmojen liitosta (myöhemmin ”ekumeeni”) aina valoa nopeampaan ansiibeli-kommunikaatiolaitteeseen asti. Vain 180-sivuinen kirja alkaa kauniisti vanhahtavalla legendalla kadotetun korun takaisin saamisesta – tähtien välisen matkailun hitauden aiheuttamine lisäongelmineen – mutta itse kertomuksessa Le Guinin ainutlaatuisuus on vielä ns. idullaan.

Vaikka Rocannon kuuluukin Le Guinin tieteiskirjallisuuteen ehdottomasti liittyvään hainilaissykliin ja vaikka perusastelma onkin scifiä – kirja sijoittuu kaukaiseen tulevaisuuteen, käytössä on oman aikansa modernia tekniikkaa jnpp. – itse tarina on kuitenkin jokseenkin puhdasta, ja hetkittäin vähän kulunuttakin fantasiakuvastoa. Liiton tutkija Rocannon on päätynyt jonkinlaista pronssikautta elävälle planeetalle, hän joutuu paikallisten toveriensa kanssa lähtemään kohti kaukaista mannerta – jalan ja ratsain, vaikka ratsut ovatkin siivekkäitä – ja kohtaamaan matkalla planeetan merkillisiä olentoja ja vaaroja. Kiistoja setvitään miekoin ja jousin. Rocannon on myös paljon selkeämmin perinteinen seikkailukertomus kuin hainilaissarjan myöhemmät, mietteliäät ja vahvasti Le Guinin sosiaaliantropologin taustaa hyödyntävät helmet.

Iivosen käännös on enimmäkseen sujuvaa, joskin tässäkin minua kiusaa muutama lempiriesani, esimerkiksi englanninkielen ”race”-sanan suomentaminen kovin yksioikoisesti ”roduksi” silloinkin kun ”laji” olisi paljon oikeampi käännös.

Le Guinin ja laadukkaan sf-kirjallisuuden ystävän hyllyyn Rocannonin maailma tietysti kuuluu. Jo siksi, jotta kustantajat uskaltautuisivat suomennuttamaan ne loputkin Le Guinin tuotannon helmet.

Serkulle käsipäivää

· 4 kommenttia ·

Kuvittele sukulainen, jonka mielestä seksi on kuin kädenpuristus. Joka järjestää naapureiden kanssa orgioita, ei piittaa siitä vaikka elämänkumppani makaisi muiden kanssa ja uskoo vakaasti, että naisten pitäisi päättää kaikesta. Kuvittele nyt, että tällaisia sukulaisia olisi kokonainen heimo – mieletöntä, vai mitä? Mutta taatusti tosi hauskaa.

Törmäsin Vanessa Woodsin kirjaan Bonobo Handshake (Gotham Books, 2010) primatologi Sue Savage-Rumbaughin New Scientistissä julkaistun esittelyn kautta. Kirjan lukemisen jälkeen tuo esittelu tuntuu jossain määrin harhaanjohtavalta: Woods ei mitenkään hirveästi pohdi sitä, missä määrin bonobojen käyttäytyminen johtuu kulttuurista (genetiikan sijaan). Itse asiassa Woods kertoo enimmäkseen kongolaiselle Lola Ya Bonobo -rauhoitusalueelle toimitetuista, pääosin orpona kasvaneista bonoboista, joiden mahdollisuudet oppia käyttäytymistä lajikumppaneilta varhaislapsuudessa ovat ollee ainakin jossain määrin rajallisia. Monet pienokaisista ovat nähneet kuinka bushmeatin, laittoman villiriistan metsästäjät ovat tappaneet heidän vanhempansa, osa on pelastettu laittomilta villieläinkauppiailta, jotkut ovat kasvaneet hyvää tarkoittavien mutta typerien ihmisperheiden lemmikkeinä.

Yhtä harhaanjohtava on toisaalta kirjan imelään kanteen painettu mainoslause Muistelmat rakkaudesta ja seikkailusta Kongossa. Kyllä kirjassa puhutaan paljon rakkaudesta ja Woodsin suhteesta sulhaseensa, primatologi Brian Hareen. ”Seikkailu” on ennen kaikkea Woodsin haastattelemien ihmisten selviämistarinoita Kongon demokraattisen tasavallan sisällissotien ja kansanmurhien keskellä.

Woodsilla oli Haren ja apinoiden lisäksi kolmaskin syy lähteä vaaralliseen maahan. Hän halusi oppia ymmärtämään Vietnamin sodassa taistellutta, psyykkisesti vaurioitunutta ja alkoholisoitunutta isäänsä tutustumalla muihin sodan kokeneisiin ihmisiin.* Kongossa heitä riittää. Luonnonvaroiltaan yksi maailman rikkaimmista maista on ollut jo vuosikymmeniä sisällissotien ja korruption raastama. Tilanne Woodsin kuvaamana tuo minulle vahvasti mieleen sen, mitä olen oppinut Kiinan historiasta viimeisen dynastian ja Kansantasavallan perustamisen välisenä aikana. Myös Kongossa tilanne on edullinen edullisia teollisuuden raaka-aineita loputtomasti janoaville länsimaille.** Esimerkiksi meidän kännykkämme ovat niin naurettavan halpoja osaltaan siksi, että niiden toiminnalle välttämätön maametalli tantaali on saatu puoli-ilmaiseksi erilaisten sissiarmeijoiden orjatyövoimalla Kongosta louhimalla ja naapurimaihin salakuljettamalla. Ihmisten lisäksi silmittömän raa’asta sissisodasta kärsivät myös eläimet – kuten bonobot.

Bonobo (eli vanhastaan ”kääpiösimpanssi”) on ihmisen lähin elävä geneettinen sukulaislaji. Ihmistä läheisempää sukua bonobot ovat simpansseille – joihin ne on pitkään sotkettu myös tieteessä – mutta käyttäytymisen suhteen lajit ovat hyvin kaukana toisistaan. Aikuiset simpanssit kestävät miltei minkälaisia vastoinkäymisiä tahansa, ne ovat aggressiivisia, suorastaan sadistisen julmia niin omille lajitovereilleen kuin muillekin tielleen tuleville eläimille, ja niiden yhteisöjen patriarkaalisuus saa muinaisten roomalaisten patria potestas -perinteen tuntumaan silkalta humanistiselta tasa-arvovelttoilulta. Simpanssiyhteisöt käyvät julmia valloitussotia naapuriensa kanssa eivätkä pistä pahakseen etnisiä puhdistuksia väärään ryhmään kuuluvien lajikumppaniensa keskuudessa.*** Bonobojen yhteisöt ovat naaraiden johtamia, muukalaisiin – olivat ne sitten bonoboja tai ihmisiä – suhtaudutaan uteliaan ystävällisesti elleivät muukalaiset anna aihetta muuhun, yhteisö pistää yleensä yksilöiden välisen väkivallan kuriin hyvin nopeasti ja – tämä lienee bonobojen tunnetuin piirre – kriisi- ja stressitilanteet ratkaistaan homo- tai heteroseksuaalisella hässimisellä.

Sisällissota ynnä bonobojen ja simpanssien erilainen elämä muodostavat Woodsin kirjan perussanoman. Toisaalta hän kuvailee nöyrän ihmetyksen vallassa sitä valtavaa välittämisen, huolenpidon ja altruismin määrää jota hän näkee sekä sotien syvistä vammoista toipuvien kongolaisten että bonobojen arjessa. Toisaalta hän peilaa sitä armeijoiden ja sissijoukkojen sekä simpanssien kerran toisensa jälkeen osoittamaan raakuuteen ja muukalaiskammoon.**** Hän haluaa meidän oppivan mieluummin bonoboilta – ehkei suoranaisesti seksuaalikulttuurin suhteen,***** mutta pikemminkin yleisen elämänhallinnan ja toisenlaisten kanssa toimeentulemisen suhteen. Meissä on siihen potentiaalia.

Ja Kongossa – ennen kaikkea kongolaisissa – on potentiaalia. Paljon. Woods kertoo painajaismaisia tarinoita raakuuksista, raiskauksista ja silpomisista, mutta hän ei ole toivoton, päin vastoin. Hän yrittää myös välttää perinteistä eurooppalaisen kulttuurin aivotonta kukkahattutäti-sormenheilutusta ja asioiden paremmin tietämistä. Hän haluaa mieluummin kuulla kongolaisten omia ratkaisuja jossain määrin helpottaneeseen, mutta silti yhä edelleen jatkuvaan kaaokseen. Vaikka Woods korostaa aivan aiheellisesti bonobojen uhanalaisuutta, hän ei ole serkkujemmekaan suhteen toivoton. Bonobojen apuna on sekä Kongossa että ns. länsimaissa paljon taitavampaa ja fiksumpaa väkeä kuin vuorigorilloja ”suojellut” kuuluisa sosiaalinen kehitysvammainen, joka onnistui katkomaan välinsä suunnilleen kaikkiin, joiden apua hän olisi tarvinnut.

Luin nuorena paljon erilaisia eläinaiheisia muistelmakirjoja – Joy Adamsia ja kumppaneita, ja tietysti Gerald Durrellia. Bonobo Handshake ei ole samanlainen leppoisa, kiltti eikä lapsellinen kirja, mutta tarjoaa eläimien tilanteelle ja elämälle paljon parempaa kontekstia ja taustaa kuin Adams tai Durrell. Se on tärkeä, valaiseva kirja ja sen soisi julkaistavan myös suomeksi.

___

* Woods viittaa pari kertaa Joseph Conradin romaaniklassikkoon Pimeyden sydän, joka, kuten tunnettua, sijoittuu Kongon historian siihen kammottavaan vaiheeseen, jolloin maata ja sen kansoja hävittivät sairaalloisen sadistiset ja ahneet belgialaiset. Ehkä Woods jättää tarkoituksella lukijan hoksattavaksi sen, että Pimeyden sydämen elokuvaversio Ilmestyskirja. Nyt. on sijoitettu puolestaan 1960-luvun lopun Vietnamiin.

** Eurooppalaisten, pohjoisamerikkalaisten, australialaisten ja kiinalaisten lisäksi Kongon haaskalla kekkaloivat toki myös Kongon naapurimaat, mm. omasta kansanmurhastaan ilmeisen ”hyvin” ”toipunut” Ruanda. Hutuja ja tutseja asuu myös Kongon puolella.

*** Tässä on tietysti muistettava huomauttaa, että simpanssien valloitussodankäynnistä on saatu havaintoja vasta viime vuosikymmeninä, jolloin mm. metsänraivaus ja kaivostoiminta ovat kutistaneet niiden elinalueet jotakuinkin olemattomiin. Jotkut tutkijat tuntuvat kyseenalaistavan sen, onko nyttemmin havaitun kaltaista sodankäyntiä harjoitettu aikaisemmin vai onko se esimerkiksi – ihmisiltä opittua. Simpanssien ajoittainen hillitön väkivaltaisuus on kyllä havaittu aikaisemminkin.

**** Woods muistaa kyllä korostaa, että simpansseista on paljon muuhunkin kuin vain vihaan ja väkivaltaan. Bonoboihin verrattuna näiden lähisukulaislajien  ero vain helposti korostuu

***** Jossain mielessähän ihminen on kyllä tätäkin puolta harrastanut maailman sivu. Erinäisiä sotia on saatettu päätökseen järjestetyillä avioliitoilla.

Kuinka kaikki voi mennä pieleen

·

Äänittäjätuttavat alkoivat puhua Mixermanin blogimerkinnöistä joskus loppukesästä 2002. Foorumeilta tuttu, ilmeisen asiantunteva ja ilmeisen monissa nimiprojekteissa mukana ollut äänittäjä/tuottaja/miksaaja oli ruvennut dokumentoimaan uutta projektiaan, josta vaikutti kehittyvän kiintoisaan suuntaan. Blogissa ”Bitch Slap” -salanimellä kulkenut kvartetti oli kiinnitetty pari vuotta aikaisemmin isolle levymerkille ja käsketty säveltämään uutta materiaalia. Nyt materiaalia oli, ja bändi pääsi lopultakin studiohommiin. Hankkeesta oli jo alkuvaiheissaan tullut todellakin… kiintoisa, ennen kaikkea siksi, miten moni asia oli jo ehtinyt mennä kunnolla pieleen. Eikä se siihen jäänyt.

Monen muun tavoin hekottelin Mixermanin lähes päivittäisiä merkintöjä omista, Bitch Slapin, tuottajan, A&R-väen, studiohenkilökunnan sun muiden tyyppien tekemisistä, toilailuista ja tollouksista, ynnä odottelin joka ikinen aamu päästäkseni lukemaan uusista seikkailuista. Muiden lukijoiden kanssa spekuloitiin myös, mikä bändi Bitch Slap oikeasti on. (Metallica oli yksi suosikkiarvaus, ennen kaikkea siksi että Bitch Slapinkin rumpali ”Dumb Ass” eli ”Cotton” vaikutti hieman… toistaitoiselta.)

Noin vuotta myöhemmin The Daily Adventures of Mixerman ilmestyi myös omakustannekirjana, josta puuttui joitakin alkuperäisessä blogissa ilmestyneitä juttuja (mm. studioavustaja ”Lance Nephew’n” merkinnät) mutta joka kertoi Bitch Slapin tarinan loppuun… tai ainakin siihen, mihin se luultavasti jämähti useammaksi vuodeksi. Myöhemmin musiikkikirjallisuutta kustantava Backbeat Books on julkaissut kirjan useampaankin kertaan, joten se on helposti saatavilla.

Sittemmin Mixerman on paljastanut oikean nimensä (Eric Sarafin) ja ilmoittanut, että Bitch Slapia ei ole koskaan ollut olemassakaan. Kaikki on keksittyä. Tosin asia on ilmoitettu niin, että lukijalle jää helposti mieleen ajatus, että josko sittenkin… ehkä Sarafin joutui vain varmistamaan selustansa oikeuskanteilta… ehkä Bitch Slap on sittenkin totta? Ehkä äänilevyteollisuus tosiaan toimii näin käsittämättömän naurettavasti?

Mitä minuun tulee, en usko että Bitch Slapia on koskaan ollut olemassakaan. Toisaalta uskon vahvasti, että kaikki kirjassa esitetyt tapaukset, kommellukset ja päättömyydet ovat totta. Ne eivät vain sattuneet samassa projektissa, samalle bändille, samoille ihmisille. Sarafinin diskografia on sen verran laaja, että aika iso osa jutuista on epäilemättä sattunut hänen omissa projekteissaan. Tai hänen hyville ystävilleen.

Joka tapauksessa kirja kuuluu ehdottomasti lukulistalle kaikille niille, jotka ovat ikinä soittaneet bändissä, äänittäneet musiikkia tai edes haaveilleet jommastakummasta. Se on hillittömän hauskaa luettavaa myös jokaiselle musiikista ja sen tekemisestä ylipäänsä kiinnostuneelle. Kannen Spinal Tap -viittaus ei ole ihan tuulesta temmattu. Tässä on samaa henkeä: satiirin ja parodian ylettömyyksistä huolimatta Mixermanilla on taito ymmärtää ja jopa arvostaa sitä, mitä hän satirisoi.

Tietämyksen cohennus

·

Tutustuin Leonard Coheniin ensin ideana, sitten vasta hänen musiikkiinsa. Cohen kuului niihin ns. vanhemman polven artisteihin, joita 1980-luvun alussa kuului diggailla. Kun sitten sain hankituksi ensimmäisen levyni – kokoelmaksi harvinaisen arvostetun, keltakantisen Greatest Hitsin – ymmärsin kyllä, miksi mies on niin maineessa. Vähän myöhemmin satuin näkemään televisiosta tuoreen ”Hallelujahin” videon, ja kappale upposi minuun jotakuinkin laakista. Se oli kokoelman introverttejä ja synkkiä kitaraballadeja sovitetumpi ja valoisampikin, mutta (etenkin sitten kun sain tekstin eteeni) yhtä kaikki herkullisen ironinen, julmakin.

Sittemmin Cohen-suhteeni on ollut hieman satunnainen – pääosin arvostava, mutta joskus välinpitämätön. I’m Your Man tuli hankittua tuoreeltaan Various Positionsin diggailun jäljiltä, The Future jäi oikeastaan kokonaan väliin, Ten New Songs tuli Rumban arvostelukappaleena, sai minulta vähän välinpitämättömän käsittelyn ja lähti arvion kirjoittamisen jälkeen divariin (joskin hankin sen taannoin uudestaan, kun kohtuuhintaan sain). Tulin nähneeksi Cohenin bändeineen Roskildessa joskus 1990-luvun alkupuolella. Setti jäi mieleen ”ihan kivana” ja siitä, että Cohen yritti laulaa bluesia, johon hänen äänialansa ei oikein yltänyt. (Hänen pianistinsa sai setissä hyvin tilaa ja lauloi loistavasti bluesia – lieneekö hän ollut Cohenin kanssa edelleenkin yhteistyötä tekevä Sharon Robinson?) Diggailuaste alkoi kuitenkin sitten kohota niin paljon, että parin vuoden takaisen Helsingin konsertin missaaminen nyppi tosi pahasti – niin pahasti, että hankimme Sipin kanssa liput Cohenin konserttiin Lissabonin Atlântico-salissa viime heinäkuun lopussa.

(Kyseinen konsertti on sikäli harvinainen viime vuosien live-kokemuksistani, etten kirjoittanut siitä mitään blogiin. Tämä johtui ennen kaikkea äidin kuolemasta pari päivää aikaisemmin. Sanottakoon nyt, että konsertti oli odotusten veroinen, hieno kokemus – joskin lievästi sanottuna  vähän yllätyksetön sen jälkeen kun olimme nähneet hienon Live in London -dvd:n. Ainoa yllätys oli tallenteella kovin hauraalta näyttävän Cohenin ilmeisen hyvä kunto: lavalle tullessaan tai sieltä poistuessaan hän juoksi, hypähteli, tanssahtelikin.)

Cohen on vaikuttanut aina kiinnostavan ristiriitaiselta persoonalta: Juutalainen zen-munkki. Arvostelumenestyksiä kirjoittava kanadalaisen kirjallisuuden nouseva tähti, joka kolmekymmentä täytettyään luopui valokuvamallityttöystävästään ja asumisesta Hydran saarella ryhtyäkseen laulaja/lauluntekijäksi. Ira B. Nadelin kirjan Leonard Cohen – Elämäkerta (Various Positions – A Life of Leonard Cohen; suom. Tarja Lipponen, Johnny Kniga 2010) jälkeen hänen hahmonsa tuntuu entistäkin ristiriitaisemmalta. Kuuban vallankumouksen entisestä ihailijasta kasvoi välillä pasifisti, välillä Israelin  äärioikeistolaisen väkivaltapolitiikan avoin tukija. Naisilleen nöyriä, itsetutkiskelevia rakkauslauluja kirjoittanut trubaduuri tuntuu olevan oikeassa elämässä lähes perverssi seksimaanikko – joka on toisinaan pyytänyt häntä haastattelevia naistoimittajia riisuuntumaan tai edes näyttämään tissinsä – ja täysin kyvytön ylläpitämään minkäänlaisia naissuhteita kuin pakon (esimerkiksi yhteisten lasten) sanelemana. Cohen ei tunnu pystyvän nauttimaan kunnolla edes menestyksestään, tapahtui se sitten kirjallisella tai musiikillisella puolella.

Nadelin elämäkerta ei ole mikään Goldman-tyylinen roskatunkioiden rääppimisteos. Se on tehty yhteistyössä Cohenin kanssa, ja Cohen on sekä pyytänyt lähipiiriään puhumaan Nadelin kanssa että antanut tämän käyttöön julkaisemattomia kirjoituksiaan. Päähenkilö on ollut mukana myös toimitusvaiheessa. Ilmeisesti hän on itsekin pohtinut omaa minäänsä ja sen monia, yhteensopimattomia puolia, joten tällainen ristiriitaisen ja monisärmäisen kuvan antava teos saattaa olla hänelle hyvinkin mieleen. Nadel ei yritä selittää kaikkea lapsuuden traumoilla (kuten isän vakavalla sairaudella ja kuolemalla Leonardin ollessa vasta yhdeksän) tai Cohenin eri aikakausien päihderiippuvuuksilla (ei, kyse ei todellakaan ole ollut pelkästään punaviinistä).

Monissa suhteissa kirja poukkoilee vähintäänkin yhtä paljon kuin Cohenin hämmentävä ura, mikä tekee kronologian seuraamisen joskus ns. haastavaksi. Elämäkerta on kirjoitettu alkuaan jo vuonna 1997, minkä jälkeen Nadel on tehnyt siihen laajan täydennyksen vuonna 2006, jolloin edelleen jatkuva konserttikiertueiden sarja oli vasta suunnitteluvaiheessa. Cohenin viimeisten puolentoistakymmenen vuoden musiikille hyvin keskeinen henkilö Sharon Robinson jää myöskin näiden jälkisanojen sivuhuomautukseksi. Kun kerran yhden yön suhteitakin on kerrottu nimiä myöten, olisi ollut kiinnostavaa tietää onko perää siinä, että Robinsonin ja Cohenin suhde olisi muutakin kuin ammatillinen (mikä olisi kirjan teemojen suhteen sikäli mielenkiintoista, että kyseessä olisi ilmeisesti Cohenin elämän ensimmäinen edes jotenkin toimiva pitkäaikainen suhde…)

Kaikkine puutteineenkin Nadelin elämäkerta on antoisaa luettavaa, etenkin meille jotka parhaillaan odottavat Cohenin uutta Helsingin keikkaa aivan tuossa lähitulevaisuudessa.

Ystävyydestä

·

Ei tällaisella ilmalla ole mitään mahdollisuuksia kykkiä työhuoneessa, missä tietokoneen neliydinprosessori kuumentaa ilman vieläkin polttavammaksi ja tietokoneen tuulettimet puskevat sitä huoneilmaan. Pakko viettää iltapäiviä joko lakkaamalla kitaraprojektia – taloyhtiön nikkaritila on maan alla ja sitten viileä – tai istuskella pergolassa tai kirsikkapuun katveessa lukemassa.

* * *

Robert ja Patricia saapuvat molemmat New Yorkiin kesällä 1967. Molemmat ovat asunnottomia, rahattomia, työttömiä, nälkäisiä, yksinäisiä. Patricia on juuri toipunut teiniraskaudestaan ja esikoistyttönsä adoptoinnista pois hänen elämästään heti synnytyksen jälkeen. Robertilla on hyvin vaikeat välit vanhempiinsa ja katoliseen uskoon. He tapaavat toisensa sattumalta, ystävystyvät, rakastuvat. Löytävät tilapäisiä työpaikkoja ja jonkinlaisen kämpän,  sitten toisen, sitten he onnistuvat saamaan pikkuruisen huoneen legendaarisesta Chelsea-hotellista. Molemmilla ei ole oikeastaan minkäänlaisia kunnollisia tulevaisuudensuunnitelmia, he ovat ”pelkkiä kakaroita”, kuten joku ohikulkija toteaa. Molemmat kyllä tietävät haluavansa tehdä taidetta. Robert keskittyy alusta alkaen kuvataiteisiin, Patricia alkaa tehdä kuvien lisäksi runoja. Vähitellen hän alkaa yhdistellä Rimbaudin ja Baudelairen vaikutteisiin viehtymystään rock-musiikkiin. Suhde ei kestä suhteena kuin pari vuotta – Robert alkaa itsekin tajuta olevansa homoseksuaali – mutta siitä syntyy elinikäinen ystävyys. Vaikeiden vuosien aikana kohdalle sattuu satunnaisia tuttavuuksia ja ihastuksia, jotka myöhemmin tönäisevät heitä suuntiin, jotka jälkiviisauden valossa vaikuttavat ”oikeilta”. Slim Shadow -nimeä käyttänyt rumpali osoittautuu Sam Shepard -nimiseksi näytelmäkirjailija–perheenisäksi, mutta vaikka suhde ei kestäkään kauan, se vie Patrician esiintymään ja kirjoittamaan. Robert löytää lopulta itselleen varakkaan poikaystävän ja mesenaatin. Patricia kirjoittaa Rolling Stonen ja Creemin kaltaisiin rocklehtiin, saa sitä kautta arvostusta ja kollegastaan Lenny Kayesta kokeilunhaluisen sähkökitaristin tukemaan lausuntaa ja lauluja yhdisteleviä esityksiään. Eräänlaiseksi tienhaaraksi muodostuu Robertin ottama valokuva Patrician ensimmäisen albumin kanteen: sen jälkeen sekä Robert Mapplethorpe että Patti Smith jatkavat omaa, itsenäistä uraansa, mutta ystävyys kestää aina Robertin kuolemaan pitkän sairauden jälkeen vuonna 1989.

Ensimmäinen suomennettu Patti Smithin kirja Ihan kakaroita (Just Kids, 2010) ei ole varsinaisesti muistelmateos eikä taiteilijamuotokuvakaan. Se on kumpaakin, mutta ennen kaikkea se on kertomus huono-onnisesta rakkaussuhteesta kehittyneestä vahvasta ystävyydestä. Smith valottaa kyllä molempien taustoja ja molempien itsenäisiä tekemisiä, mutta ennen kaikkea heidän yhteisen tarinansa taustoittamiseksi. Samalla kirja on mukana olleen kuvaus New Yorkin, Max’s Kansas Cityn ja CBGB’sin sittemmin glorifioiduista underground-piireistä eräänlaisena välikautena, Andy Warholin hovin kulta-ajan jälkeen, mutta ennen punkin ja uuden allon puhdistavaa energiaa. Smith ei suoranaisesti romantisoi, mutta hän tunnustaa kyllä väriä vilpittömänä fanina omille sankareilleen ja muusilleen: Janis Joplinille, Jimi Hendrixille Jim Morrisonille, Bob Neuwirthille ja Robert Mapplethorpelle. Hän on ilmeisesti pitänyt päiväkirjaa suuren osan kuvaamastaan aikakaudesta, mikä selittää muistikuvien tarkkuuden – sen lisäksi, että hän monista aikalaisistaan poiketen pysyi enimmäkseen erossa ainakin vahvemmista aineista.

Etukäteen oletin 1800-luvun ranskalaiseen kirjallisuuteen antaumuksella perehtynyttä Antti Nyléniä jotakuinkin täydelliseksi suomentajaksi tälle kirjalle. Pääsääntöisesti jälki onkin ihan hyvää, mutta joissakin kohdin kustannustoimittaja olisi kyllä saanut olla punakynäisempi, kun englannista suomeen niin kiusallisen helposti livahtavat anglismit hyppäävät silmille. (Tiedän kyllä langenneeni samaan ansaan itsekin niin kovin monta kertaa, omien kustannustoimittajieni kanssa. Vieraan tekstissä ne vain erottuvat paljon selvemmin.)

Joka tapauksessa kirja toimii; se on haikeankaunis kuolinvuoteella annetun lupauksen täyttymys, ajankuvaa ja välittämistä täynnä. Kunpa osaisin itsekin kirjoittaa jotakin näin hienoa niistä (entisistä ihastuksista ja nykyisistä) ystävistä, jotka ovat olleet ja ovat edelleenkin minulle tärkeitä.

Jumalan kymmenen lonkeroa

·

Lontoon Luonnonhistoriallisen museon salissa on kaksi nähtävyyttä turistien ja heitä kierrättävien museokuraattoreiden äimisteltävänä. Toinen on Falklandin saarten edustalta löydetyn, lähes yhdeksänmetrisen Architeuthisin – jättiläiskalmarin – formaliiniin säilötty ruumis valtavassa lasisammiossa. Toinen, näennäisesti vaatimattomampi, on sarja yhtä lailla lasiastioihin säilöttyjä eliönäytteitä, jotka nuori luonnontieteilijä nimeltä Charles Darwin toi Beagle-laivalla tekemältään matkalta 1800-luvun alussa.

Eräänä päivänä jättiläiskalmari sammioineen katoaa. Ei murtojälkiä, ei mitään – paitsi muutamaa päivää myöhemmin talon kellarista löytyvä ihmisruumis, joka on Architeuthisin tavoin säilötty lasiastiaan. Ruumiissa on muutama merkillinen piirre. Ensinnäkin se on liian iso että sitä olisi ollut mitenkään mahdollista saada sullottua kyseiseen purkkiin. Toiseksi ruumiinavaus paljastaa, että ruumiin säilöminen on tapahtunut jo satakunta vuotta sitten, mutta ruumiilla on tatuointi, jossa lukee ”GG Allin and the Murder Junkies”.

Tämä on vasta alkua. China Miévillen uuden Kraken-romaanin päähenkilö, vähän lapsellinen museokuraattori Billy Harrow saa tuota pikaa tutustua paljon kummallisempiinkin – ja vaarallisempiin – asioihin. Kuten poliisin kulttien toimintaa tutkivaan erikoisyksikköön, jonka eräillä jäsenillä on… erikoisia kykyjä. Kuten kulttiin, joka palvoo kalmareita jumalanaan. Kuten erinäisiin muihin kultteihin, joita tuntuu yhdistävän vain yksi ainoa asia: kaikkien ennustusten mukaan maailmanloppu on tapahtumassa samana ajankohtana, vain muutamien päivien päästä. Kuten Lontoon alamaailmaan, jonka toimijoilla tuntuu olevan käytössään hillittömän laaja valikoima erilaisia nykyajan luonnontieteelle ja tekniikalle tuntemattomia… kykyjä.

Naiivi, vähän päämäärättömän ja tahdottoman oloinen Billy Harrow omaksuu hänet kaapanneen pimeän, okkultistisen Lontoon alamaailman kaikkine kummallisuuksineen ja mahdottomuuksineen yllättävän sujuvasti ja nikottelematta. Ehkä hän  on niin luonnontieteilijä, että kaikki teoriat, jotka eivät sovi yhteen hänen henkilökohtaisten havaintojensa kanssa, lentävät saman tien laidan yli?

China Miévillen tuntevat tietävät, etteivät hänen luomansa maailmat – tai edes hänen kirjoissaan nähty Lontoo – ole tosiaankaan tavanomaisimmasta päästä edes urbaanin fantasian maailmassa. Tällä kertaa Miéville päästää itsensä irti myös urbaanin fantasian satirisoijana. Kulttien ja erilaisten kykyjen (knack) ynnä kirjallisuus-, taide- ja populaarikulttuuriviitteiden ilotulitus on melkoista, ja tuntuu toisinaan lipsahtavan itsetarkoituksellisuuden puolelle.

Toisaalta villiintyneen pyörteen keskeltä nousee hyvinkin kiinnostavia ajatuksia. Kuten siitä, kuinka puolihuolimattomasti liikkeelle laskettu kaupunkitarina voikin suusta suuhun kulkiessaan muuttua joksikin paljon vakavammaksi. Tai siitä, miten suurkaupunki, Lontoo, voi monessakin mielessä muodostaa eräänlaisen tietoisen olennon.

Kraken vaatinee useammankin lukukerran että siitä saisi kaiken irti. (Jossain mielessä tarvittaisiin kriittinen, kommentoitu editio kaikkien kulttuuriviittausten bongaamiseen.) Sopii toivoa, että The City and the Cityn suomennos myy niin hyvin, että myös Kraken saadaan aikanaan suomeksi.

Toisaalta ajatus on – kirjan potentiaalisen kääntäjän mielessä – vähän pelottavakin. Tämän tarinan saattaminen toiselle kielelle on aivan jumalaton urakka.

Esikaupunkilaiselämää

·

Jokos se spammikommenttien tulva laantui? Muutaman viikon ajan kymmeniä epämääräisiä mainostusyrityksiä per päivä, muutamaan päivään ei mitään? (Kop kop.)

Oli miten oli, blogin pitkäaikaiset lukijat muistavat minun kehuneen ennenkin Alison Bechdeliä. Tutustuin Dykes to Watch Out For -sarjakuvaan ystäväni Evan välityksellä ja olin hänen kanssaan mukana valmistelemassa silloiselle Kääntöpiiri-kustantamolle ensimmäistä DTWOF-suomennosvalikoimaa. Ellen väärin muista, kirjan suomenkielinen nimi Lepakkoelämää syntyi minun ja Evan sähköpostiaivoriihen tuloksena: albumi oli kulkenut ennakkopuffeissa suunnilleen nimellä ”Varokaa, lesboja liikkeellä”, mutta paremmin stripin alkuperää vastaava suora suomennos ”Huomionarvoisia lesboja” toimi ihan yhtä huonosti.

Albumi ei mennyt kovinkaan hyvin kaupaksi – tuntui että kaikilla lesbosarjakuvasta kiinnostuneilla lesboilla oli ilmeisesti alkuperäisteokset jo ennestään eikä puskaradio tavoittanut kunnolla muita – joten strippisarjakuvan jatko jäi odottamaan loistavan omaelämäkerrallisen Hautuukoti-sarjakuvaromaanin suomennoksen jälkeistä aikaa.

Tarja Sahlstenin suomentama Lepakkoelämää II noudattelee ulkoasultaan paljon paksumpaa The Essential Dykes to Watch Out Foria ja jatkaa siitä mihin ykkösalbumi aikanaan jäi. Tässä mielessä uuden albumin alkusivuille sijoitettu kaupungin kartta on vähän hämäävä: se nimittäin esittää sankarittarien (ja sankarin) asuinpaikat sellaisina kuin ne ovat vasta näiden alkuaan vuosina 1993–98 julkaistujen strippien jälkeen. Tässä albumissa sarjan keskushenkilönä (puolijatkuvajuonisten DTWOF-strippien alusta alkaen) toimiva radikaalivasemmistolainen vaihtoehtokirjakauppatyöntekijä Mo vasta tapaa elämässään sittemmin melkoisen isoa osaa näyttelevän feministiprofessori Sydneyn, hahmon jota monet sarjan lukijat tuntuvat pitävän varsin jääräpäisesti todellisena pahiksena. (Itse en kyllä ole sitä mieltä.)*

Lepakkoelämää voi lukea varsin arkisena, Kotikatu-maisena ihmissuhdesarjakuvana jokapäiväisine sattumuksineen, romansseineen, yhteenmuuttamisineen ja eroineen (tietysti sillä erotuksella, että sarjan ystäväpiiri koostuu lähes pelkästään naisista ja rakkaudetkin ovat enimmäkseen naistenvälisiä), mutta samalla se on amerikkalaisen arjen 1990-luvun kulttuurihistoriaa itärannikon (erään) vaihtoehtokulttuurin näkökulmasta. Elettiin Clintonin presidenttikautta näennäisliberalismeineen ja seksiskandaaleineen. Jälkiviisauden valossa on helppo nähdä tunnelmien kiristyminen ja ahdistuneisuuden kasvaminen rivien välistä. Myöhemmissä, Bushin ajan stripeissä nämä tunnelmat tulevat tietysti paljon vahvemmin esiin. Bechdel jätti nettisivuillaankin ilmestyneen sarjan tauolle vuonna 2008 keskittyäkseen välillä pidempiin tarinoihin, mutta toivottavasti jatkoa tulee. Olen tämän sympaattisesti ja osin kivuliaastikin keski-ikäistyvän ystäväpiirin tekemisiin ihan yhtä koukussa kuin vaikkapa Questionable Contentin paljon nuorempaan (ja jonnin verran heteroseksuaalisempaan), mutta yhtä lailla itärannikkolaiseen ja lähes yhtä vaihtoehtokulttuurilliseen kaveriporukkaankin.

___

* (Jos jollekin Karstan lukijalle tulee nyt mieleen kirjassa ohimennen mainittu samanniminen vanha pariskunta, niin myönnän auliisti.)