Ei tällaisella ilmalla ole mitään mahdollisuuksia kykkiä työhuoneessa, missä tietokoneen neliydinprosessori kuumentaa ilman vieläkin polttavammaksi ja tietokoneen tuulettimet puskevat sitä huoneilmaan. Pakko viettää iltapäiviä joko lakkaamalla kitaraprojektia – taloyhtiön nikkaritila on maan alla ja sitten viileä – tai istuskella pergolassa tai kirsikkapuun katveessa lukemassa.
* * *
Robert ja Patricia saapuvat molemmat New Yorkiin kesällä 1967. Molemmat ovat asunnottomia, rahattomia, työttömiä, nälkäisiä, yksinäisiä. Patricia on juuri toipunut teiniraskaudestaan ja esikoistyttönsä adoptoinnista pois hänen elämästään heti synnytyksen jälkeen. Robertilla on hyvin vaikeat välit vanhempiinsa ja katoliseen uskoon. He tapaavat toisensa sattumalta, ystävystyvät, rakastuvat. Löytävät tilapäisiä työpaikkoja ja jonkinlaisen kämpän, sitten toisen, sitten he onnistuvat saamaan pikkuruisen huoneen legendaarisesta Chelsea-hotellista. Molemmilla ei ole oikeastaan minkäänlaisia kunnollisia tulevaisuudensuunnitelmia, he ovat ”pelkkiä kakaroita”, kuten joku ohikulkija toteaa. Molemmat kyllä tietävät haluavansa tehdä taidetta. Robert keskittyy alusta alkaen kuvataiteisiin, Patricia alkaa tehdä kuvien lisäksi runoja. Vähitellen hän alkaa yhdistellä Rimbaudin ja Baudelairen vaikutteisiin viehtymystään rock-musiikkiin. Suhde ei kestä suhteena kuin pari vuotta – Robert alkaa itsekin tajuta olevansa homoseksuaali – mutta siitä syntyy elinikäinen ystävyys. Vaikeiden vuosien aikana kohdalle sattuu satunnaisia tuttavuuksia ja ihastuksia, jotka myöhemmin tönäisevät heitä suuntiin, jotka jälkiviisauden valossa vaikuttavat ”oikeilta”. Slim Shadow -nimeä käyttänyt rumpali osoittautuu Sam Shepard -nimiseksi näytelmäkirjailija–perheenisäksi, mutta vaikka suhde ei kestäkään kauan, se vie Patrician esiintymään ja kirjoittamaan. Robert löytää lopulta itselleen varakkaan poikaystävän ja mesenaatin. Patricia kirjoittaa Rolling Stonen ja Creemin kaltaisiin rocklehtiin, saa sitä kautta arvostusta ja kollegastaan Lenny Kayesta kokeilunhaluisen sähkökitaristin tukemaan lausuntaa ja lauluja yhdisteleviä esityksiään. Eräänlaiseksi tienhaaraksi muodostuu Robertin ottama valokuva Patrician ensimmäisen albumin kanteen: sen jälkeen sekä Robert Mapplethorpe että Patti Smith jatkavat omaa, itsenäistä uraansa, mutta ystävyys kestää aina Robertin kuolemaan pitkän sairauden jälkeen vuonna 1989.
Ensimmäinen suomennettu Patti Smithin kirja Ihan kakaroita (Just Kids, 2010) ei ole varsinaisesti muistelmateos eikä taiteilijamuotokuvakaan. Se on kumpaakin, mutta ennen kaikkea se on kertomus huono-onnisesta rakkaussuhteesta kehittyneestä vahvasta ystävyydestä. Smith valottaa kyllä molempien taustoja ja molempien itsenäisiä tekemisiä, mutta ennen kaikkea heidän yhteisen tarinansa taustoittamiseksi. Samalla kirja on mukana olleen kuvaus New Yorkin, Max’s Kansas Cityn ja CBGB’sin sittemmin glorifioiduista underground-piireistä eräänlaisena välikautena, Andy Warholin hovin kulta-ajan jälkeen, mutta ennen punkin ja uuden allon puhdistavaa energiaa. Smith ei suoranaisesti romantisoi, mutta hän tunnustaa kyllä väriä vilpittömänä fanina omille sankareilleen ja muusilleen: Janis Joplinille, Jimi Hendrixille Jim Morrisonille, Bob Neuwirthille ja Robert Mapplethorpelle. Hän on ilmeisesti pitänyt päiväkirjaa suuren osan kuvaamastaan aikakaudesta, mikä selittää muistikuvien tarkkuuden – sen lisäksi, että hän monista aikalaisistaan poiketen pysyi enimmäkseen erossa ainakin vahvemmista aineista.
Etukäteen oletin 1800-luvun ranskalaiseen kirjallisuuteen antaumuksella perehtynyttä Antti Nyléniä jotakuinkin täydelliseksi suomentajaksi tälle kirjalle. Pääsääntöisesti jälki onkin ihan hyvää, mutta joissakin kohdin kustannustoimittaja olisi kyllä saanut olla punakynäisempi, kun englannista suomeen niin kiusallisen helposti livahtavat anglismit hyppäävät silmille. (Tiedän kyllä langenneeni samaan ansaan itsekin niin kovin monta kertaa, omien kustannustoimittajieni kanssa. Vieraan tekstissä ne vain erottuvat paljon selvemmin.)
Joka tapauksessa kirja toimii; se on haikeankaunis kuolinvuoteella annetun lupauksen täyttymys, ajankuvaa ja välittämistä täynnä. Kunpa osaisin itsekin kirjoittaa jotakin näin hienoa niistä (entisistä ihastuksista ja nykyisistä) ystävistä, jotka ovat olleet ja ovat edelleenkin minulle tärkeitä.
