Joulukuussa 1917, itsenäisyysjulistuksen jälkeen, monet arvovaltaisetkin kirjoittajat olivat pettyneitä: Suomi oli saavuttanut itsenäisyytensä liian helposti. Muut Euroopan kansat olivat joutuneet lunastamaan vapautensa verellä ja raudalla, suomalaiset taas – paperilla. Tilanne muuttui kuitenkin pian, verta ja rautaa käytettiin riittämiin, ja henkilön suomalaisuus, oikeus lukea itsensä suomalaisten joukkoon, voitiin määritellä näppärästi sen mukaan, olivatko he olleet lunastamassa vapauttaan verellä ja raudalla, vai olivatko he olleet väärällä puolella rintamaa.

Vuoden 1918 lyhyt, mutta verinen sisällissota ratkaisi myös pitkään velloneen lippukiistan kenties epätodennäköisimmän haastajan hyväksi.

Tuomas Teporan väitöskirjaan perustuva Sinun puolestas elää ja kuolla: Suomen liput, nationalismi ja veriuhri 1917–1945 (WSOY 2011) kertaa Suomen 1900-luvun alkupuolen nationalismin ja sotien kulttuurihistoriaa lippujen sekä niihin liitetyn symboliikan ja uskomusten kautta. Hyvin kirjoitetun kirjan lähtökohta on valaiseva, kiinnostava ja antoisa – nykymaailman silmin katsoen toisinaan myös joissain määrin surkuhupaisa.

Aloitetaan siniristilipusta. Ensimmäinen kirjallisesti ilmaistu ajatus sinisestä ja valkoisesta Suomen väreinä on Krimin sodan aikana 1854 julkaistusta Zachris Topeliuksen sadusta Fästningen Finlands wärn, jossa lasten leikkisodan osapuolina ovat kristityt ja turkkilaiset. Sadussa nostetaan esiin samaa luontosymboliikkaa, jota sinivalkoiseen lippuun on myöhemminkin liitetty. Asenne on kuitenkin toinen: sinivalkoinen lippu oli Topeliuksen aikaan, ja oli aina vuoteen 1918 asti, lojalistien tunnus – siis niiden, jotka pitivät Venäjän tsaaria Suomen laillisena hallitsijana. Myös ristilippu on venäläistä alkuperää: Venäjän laivastolla oli (ja on taas) lipussaan valkoisella pohjalla sininen Pyhän Andreaksen (vino)risti, ja ”suora” siniristilippu oli alkuaan Pietarin Keisarillisen Jokipursiseuran tunnus, josta Nylandska Jaktklubben mukaili oman lippunsa lisäämällä siihen Uudenmaan vaakunan. Tästä syystä itsenäisyysväki suosikin Suomen väreinä punaista ja keltaista, vaakunavärejä.

Eipä vaakunakaan ole alkuperältään erityisen suomalainen (vaikka leijonariipuksen käyttäjät tuntuvat muuta kuvittelevan). Punakeltainen leijonavaakuna on tietenkin alkuaan Suomen herttuakunnan tunnus, siis toisen Suomea miehittäneen naapurivaltion symboliikkaa. Ruotsalaisjuuriensa vuoksi vaakunatunnus on ollut kulttuurillisesti erityisen mieluinen nimenomaan ruotsinkielisille suomalaisille, jotka liputtivat aina 1930-luvulle mieluummin vaakunalipulla kuin siniristillä, huolimatta suojeluskuntien ja viranomaisten vastustuksesta.

Ennen sisällissotaa keltainen risti punaisella pohjalla olikin todennäköisin vaihtoehto itsenäisen Suomen lipuksi.* Kun sisällissodan hävinnyt puoli oli kuitenkin ehtinyt omia punaisen lipun, keltaristilipusta tuli vaikeammin hyväksyttävä, ja kun voittanut osapuoli oli vielä ominut valkoisen värin omaksi tunnuksekseen, päädyttiin kesällä 1918 valitsemaan voittajien lipuksi nimenomaan sininen risti valkoisella pohjalla, laimea väriyhdistelmä monien ajan kulttuurivaikuttajien mielestä.

Melkein 1930-luvun lopulle asti kyse oli nimenomaan voittajien lipusta, ei mistään kansakuntaa yhdistävästä symbolista. Punaisten lippujen käyttö työväentapahtumissa oli kielletty: sitä yritettiin harrastaa luvatta, mutta yleensä suojeluskunta, poliisi ja sittemmin lapuanliikkeen mekkaloitsijat puuttuivat asiaan nopeasti. Oikeistoradikaalien vakiokiusa vasemmistojärjestöille oli muutenkin työväentalojen liputtaminen, eli siniristin vetäminen työväentalon salkoon luvatta ja usein väkivalloinkin, poliisin katsoessa vieressä. Suosittu päivä tähän tarkoitukseen oli 16. toukokuuta eli sotaväen lippujuhlapäivä – valkoisten voitonpäivä – joka oli talvisotaan asti paljon merkittävämpi valtiollinen juhlapäivä kuin loskainen joulukuun kuudes. Suomalainen äärioikeisto (kuten äärivasemmistokin) pelasi itsensä kuitenkin nurkkaan 1930-luvun kuluessa ja vähitellen sosialidemokraateista tuli niin hyväksytty puolue, että se rohkeni itsekin käyttää siniristilippua paraateissa järjestölippujen rinnalla. Ajat ja asenteet olivat muuttuneet molemmin puolin.

Kansalliseksi symboliksi siniristilippu nousi kuitenkin vasta talvisodan myötä, joskin ristiriitaisempia tunteita herättänyt jatkosota natsi-Saksan liittolaisena sitten tahrasi yhtenäisyyden tunnusta. Teporan mukaan toinen maailmansota ei ole muualla Euroopassa niin voimakas kansallisen myytin pönkittäjä kuin Suomessa, paitsi Neuvostoliitossa (ja nyttemmin Venäjällä): meille molemmille kansakunnille kyseessä oli totisesti Suuri Isänmaallinen Sota.

Teporan kirja päättyy vuoteen 1945, jolloin Suomen lippu oli saavuttanut sillä sittemminkin pysyneen totemistisen asemansa. ”Toteemi”-sana esiintyy kirjassa usein, samoin toteemien sisältämää maagista voimaa kuvastava ”mana”. Tunnistan kyllä itsekin tällaisia yliluonnollisuuteen nojaavia asenteita siinä miten olen etenkin nuorempana nähnyt suhtauduttavan tähän symboliin, jonka pitäisi myyttisellä tavalla, isäin veriuhrin kautta, yhdistää maantieteellisesti ja etnisesti perin kirjavaa väestöä. Nostaessani lippua taloyhtiön salkoon juhlapäivinä olen asiasta tietoinen, vaikka oma suhtautumiseni lippuun onkin pinnallisempi, epäluuloisempi. Nykyajan ihmisen tiedoilla isänmaallisuus – kuten nationalismia kutsutaan silloin kun kyse on omasta porukasta – ei ole lainkaan niin yksioikoisen positiivinen juttu kuin se oli vähän aikaa, 1940-luvulta 1960-luvun puoliväliin.

___
* Tämä lippu oli maalattu myös ruotsalaisen kreivi Eric von Rosenin valkoiselle armeijalle lahjoittaman Thulin D -koneen peräsimeen. Siipiin maalatut suuret siniset hakaristit olivat von Rosenin henkilökohtainen tunnus, jonka hän oli omaksunut viikinkien riimukivistä. Hakaristien ympäristössä olleet lentokoulun mainostekstit oli peitetty valkoisella maalilla, mitä kautta Suomen ilmavoimien tunnukseksi vakiintui sininen hakaristi valkoisella pohjalla. (Vaikka tällä hakaristisymbolilla ei ollutkaan suoranaisesti tekemistä natsismin kanssa – Akseli Gallén-Kallelakin käytti hakaristikuviota paljon koristetaiteessaan – von Rosen itse oli sittemmin aktiivinen Ruotsin kansallissosialistisessa liikkeessä. Hänen ystävänsä Herman Göring oli naimisissa hänen vaimonsa sisaren kanssa.)

Periaatteessa en lue toisten kirjoittamaa fiktiota ennen kuin oman kirjan käsikirjoitusversio numero yksi on valmiina, mutta koska a) tapasin Olli Jalosen Messilässä ja kovin pikaiseksi jääneen juttutuokion perusteella hän on äärimmäisen fiksu ja sympaattinen ihminen, b) koska hänen Messilä-alustuksensa teki vaikutuksen, c) koska Poikakirjaa (Otava 2010) kehuttiin Messilässä niin estoitta ja d) koska sen voi väljästi katsoen olevan (ainakin tunnelmiltaan) lähdemateriaalia Muurahaispuuhun, e) koska kirja tarttui kaupasta hihaan ja f) koska siltä nyt vain tuntui, vietin rauhallisen juhannuspäivän kuroen edes hivenen pienemmäksi kirjallisen sivistykseni erästä isoa aukkoa.

En tiedä missä määrin tätä romaania voi pitää omaelämäkerrallisena – muutama tekstin viite antaa ymmärtää että ehkä paljonkin – eikä se välttämättä ole edes oleellista, mutta etenkin tarinan alkupuolella olin aistivinani, että lähes vuosikymmenen ikäero Ollin, minun ja Kirjavaisen Saken välillä näkyy. Vaikutelma väheni kirjan etenemisen mittaan. Lopultakin Poikakirja on suhteellisen ajaton kuvaus koulupojan kasvamisesta perheen täyttämästä lapsuudesta koulun ja koulukaverien myötä aina siihen asti, kun teini-ikä ja alkuun pelottavakin seksuaalisuus alkavat hiipiä osaksi elämää.

Kirjan nimi on yksinkertaisuudessaan sikäli uteloittava, että 1950–60-lukujen koulupojan nuoruuteen (luultavasti väistämättä) kuulunut kirjallisuuden sittemmin hiipunut laji, poikakirjat, eivät nouse esiin kovinkaan vahvasti esiin. Poikakirjamentaliteettia edustaa kaikkein vahvimmin sotaveteraaniopettaja, jolle on yhä jäänyt päälle nuoruusaikojen jämerän militantti uho siitäkin huolimatta, mitä sota on tehnyt sekä hänelle itselleen että myös hänen tovereilleen (jos hänellä sellaisia on koskaan ollut). Opettajan kohtalon kautta Jalonen myös viestii, että jotakin on muuttunut lopullisesti, että entiseen ei ole paluuta, ei kirjan kertojan omassa elämässä eikä myöskään suomalaisessa elämänmuodossa. Aika on muuttunut, maailma myös, eikä Suomi voi jäädä eristyksiin sormet korvissa ja silmät ummessa.

Vaikka Jalonen ei asiaa suuremmalti korosta, olin lukevinani vähintäänkin rivien välistä saman kehityksen jota olen omalla kohdallani pohtinut viime aikoina paljon: kuinka koululaisen maailma pikku hiljaa alkoi laajeta, ensin kodin ja perheen, koulun ja luokkatovereiden ynnä lähimetsien leikkien ja seikkailujen pienestä, loogisesti toimivasta ja turvallisen rajatusta kehästä vähitellen yhä laajemmalle, muihin kaupunginosiin, perheystävien mökeille (jotka muodostivat toisaalta oman, pienen, suljetun kehänsä) ja lopulta lehtien, radion ja television kautta kattamaan ison osan maapalloa. Avaruuttakin: Jalosen koulupoika kasvoi teini-ikään silloin kun ensimmäiset avaruusluotaimet lensivät kohti muita planeettoja.

Tätä Jalonen ei suuremmalti korosta, eikä oikeastaan muutakaan. Hänen tarinansa on pienien sattumusten, hiljaisten tragedioiden, puoliääneen mumistujen surujen ja ilojen tarinaa, rivienvälien tarinaa. Kauniisti kudottu kertomus nuoren pojan elämästä, jossa ei oikeastaan tapahdu mitään erityisen poikkeuksellista kenenkään muun kuin pojan itsensä kannalta: se on hänen elämänsä, hänen ainoa elämänsä, ja hänelle asiat tapahtuvat aina ensimmäisen kerran. Vähitellen hän alkaa tajuta myös, että monet asiat tapahtuvat viimeisen kerran, että hitaasti muuttuva jatkuvuus saattaa toisinaan katketa hyvinkin terävästi.