Kuten olen aikaisemminkin kertonut, en normaalisti lue kaunokirjallisuutta silloin kun kirjoitan omaa kirjaa. En tiedä, onko siihen mitään perusteltua syytä: olen kyllä lukenut kirjoitusvaiheen aikana romaaneja, joita on tarjottu minulle suomennettavaksi, eikä moinen periaatteista poikkeaminen ole vaikeuttanut (tai sen puoleen helpottanutkaan) oman tekstin tuottamista.
Nyt kun Muurahaispuun ensimmäinen versio on kasassa, uskaltauduin kuitenkin tarttumaan kollegalta ja ystävältä saatuun romaaniin. Irlantilaisen Colm Tóibínin Brooklyn (suom. Kaijamari Sivill 2011) kertoo pienen, kauniin ja monessa suhteessa hyvin arkisen tarinan 1950-luvun irlantilaistytöstä, joka päätyy – osittain enemmänkin perheensä lempeästä painostuksesta kuin omasta tahdostaan – muuttamaan työn perään New Yorkin Brooklyniin ja yrittää sopeutua uuteen elämään vieraan maan suuressa kaupungissa, jossa hän ei oikeastaan tunne ketään.
Irlantilaisena Eilis Laceylla on tietysti monta etua moneen muuhun maahanmuuttajaan verrattuna: hän osaa kieltä ja hänellä on tukenaan paikallinen irlantilaisyhteisö, joka pitää huolta omistaan, ainakin jonkin verran. Hänelle on pedattu työpaikka – ei kovin kaksinen paikka, mutta työpaikka kuitenkin – sekä kelvollinen kortteeri jo etukäteen. Vaikka tähän aikaan irlantilaisten elintasopakolaisuus Yhdysvaltoihin jatkui edelleen runsaana, kotimaan olot olivat nyttemmin jo niin rauhalliset ja sen verran vauraat, että kotiväen asioista pystyi pysymään perillä kirjeiden ja toisinaan puhelinsoittojenkin avulla. Tästä tulee tosin lopulta ongelma: perhetragedia tavoittaa Eilisin jo samana päivänä kun se tapahtuu, ja hän tuntee moraalista pakkoa palata kotiin, ainakin vähäksi aikaa, auttamaan vielä elossa olevia läheisiään. Kaukaiselta unelta tuntunut irlantilaistaajama muuttuu todelliseksi, ja uusi elämä Brooklynissa alkaa tuntua kaukaiselta unelta. Mutta Eilisillä on uudessa kotimaassaan nyt myös sitoumuksia: ei hän voi noin vain heittää mielestää kahta vuotta uudessa elämässä kuin se olisi pelkkä uni. Ei hän myöskään voi suhtautua kotikylään niin kuin mikään siellä ei merkitsisi mitään.
Tóibín pitää tarinan harkitun pienimuotoisena, harkitun hillittynä: lukija saa kokea nuoren naisen elämää riepovia ristiriitoja rivien väleistä. Siinä(kin) mielessä Brooklyn toimii hyvin suomalaiselle: myös täältä on lähdetty elintasopakolaisiksi Amerikkaan, myös täällä elämänkokoisia tunteita on puitu puolikkailla lauseilla, muutamalla viipyilevällä katseella.
Ja vaikka suomalaisen nykyajan kirjailijan on syytäkin kapinoida kansallisen arkirealismin traditiota vastaan, on aina hyvä muistaa, ettei erinomaiseen tarinaan välttämättä tarvita sitä että maailmankaikkeus pitäisi vääntää solmuun tai lohikäärmeiden parvet lahdata lieskojen leimutessa ympärillä. Toisinaan riittää vain pienen ihmisen pienen elämän pieni, yhden ihmisen kokoinen valinta hiljaisessa huoneessa.
Kiitos kirjasta, Kaijamari.
