Kategoria: tekniikka

Meri museossa

Eräs ikääntymisen merkki kai sekin, kun astuu aivan tutunnäköiseen autolauttahyttiin tai katselee aivan tutunnäköistä laivaravintolan kalustusta – museossa.

Kotkan Merikeskus Vellamo on kuulunut ”tuonne pitää päästä ensi tilassa” -kohteisiin avaamisestaan alkaen. Rakennuskin on näyttänyt kertakaikkisen komealta, harvinaisen hienolta ja oivaltavalta nykyajan wau-arkkitehtuuriksi. Hienolta se näytti vieressäkin seisten, vaikka katolle johtava autio luiska ja sen päästä löytyvä, laulujuhlat mieleen tuova portaikko/katsomo toikin mieleen vanhan ajan itäeurooppalaiset autiot monumentit.

Itse museo oli kyllä sitten hieno ja tyylikäs. Viime vuosikymmenten Saksan ja Ruotsin lauttaliikenteen mukaan ottaminen sopii mainiosti henkeen. Huviveneily saa paljon tilaa – osaltaan vaikutelma tietysti syntyy siitä, että veneitä on paljon helpompi saada mahtumaan museoon kuin vaikkapa nelimastoparkkeja.

(22 m² saaristoristeilijä -luokan vanha kilpapursi, lievästi sanoen namu purjeveneeksensä. Taustalla näkyvässä perämoottorikokoelmassa oli montakin, jotka toivat mieleen muistoja meidän perheemme veneilyajoilta 1970-luvun alusta.)

Merenkäynnin laajempaa historiaa oli toki myös mukana pienoismalleina, kuvina ja esineinä. Videoklipeistä minulle jäivät parhaiten mieleen nelimastoparkki Herzogin Cecilien haaksirikkoa käsittelevät uutisfilmit. British Pathén sivujen videopätkät eivät pyörinyt museossa, mutta samasta suomalaislaivasta on kyse.

Suomalaisen purjemerenkulun kenties legendaarisin aika maailmansotien välillä olisi tietysti voinut olla paremminkin esillä, mutta ehkäpä Vellamon suunnittelijat olivat halunneet jättää sillä hehkuttamisen Gustav Eriksonin kotikaupungin Maarianhaminan mainiolle merimuseolle? Joka tapauksessa Merikeskus Vellamo on vaivan arvoinen paikka. Kesemmällä laiturissa eläkepäiviään viettävä jäänmurtajakin on auki.

Avaruuden valloitus

Tänään tulee kuluneeksi viisikymmentä vuotta siitä, kun Juri Aleksejevitš Gagarin kiersi Maapallon, kerran, Vostok 1 -avaruusaluksella.

Sanapari avaruuden valloitus ilmaantui etenkin nuorille (pojille) tarkoitettuun populaarikirjallisuuteen pariksikymmeneksi vuodeksi, kunnes siitä joskus 1980-luvun alussa luovuttiin. Eihän ”Amerikan valloituskaan” käynyt niin, että Kolumbus kastoi espanjalaisella rantahietikolla isovarpaansa Atlanttiin. Avaruus on yhä valloittamatta, ja luultavasti pysyykin. Saatetaanhan siellä käydä, joskus, ehkä asua ja elääkin, mutta ”valloittaminen” on iso sana, liian iso.

Gagarinin muisto – ja Neuvostoliiton avaruustutkimusohjelma – ovat selvinneet monia muita elämänaloja paremmin Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisestä historian uusiksi kirjoittamisesta. Mutta monen niin suoma- kuin ulkomaalaisenkin (hah!) mielestä on ollut kiusallista myöntää, että ensimmäinen avaruuslentäjä oli… neukku. Veli venäläinen. Ryssä. Slobo. Iivana. Vaikka 1960-luvulla kohtuullisen paljon ns. länsimaissa kiertänyt Gagarin oli ilmeisesti ihan joviaali esiintyjä ja siltojen rakentaja. Vastahankaisuus on näkynyt myös omassa elämässäni. Ensimmäinen etunimeni on Jyri, vuotta ja vajaata kuukautta syntymääni ennen matkansa tehneen Juri Gagarinin mukaan. Vanhemmat sukulaiset kuitenkin tiesivät nimeni alkuperän ja ryhtyivät jääräpäisesti kutsumaan minua Pekaksi, joka sitten vakiintui käyttönimeksi.

Mutta ehkäpä planeettamme ensimmäisen avaruuslentäjän nimen saaminen on silti vaikuttanut elämääni. Ainakin äidin mukaan ensimmäinen sanani oli nimittäin ”tähti”.

(Kuvan kello ei ole minun, vaan Sipin.)

Urania

Tämä kirjoituskoneenrahja seikkailee aika paljon Yrttimaa.netin sivujen kuvituksessa. Se on edelleenkin vanhan Yrttimaan aikakirjan otsikossa, ja on – vahvasti käsiteltynä – myös uuden Yrttimaa.netin otsikkopalkissa. Tähtitieteen muusan Uranian mukaan nimetty saksalaisvalmisteinen kirjoituskone tietysti sopii vallan mainiosti tieteiskirjailijalle, mutta tällä nimenomaisella laitteella on kyllä historiaakin, ennen kuin se päätyi ruosteisena lojumaan talomme pihanurmikolle ja ehdin napata siitä vielä viimeiset kuvat ennen lähtöä kirjoituskoneiden taivaaseen.

Viimeiset vuotensa se toimi lasten leluna taloyhtiön pihassa nököttäneessä, laivan muotoisessa leikkimökissä, joka oli vastikään purettu: lahonnut hökötys olisi pitänyt rakentaa käytännössä täysin uusiksi, eikä taloyhtiössä ole tätä nykyä leikki-ikäisiä lapsia.

Viimeinen ns. asiakäyttö koneella taisi olla minun veroilmoitukseni joskus 2000-luvun ensimmäisinä vuosina. Olin varmaankin viimeisiä varsinaisen ilmoituksen täyttäviä verovelvollisia – johtuu freelancerin tulojen epämääräisyydestä – ja jonakin vuonna sain päähäni naputella ilmoituksen, hah, tyylikkäästi koneella. Sen tuottama jälki oli yhtä kehnoa kuin muistinkin – paljon kehnompaa kuin Urania-kirjoituskoneiden kirjoitusjäljen pohjalta tehdyssä fontissa. Näppäinten liikerata on parisen senttiä, ja niitä täytyy lyödä pohjaan todella voimalla, jos haluaa saada paperiin jälkeä. Silloin O-kirjainten ja pisteiden kohdalle tuli reikä.

Aivan kuten ennenkin.

Äiti lykkäsi vehkeen minulle raivatessaan varastoaan joskus 1990-luvun loppupuolella, ja kun olin muuttanut pienestä Korson yksiöstäni vähän väljempiin tiloihin Pihlajistoon, otin koneen mukaani. Nostalgiseksi koristeeksi, sillä en tosiaankaan aikonut käyttää sitä kirjoittamiseen.

Varastoissa se olikin pyörinyt aina 1970-luvun loppupuolelta lähtien, jolloin vanhemmillani oli lopultakin ollut varaa ostaa (käytetty) sähkökirjoituskone. He käyttivät kotikirjoituskonetta työntekoonkin, sillä vaikka isä oli tuohon aikaan Yleisradion A-studion toimittaja ja äiti ensin Jaanan toimittaja ja sitten Annan toimituspäällikkö, molemmat hankkivat lisätienestiä kirjoittamalla juttuja myös muualle. Oli taloudellinenkin pakko, isossa asunnossa majaileva nelihenkinen perhe (ja kesästä 1979 alkaen kolmihenkinen yksinhuoltajan perhe, kun isä muutti toisaalle) oli melkoisen velkaantunut. Olen perinyt oman talouden kunnossapidon taitoni vanhemmiltani.

Ennen kuin sähkökoneeseen lopulta oli varaa, Urania oli aiheuttanut erinäisiä harmaita hiuksia ja itkukohtauksia surkean kirjoitusjälkensä vuoksi, josta päätoimittajat huomauttelivat. Toisinaan vanhemmat lainasivat minulle joululahjaksi (käytettynä) ostettua pientä matkakirjoituskonetta, mutta sen näppäimistö oli sen verran paljon pienempi että täyskokoiseen koneeseen tottunut teki tavallista enemmän kirjoitusvirheitä. (Tämä oli tietenkin paperille suoraan kirjoittavassa laitteessa paljon isompi ongelma kuin tietokoneella.) Minun koneessani oli sitä paitsi kaksivärinen värinauha (jostakin syystä se oli minusta hienompi), joten useimpien kirjainten alaosa oli punainen mustan sijaan.

Kun kävin konekirjoituskurssia Schneidegger-opistossa, sain kurssin ajaksi lainaksi vallan kelvollisen mekaanisen kirjoituskoneen. Vanhemmat käyttivät sitä otettuaan näppäinten päältä ensin pois niiden merkinnät peittävät värilliset muovihatut. Kurssin ideana oli nimittäin opetella kirjoittamaan sokkona, hattujen värikoodit osoittivat millä sormella mitäkin näppäintä kuului painaa. Kävin kurssia laiskasti enkä oppinut kunnon kymmensormijärjestelmää, mutta sen jälkeen olen kirjoittanut etusormien sijaan lähinnä keskisormilla (ja välilyönnit peukalolla). Uranian vaatima fyysinen voima ja syvä painallus varmaankin edisti keskisormiin siirtymistä. Jos sormi lipsahti ja painoi vahingossa kahta näppäintä kerralla, niihin kytketyt kirjasinvasarat takertuivat toisiinsa. Silloin piti avata kansi ja vapauttaa ne käsin toistensa syleilystä.

Uraniakin oli hankitty käytettynä, muistaakseni joltakin isän pressiklubikaverilta. Sillä kirjoittelin ensimmäisiä historiallisia seikkailukertomuksiani varhaisteininä. Liuskat lienevät edelleenkin jossain tallessa. Uranian jälki on helposti tunnistettavissa epätasaisista riveistä ja lukemattomista rei’istä paperissa. Uudellakin värinauhalla osa kirjaimista näkyi lähinnä painalluksina, ei musteena, ja värinauhat olivat kalliita, joten ne oli käytettävä todella viimeistä mustehippusta myöten. Luultavasti näkövammaisten kokeneet sormet pystyisivät lukemaan tarinoitani aivan mainiosti paperien kääntöpuolelta.

Joten ei, en lainkaan kaipaa tuota elämässäni niin kauan viipyillyttä kirjoituskonetta. En ylipäänsä näe mitään täysjärkistä syytä nostalgisoida kirjoituskoneiden aikakautta. Minä ehdin elää sitä ihan riittävän kauan.

 

Muiden laskuun

Työpöydälle on ilmestynyt uusi tietokone. Oikein näpsäkkä, kevyt ja suhteellisen tehokas läppäri, neljä gigaa muistia, uusi käyttöjärjestelmä ja muuta kivaa. Eikä maksanut mitään, minulle. Ainoa vain, että käyttömahdollisuudetkin ovat rajatut.

Helsingin kaupungin lauta- ja johtokunnat siirtyvät päätöksenteossa sähköiseen asiakirjanhallintaan. Tässä on tietysti huomattavan paljon järkeä: Monen vilkkaamman lautakunnan viikottain käsittelemä paperimäärä liitteineen sun muineen on hyvinkin vanhan ajan HPY:n puhelinluetteloiden sivumääräluokkaa. Niiden monistamatta jättäminen säästää muutamankin metsän hakkuulta, ja vähentää melkoisesti sitä rahasummaa, joka kuluu lähettien pyöräilyyn ympäri kaupunkia. Kaikkien kokousmateriaalien pitäisi tulla tästä lähtien sähköisessä muodossa, ja esimerkiksi muutosehdotukset sanamuotoineen on helppo muotoilla etukäteen (tai vasta kokouksen aikana) pöytäkirjaan lisättäväksi ilman että sihteeri joutuu kirjaamaan asioita ylös sanelusta.

Jollen ole aivan väärin käsittänyt, kaupunginvaltuuston tavoitteena oli järjestelmä, jota itse kukin luottamushenkilö pystyy käyttämään omalta tietokoneeltaan, mahdollisesti itse hankitun tunnistekortinlukijan avulla. Tuntuu kuitenkin, että tehtävän saaneet viranomaiset ja järjestelmää suunnitellut yritys* ovat olleet tietävinään paremmin: järjestelmää voi käyttää ainoastaan sitä varten säädetyltä tietokoneelta. Näin ollen jokainen useista sadoista luottamustoimien haltijoista joutuu hakemaan näinä viikkoina itselleen Helsingin veronmaksajien kustantaman tietokoneen ohjelmistoineen: ei sentään omaksi, sillä paketti on palautettava luottamustoimikauden päättyessä vuoden 2013 alussa.

Kone on sinänsä paljon kevyemmin kannettavissa kokouksiin kuin oma vanha, mutta päivitysten myötä yhä pätevä IBM:ni (viimeisiä tuonmerkkisiä läppäreitä), ja huomattavan paljon tehokkaampi kuin toissa syksynä silmälasien kaupanpäällisenä saatu miniläppäri. Koneen käyttöä hankaloittaa kuitenkin se, ettei siihen oikein pysty asentamaan mitään.

Tietoturvallisuuden nimissä meille luottamushenkilöille ei nimittäin ole annettu koneiden ”järjestelmävalvoja”-oikeuksia, joten jos koneeseen haluaa asentaa jotakin muuten tarvitsemiaan ohjelmia (vaikkapa sähköpostiohjelman), joutuu ottamaan yhteyttä ”kaupungin IT-asiantuntijoihin”. Pientä säätöä on mahdollista tehdä itsekin: sain siirrettyä oman koneen Firefoxin asetukset asianmukaiset piilokansiot kopioimalla, ja tietysti taustakuvan. Mutta esimerkiksi meidän kotiprintteriämme ei ole näjemmä mahdollista ottaa käyttöön.

Itse kokoussovellus, jota näin suojellaan sekä koneen muuta käyttöä vaikeuttamalla, toimikortilla ja väestörekisteritietojen perusteella erikseen postitetuilla PIN-koodeilla, on Internet Explorer -selaimeen rakennettu ActiveX-palikka. Ymmärtääkseni sekä IE että ActiveX ovat tietoturvallisuudeltaan perin reikäisten maineessa. Koneessa on kyllä sivustatukea antamassa aivan asiallinen viruskyylä/palomuuriohjelmisto.

Minun koneellani ei kyllä mitään erityisen salaista liikukaan: sekä Työväenopiston johtokunnan että Teatterisäätiön edustajiston kokousmateriaali on järjestään julkisesti nähtävillä ennen kokouksia ja niiden jälkeen. On kuitenkin lautakuntia, joissa käsitellään esimerkiksi yksityisten ihmisten hyvin henkilökohtaisia asioita. Silloin hyvä tietoturva on tarpeen.

Aika näyttää, saadaanko järjestelmän lapsentaudit parannettua, toimiiko tietoturva niin kuin pitäisi, sujuvoituuko kokousmateriaalin jakelu ja käyttö. Aika näyttää myös, miten pärjäävät ne luottamushenkilöt, jotka eivät ole koskaan aikaisemmin käyttäneet tietokonetta: heitäkin on. Aika näyttää myös, miten pian pinna palaa niiltä rassukoilta, jotka joutuvat raahamaan kaupungilla mukanaan uuden luottamushenkilökoneen lisäksi myös työtietokonetta. Aika näyttää myös, miten esimerkiksi kaupunginvaltuusto suhtautuu siihen, että heidän hankkeelle antamansa ohjeistus jätetään tällä tavalla huomiotta. Yksityisessä yrityksessä ”IT-asiantuntijat” olisivat tuskin kovin kauaa palkkalistoilla, jos suhtautuisivat talon johdon tehtävänantoon näin välinpitämättömästi. Kuulemani mukaan vain vihreät kaupunginvaltuutetut ovat protestoineet sitä miten hanke on toteutettu, muut – persuja myöten – ovat nöyrästi alistuneet virkamiesten tahtoon.

___

* Entinen kesätyönantajani, muuten, tosin siihen aikaan 1980-luvun alkupuolella se oli vielä valtion laitos ja nimeltään Valtion tietokonekeskus (VTKK).

Muovi antaa periksi

Iso osa 1900-luvun aineellista kulttuuriperintöä on vaarassa tuhoutua. Vaara uhkaa monia vanhempiakin aarteita.

Ongelma on muovi, tuo aikamme ilo ja riesa. Toisin kuin pitkään kuviteltiin, muovi ei ole ikuista, eikä edes erityisen pitkäikäistä. Muovit ovat orgaanisia polymeerejä, pitkiä hiili- tai piiyhdisteitä. Osa muoveista – kuten vanhemmissa filmimateriaaleissa käytetty räjähdysherkän selluloidin tilalle kehitetty turvallisempi selluloosa-asetaatti, lähes kaikkialla lähes kaikkeen käytetty polyvinyylikloridi (PVC) – hajoavat ns. autokatalyyttisesti: hajoavista hiiliketjuista syntyy kemikaaleja, jotka edistävät hiiliketjujen hajoamista. Alkuun päässyt hajoaminen muuttuu nopeasti pahemmaksi.

PVC:n kaltaisia muoveja on käytetty myös paljon vanhempien kulttuuriaarteiden säilyttämiseen: esimerkiksi 700-luvulta peräisin oleva belgialainen käsikirjoitus Codex Eyckensis säilöttiin 1950-luvulla silloin vielä ikuisena pidetyn PVC:n alle – mutta ehdittiin pelastaa, ennen kuin suojeleva muovi tuhosi suojeltavansa.

Jotkut muovilaadut kelpaavat myös mikrobien ravinnoksi.

Viime ja tämän vuosisadan kulttuurista valtava osa on tallennettu muoville: elokuvat, valokuvat, äänilevyt, cd-levyt, dvd-levyt, lelut, monet veistokset,… niiden päivät ovat ehkä luetut. Nykyajan teollinen paperi ei ole sekään kovin hyvin säilyvää. Ehkä informaatioteknologian aikamme muistetaan vuosisatojen päästä pimeänä aikana, jolta ei ole jäänyt talteen juuri mitään.

Toisaalta: enkäpä ihmiskunnan (kirjaimellisesti) suurin häpeäpilkku, Tyynenmeren jätepyörre, hajoaa sekin itsekseen. Ainakin, jos mantereilta tulevan uuden aineksen määrä saadaan vähenemään.

Lintu? Vai lentokone? Ei, vaan salasukkula.

Mielenkiintoinen tutkimustulos Science Dailyssa päänsisäisen harmaan klöntin tutkimuksesta: Aivot muodostavat hypoteesin siitä mitä odottavat näkevänsä ennen kuin silmien tuottamaa informaatiota on ehditty käsitellä.

Tällaisessa toiminnassa on tietysti ankarissa oloissa selviämisen kannalta ilmeinen etu: reaktionopeus yllättäviin, mutta (luonteeltaan) tuttuihin ilmiöihin kasvaa. Sukkelia kaloja, pikkunisäkkäitä ja hyönteisiä on nopeampi napata ravinnoksi, ja petojen hyökkäyksistä selviämiskykykin paranee, hieman. Ilmeisesti ongelmaksi muodostuvat sitten täysin uudet tilanteet, joissa aivot saattavat joutua Häh?-tilaan suhteellisen pitkäksi aikaa, kun tuttu tulkintamalli ei toimikaan.

Tällaisella aivotoiminnalla on luultavasti houkuttelevaa tulkita esimerkiksi uskonnollisia ihmekokemuksia jonkinlaisina Häh?-tiloina. Tai sitten päätyä ajattelemaan, että aivot ovat onnistuneet tulkitsemaan ison liudan todella odottamattomia ja ennennäkemättömiä (mutta ei-vaarallisia) pikakokemuksia joksikin tutuksi – vähän samaan tapaan kuin Kehän päähenkilö ”Dead” Kennedy oli sitä mieltä, että kaikki muutkin näkevät kuolleiden haamuja, mutta hän on ainoa joka kiinnittää niihin minkäänlaista huomiota. Kiinnostavaa.

* * *

Ilmeisesti Yhdysvaltain avaruussukkulaohjelman kuolemasta uutisointi on ollut ennenaikaista. Vaikuttaisi siltä, että maan ilmavoimilla on salainen avaruussukkulahanke, jonka prototyyppi saattaa tehdä koelennon ensi kuun puolivälin tietämissä. Boeingin rakentama X-37B on nykysukkuloita pienempi kapine, ja ilmeisesti miehittämätön.

Visum viaticum

Okei, en osaa latinaa, joten otsikko on vähän sinne päin.

Yritän vain sanoa, jos ette ole jo huomanneet, että Google Street View -palvelu ulottuu myös Pompeijin raunioille. Virtuaalimatkalle Vesuviuksen tuhkan hautaamaan roomalaiskaupunkiin pääsee vaikka tältä kadulta alkaen.

Rikkailla on varaa mennä halpaan

Wikipediakin sen jo tietää: Olkiluoto-kolmonen on maailman kuudenneksi kallein kapine. Juutinrauman sillan, avaruussukkulan, Burj Khalifan ja Large Hadron Colliderin kaltaiset halparimpulat jäävät kauas taakse.

Jo nyt. Voisin vaikka lyödä vetoa, että O3:n sijoitus listalla paranee vielä muutaman sijan. Ei näytä siltä, että kustannusarviot tai aikataulut olisivat yhtään sen realistisempia kuin tähänkään asti.

Olisi varmaan korkea aika ruveta lyömään vetoa siitäkin, valmistuuko koko helkutin vekotin ikinä, vai keräävätkö vilunkimiehet vain tyhmiltä rahat ja jättävät nämä sitten ihmettelemään ikuisesti keskeneräistä rakennustyömaata, josta ei ole kuuna päivänä tuottamaan edes milliwattia energiaa.

(Greenpeacen sivuilta löytyy näköjään linkkiä Olkiluoto kolmosen rahoitusasioiden julkaistuihin dokumentteihin.)