Tämä kirjoituskoneenrahja seikkailee aika paljon Yrttimaa.netin sivujen kuvituksessa. Se on edelleenkin vanhan Yrttimaan aikakirjan otsikossa, ja on – vahvasti käsiteltynä – myös uuden Yrttimaa.netin otsikkopalkissa. Tähtitieteen muusan Uranian mukaan nimetty saksalaisvalmisteinen kirjoituskone tietysti sopii vallan mainiosti tieteiskirjailijalle, mutta tällä nimenomaisella laitteella on kyllä historiaakin, ennen kuin se päätyi ruosteisena lojumaan talomme pihanurmikolle ja ehdin napata siitä vielä viimeiset kuvat ennen lähtöä kirjoituskoneiden taivaaseen.
Viimeiset vuotensa se toimi lasten leluna taloyhtiön pihassa nököttäneessä, laivan muotoisessa leikkimökissä, joka oli vastikään purettu: lahonnut hökötys olisi pitänyt rakentaa käytännössä täysin uusiksi, eikä taloyhtiössä ole tätä nykyä leikki-ikäisiä lapsia.
Viimeinen ns. asiakäyttö koneella taisi olla minun veroilmoitukseni joskus 2000-luvun ensimmäisinä vuosina. Olin varmaankin viimeisiä varsinaisen ilmoituksen täyttäviä verovelvollisia – johtuu freelancerin tulojen epämääräisyydestä – ja jonakin vuonna sain päähäni naputella ilmoituksen, hah, tyylikkäästi koneella. Sen tuottama jälki oli yhtä kehnoa kuin muistinkin – paljon kehnompaa kuin Urania-kirjoituskoneiden kirjoitusjäljen pohjalta tehdyssä fontissa. Näppäinten liikerata on parisen senttiä, ja niitä täytyy lyödä pohjaan todella voimalla, jos haluaa saada paperiin jälkeä. Silloin O-kirjainten ja pisteiden kohdalle tuli reikä.
Aivan kuten ennenkin.
Äiti lykkäsi vehkeen minulle raivatessaan varastoaan joskus 1990-luvun loppupuolella, ja kun olin muuttanut pienestä Korson yksiöstäni vähän väljempiin tiloihin Pihlajistoon, otin koneen mukaani. Nostalgiseksi koristeeksi, sillä en tosiaankaan aikonut käyttää sitä kirjoittamiseen.
Varastoissa se olikin pyörinyt aina 1970-luvun loppupuolelta lähtien, jolloin vanhemmillani oli lopultakin ollut varaa ostaa (käytetty) sähkökirjoituskone. He käyttivät kotikirjoituskonetta työntekoonkin, sillä vaikka isä oli tuohon aikaan Yleisradion A-studion toimittaja ja äiti ensin Jaanan toimittaja ja sitten Annan toimituspäällikkö, molemmat hankkivat lisätienestiä kirjoittamalla juttuja myös muualle. Oli taloudellinenkin pakko, isossa asunnossa majaileva nelihenkinen perhe (ja kesästä 1979 alkaen kolmihenkinen yksinhuoltajan perhe, kun isä muutti toisaalle) oli melkoisen velkaantunut. Olen perinyt oman talouden kunnossapidon taitoni vanhemmiltani.
Ennen kuin sähkökoneeseen lopulta oli varaa, Urania oli aiheuttanut erinäisiä harmaita hiuksia ja itkukohtauksia surkean kirjoitusjälkensä vuoksi, josta päätoimittajat huomauttelivat. Toisinaan vanhemmat lainasivat minulle joululahjaksi (käytettynä) ostettua pientä matkakirjoituskonetta, mutta sen näppäimistö oli sen verran paljon pienempi että täyskokoiseen koneeseen tottunut teki tavallista enemmän kirjoitusvirheitä. (Tämä oli tietenkin paperille suoraan kirjoittavassa laitteessa paljon isompi ongelma kuin tietokoneella.) Minun koneessani oli sitä paitsi kaksivärinen värinauha (jostakin syystä se oli minusta hienompi), joten useimpien kirjainten alaosa oli punainen mustan sijaan.
Kun kävin konekirjoituskurssia Schneidegger-opistossa, sain kurssin ajaksi lainaksi vallan kelvollisen mekaanisen kirjoituskoneen. Vanhemmat käyttivät sitä otettuaan näppäinten päältä ensin pois niiden merkinnät peittävät värilliset muovihatut. Kurssin ideana oli nimittäin opetella kirjoittamaan sokkona, hattujen värikoodit osoittivat millä sormella mitäkin näppäintä kuului painaa. Kävin kurssia laiskasti enkä oppinut kunnon kymmensormijärjestelmää, mutta sen jälkeen olen kirjoittanut etusormien sijaan lähinnä keskisormilla (ja välilyönnit peukalolla). Uranian vaatima fyysinen voima ja syvä painallus varmaankin edisti keskisormiin siirtymistä. Jos sormi lipsahti ja painoi vahingossa kahta näppäintä kerralla, niihin kytketyt kirjasinvasarat takertuivat toisiinsa. Silloin piti avata kansi ja vapauttaa ne käsin toistensa syleilystä.
Uraniakin oli hankitty käytettynä, muistaakseni joltakin isän pressiklubikaverilta. Sillä kirjoittelin ensimmäisiä historiallisia seikkailukertomuksiani varhaisteininä. Liuskat lienevät edelleenkin jossain tallessa. Uranian jälki on helposti tunnistettavissa epätasaisista riveistä ja lukemattomista rei’istä paperissa. Uudellakin värinauhalla osa kirjaimista näkyi lähinnä painalluksina, ei musteena, ja värinauhat olivat kalliita, joten ne oli käytettävä todella viimeistä mustehippusta myöten. Luultavasti näkövammaisten kokeneet sormet pystyisivät lukemaan tarinoitani aivan mainiosti paperien kääntöpuolelta.
Joten ei, en lainkaan kaipaa tuota elämässäni niin kauan viipyillyttä kirjoituskonetta. En ylipäänsä näe mitään täysjärkistä syytä nostalgisoida kirjoituskoneiden aikakautta. Minä ehdin elää sitä ihan riittävän kauan.
