Kategoria: kulttuuri

ADHD-Suomi

Treme-televisiosarjasta vielä. Eilisessä Mardi Gras -jaksossa vilahti mainio neworleansilainen Howlin’ Wolf -klubi, missä viime lokakuussa poikkesimme kuuntelemassa Beats Antique -yhtyettä. Jaksossa vilahti myös muutama Neville-niminen muusikko, Neville Brothersin veljeskvartetin jälkikasvua. Joka jaksossahan on nähty cameo-rooleissa melkoisen nimekästä muusikkokaartia, outlaw-kantrilaulaja/lauluntekijä Steve Earlea useammassakin. (Juuri hän värväsi sitä taitavaa viulistineitiä cajun-bändiin.)

Tremen vahva musiikkipainotteisuus ehkä jossain määrin paikkaa melkoisen kepoista juonta: tarinan tai ihmiskohtaloiden voimin sarja ei välttämättä jaksaisi viehättää. Mutta se musiikki, hitto vie. Sarjan neworleansilaiset ovat muistaneet kiroilla moneen kertaan kuinka kaikki haluavat heidän kaupungistaan vain musiikkia ja eksotiikkaa, mutta kukaan ei välitä neworleansilaisista. Tämän sarjan kohdalla asia on hyvinkin ymmärrettävää.

Tremen musiikkipainotteisuus ja musiikin soittamiselle annettu valtaisa minuuttimäärä tekee siitä enemmän musiikkiohjelman kuin fiktiosarjan, ja jossakin mielessä tekee siitä jopa enemmän musiikkiohjelman kuin mitä on YLE Teeman sinänsä hieno Iskelmä-Suomi. Sillä Iskelmä-Suomi ei luota niin paljoa kuvaamansa ja dokumentoimansa musiikin voimaan että uskaltaisi soittaa edes puolikasta kappaletta yhtä soittoa, puhumatta päälle tai katkomatta. Käytössä on ollut mielettömän upea videoarkisto ainutlaatuisia tallenteita, joska on pätkitty muutamien sekuntien mittaiseksi, muodottomaksi ja tolkuttomaksi silpuksi. Kokonaan soivat vain rasittavasti päähän tarttuva, yhdentekevä tunnusmelodia sekä lopputekstien aikana klassikkoiskelmiä laulavat ”tavalliset ihmiset”, mikä on sinänsä hieno ja oivaltava idea. Kaikki muu on pätkitty ja pirstottu.

Vihaavatko tekijät dokumentoimaansa musiikkia niin paljon? En usko. Muuten sarja on hienosti ja pieteetillä toteutettu, oivaltavia näkökulmia tarjoava. Voi hyvin olla, että tekijät eivät ole edes tajunneet että musiikin silppuamisessa olisi mitään kummallista tai halventavaa. Sillä näinhän televisio-ohjelmia nykyään tehdään. Jos joku haluaa katsella pitkiä musiikkitallenteita, katsokoon netistä.

Niin minä muuten teenkin. Televisionkatseluni on vähentynyt vuosi vuodelta, ja silppuvideokulttuuri on yksi keskeisiä syitä.

Markkinamenoa ja keskusteluja

Ensi viikonlopun ohjelmaan kuuluvat Korjaamon kirjamarkkinat Helsingin Töölössä. Kyseessä on kaksipäiväinen kirjallisuus- ja keskustelutapahtuma, johon minä tulen paikalle ainakin sunnuntaiksi ja puhun itsekin ääneen Scifin (mahdollisesta) salonkikelpoisuudesta kello 15.30 alkaen Saara Henrikssonin, Tiina Raevaaran ja Jari Koposen kanssa. Eiköhän näin hyvällä porukalla saada ilmoille kiinnostavia ajatuksia.

Mutta ei tässä vielä kaikki.

Ensi kuussa on jo huhtikuu – kevät, vaikkei nyt siltä vielä näytäkään – ja silloin, 13. 4. debytoi aivan uusi sf-tapahtuma Spefi-Vantaa sopivasti reippaan kävelymatkan päässä meiltä kotoa eli Tikkurilan kirjastossa. Kyseessä on yksi ehdottomia suosikkikirjastojani, jonka valikoimat syöttivät päähän ajatuksia, korviin musiikkia ja sieluun lohtua 90-lukuisen muuten varsin ankean elämänvaiheeni mittaan, ja jossa edelleenkin mielelläni käyn, oli minulla sinne asiaa tai ei. Spefi-Vantaan aktiivit ovat koonneet tapahtumaan erinomaisen ohjelman, saaneet loistavan kunniavieraan ja päästävät, hekinmokomat, myös minut ääneen lähiöaiheisessa paneelikeskustelussa.

Kansallissankaritarinoita

Elämäkertaelokuvia ei pitäisi tehdä, ei Mannerheimista eikä kenestäkään muustakaan. Etenkään, jos kyseessä on niin tunnettu kansallinen (tai kansainvälinen) ikoni että kaikki (tai ainakin monet) ovat tietääkseen elokuvan kohteen elämän tärkeimmistä tapahtumista ja niiden merkityksestä kohteen elämälle/uralle/kansakunnalle/maailmanrauhalle/ties mille. Silloin käsissä on jo ennen käsikirjoittamisen aloittamista tolkuton, muodoton klöntti, josta on täysin mahdotonta tiivistää toimivaa kaksituntista elokuvaa. Tai kolmetuntista. Ei minkäänlaista elokuvaa. Tuloksena ei ole elokuva, vaan sarja huonosti toisiinsa liittyviä irrallisia kohtauksia. Ei se toimi, ei mitenkään. Älkää edes yrittäkö, olkaa niin hyvät.

Tämä ei tarkoita sitä, etteikö historiallisista merkkihenkilöistä olisi mahdollista tehdä kelvollisia tai jopa mainioita elokuvia. Kyllä se onnistuu. Oleellista on luopua yrittämästäkään tehdä elämäkertaa. Satuin muutaman päivän välein näkemään kaksikin kohtuullisen tasokasta elokuvaa, jossa hommaan oli lähdetty oikealla asenteella. Molemmissa oli myös ongelmia hyvinkin samanlaisissa asioissa.

Sekä Pjotr Buslovin ohjaama Vysotski (2011) että Steven Spielbergin ohjaama Lincoln (2013) tajusivat valita sankarinsa elämästä sopivan kompaktin episodin, jota on tarkoitus valottaa päähenkilön (tai hänen lähipiirinsä) luonnetta, elämää ja merkitystä. Neuvostoliittolaisen laulaja/näyttelijä/lauluntekijälegenda Vladimir Vysotskin (1938–80) kohdalla valituksi tuli lyhyt konserttikiertue Uzbekistanissa ja päähenkilön sen aikana saama sairaskohtaus, joka johti kliiniseen kuolemaan kahdeksan minuutin ajaksi. Yhdysvaltain presidentin Abraham Lincolnin (1809–65) kohdalla keskitytään vuoden 1865 kevääseen, jolloin Lincoln ajoi puoliväkisin läpi ns. 13. lisäyksen Yhdysvaltain perustuslakiin saadakseen juridisen vahvistuksen muutamaa vuotta aikaisemmin esittämälleen orjuuden lopetusjulistukselle.

Vysotskin tapauksessa elokuvan huomio keskittyy oikeastaan paljon enemmän hänen lähipiiriinsä ja sen ihmissuhteisiin – sekä neuvostovallan yrityksiin pitää kurissa tätä kansansankaria, joka oli liian suosittu ja maineikas että häntä olisi voitu pidättää edes holtittomasta autohurjastelusta. Elokuva ei demonisoi KGB:n kyttiäkään, vaan näyttää heistä hyvinkin inhimillisen puolen. Vysotski itse jää perin etäiseksi hahmoksi, siitäkin huolimatta että hänen poikansa Nikita Vysotski (joka toimi sekä käsikirjoittajana että toisena tuottajana) on lainannut oman äänensä isän näyttelijälle. Osasyynä on näyttelijälle ympätty paksu maski: hän kyllä näyttää aivan samalta kuin Vysotski filmeissä ja kuvissa, mutta ilmeitä ei juuri pääse läpi.

(Aluksi missään elokuvan materiaaleissa ei edes mainittu pääosaa näyttelevän Sergei Bezrukovin nimeä.)

Daniel Day-Lewisin Lincolnilla on itse asiassa aika paljon samoja ongelmia. Hänkin onnistuu kasvojensa ja maskin puolesta näyttämään aivan Lincolnilta, mutta ilmeettömältä Lincolnilta. Kun hänen on vielä koko ajan esitettävä itseään isokokoisempaa ihmistä, vaikutelma muistuttaa monessa suhteessa enemmän Mauno Koivistoa. Emootiot tulevat läpi lähinnä kiihkeänä pöydänhakkaamisena tuolla ja leppoisana turinointina täällä.

Molemmissa elokuvissa kesti myös aikansa päästä tarinaan sisään, sillä ne vaativat jonnin verran pohjatietoa Neuvostoliiton kyttäysjärjestelmästä, taidemaailmasta ja byrokratiasta 1970-luvun lopulla sekä päätöksentekoprosesseista Yhdysvaltain hallinnossa 1800-luvun puolivälissä. Lincolnia on höystetty paikka paikoin lyhyillä, ohimenevillä taistelu- ja ruumiskasakuvilla, mutta pääosin se keskittyy poliittiseen juonitteluun ja lehmänkauppoihin: Lincolnin tavoitteet kuvataan kyllä kiistattoman kunnioitettaviksi, mutta samalla osoitetaan että niiden saavuttamiseksi hän ei sumeile turvautua palkkiovirkojen lupailuun tai suoranaiseen korruptioon.

Vysotskin tapauksessa hänen työnsä – musiikki ja teatteri – jäävät monien muusikkoelokuvien tapaan aivan liian vähälle huomiolle, jolloin päähenkilöstä korostuu enemmän jääräpäisyys ja itsekeskeisyys kuin se, mistä hänen maineensa ja asemansa kansakunnan kaapin päällä oikein ovat peräisin.

Molempien elokuvien päähenkilöt olivat (ja ovat) suuren yleisön sankareita, joten elokuvatkin on suunnattu suurelle yleisölle (kuten Nikita Vysotski totesikin Kino Lokakuun näytöksen jälkeisessä kyselytilaisuudessa). Sellaisina ne toimivat vallan mainiosti huolimatta siitä, että molemmissa toimintaa on perin vähän ja puhetta hyvin paljon.

Kino Lokakuussa tuli nähtyä samana päivänä Aleksei Utshitelin vuonna 1987 ohjaama dokumenttielokuva Rock 1980-luvun lopun venäläisistä vaihtoehtorockmuusikoista. Puolikkaan kengännauhan budjetilla oli syntynyt visuaalisesti hieno ja hillitty kokonaisuus, jonka tapauksessa olisi kyllä ollut syytä tuntea neuvostorockia aika paljon paremmin. Elokuva ei selittele eikä pohjusta mitään, näyttää vain hyvin tarkasti rajattuja konserttikatkelmia sekä yhtyeidensä johtajien ajatuksia elämästään ja tekemisistään. Yhtyeitä kokonaisuuksina ei juurikaan näytetä: konserteissa käytössä on ollut selvästikin yksi ainoa kamera, joka ei kuvaa muuta kuin bändin nokkamiestä.

Laitojen kautta

Viikonloppu on ollut musiikillisesti monipuolinen. Eilen tuli käytyä – vuorokauden varoitusajalla – Uuden musiikin kilpailun finaalissa Espoossa, kun minut pyydettiin puhumaan aikamatkailusta tapahtuman netti-etko-osuuteen. (Minun osuuteni löytyy suunnilleen 24 minuutin kohdalta YLE Areenan UMK-tallenteesta.) Itse häppeningin musiikkikin enimmäkseen viehätti korvaa. Finaaliin oli valikoitunut varsin kelvokkaita lauluja. Itse olen tietysti vähintäänkin periaatteellisen epäluuloinen ”elävään musiikkiin” josta suurin osa tulee taustanauhalta tai -kovalevyltä, mutta kuultiinhan tilaisuudessa sentään elävää laulantaa niiden nauhojen päälle. Livenä artistien laulu kuulosti paljon komeammalta kuin esimerkiksi semifinaalin lähetyksessä, joten oli helpompi olla samaa mieltä jotakuinkin vieressämme istuneiden tuomarien kanssa vokaalisuoritusten kehittymisestä.

Euroviisut ovat sitä paitsi osa kulttuuriperimääni. Ensimmäinen kappale jonka muistan viisuista nähneeni telkkarissa on Vicky Leandrosin (edelleenkin upea) ”Après toi”, joka voitti vuoden 1972 viisut. (Itse asiassa muistan paremmin laulun esikatseluvideon, jossa laulajan taustalla näkui vihreitä ja punaisia muoviputkia – jos muistan oikein.) Äitini oli sitä paitsi toimittajana paikan päällä lukuisissa viisuissa 1970-luvulla, taisi olla jonkun kerran 60-luvullakin: ainakin hän on kertonut olleensa mukana siinä porukassa, joka kuuli sen vuotisen Suomen edustajan Viktor Klimenkon laulavan iltabileissä venäläisiä lauluja, ja kannusti tätä levyttämään venäjäksi. Viki levytti ja loppu on historiaa. (Muista äidin tarinoista kyseisen vuoden viisujen suhteen minä sitten vaikenen sitäkin jyrkemmin.)

Tuossa hupaisassa pikku haastattelussa oli kysymys, joka oli minulle kerrottu jo ennen lähetystä valmiiksi ja olin vähän pohtinutkin mitä siihen sanoa, mutta samalla kun kysymystä minulle sitten esitettiin, muutin vastaukseni ja olen ratkaisuun huomattavan tyytyväinen. Että mitäkö tämän hetken artisteja haluaisin esittää vuodesta 3000 tulevalle aikamatkailijalle? No tietenkin sen, miten monenlaista, monikulttuurista musiikkia nykyään tehdään! Jos yhdeksänsadankahdeksankymmenenseitsemän vuoden kuluttua tiedetään yhtään mitään meidän aikamme musiikista, silloin tiedetään muutama harva nimi (keitä ne sitten lienevätkään). Mutta kun nykyään tehdään paljon muutakin, erilaista ja kummallista musiikkia, ei huonompaa eikä parempaa kuin ilmeisimmät (minunkin) vastaukset, mutta toisenlaisempaa. Tämä on tämän ajan musiikin suuri, vahva asia.

Sopivasti sunnuntai onkin kulunut ihan erilaisen musiikin parissa. Espoolainen urheiluhalli vaihtui (akustisesti melkein yhtä kyseenalaiseen) Paavalin kirkkoon ja päivän pop Johann Sebastian Bachin Johannes-passioon.

”Muistelinkin, että sä pidät Bachista”, totesi esityksen jälkeen yhdessä mukana olleista kuoroista (Tikkurilan laulajat) laulava ystävä. Kyllä. Kaverini Kimmo opetti minua kuuntelemaan Bachia ollessani parikymppinen, eikä asiaa lainkaan haitannut, että silloin tuoreehko muusikkosankarini Jack Bruce on joskus julistanut Bachin ”maailman parhaaksi basistiksi”. En ole viime vuosina kuunnellut kovinkaan paljoa vanhan mestarin musiikkia – jotakuinkin kaikki Bach-levyni ovat yhä vinyylejä – enkä ole hirveästi käynyt koskaan ns. vanhan musiikin konserteissa, mutta kun kerran ystävä kutsui, oli sopiva päivä jnpp. Ja kyllähän tuo kannatti.

Paavalin kirkon iso, kaikuisa, yksilaivainen sali oli täpötäynnä ja jouduin tyytymään penkkiin salin perällä, minkä ansiosta paljon musiikin yksityiskohdista katosi kaiun sekaan. Parikymmenhenkisen Galantina-barokkiyhtyeen, solistien ja ison kuoron ilmaisun voima ja väkevyys kuitenkin välittyi hienosti. Bachin monet melodiat ovat perin tuttuja hänen omien sävellystensä ohella monista muista yhteyksistä, mutta tällaisessa isossa teoksessa tutut ainekset vuorottelevat varsin mallikkaasti äkkiväärien koukkausten ja rytmimuutosten kanssa.

Omaan korvaani etenkin resitatiiviosissa – niissä missä varsinaista Johanneksen evankeliumin pääsiäistarinaa kuljetetaan eteenpäin – rytmi oli aivan liian laahaava. Toisaalta etenkin näin kaikuvassa tilassa räväkämpi tempo olisi tehnyt tekstistä ja osin musiikistakin kovin helposti muodotonta puuroa (ja laulajilla olisi ollut vieläkin rankempi homma: laulettavaa on paljon, eikä se ole helppoa). Koraali- ja resitatiiviosuuksien välille jäävät tauot tuntuivat lisäksi syövän dramattista kaarta: usein kuoro vastasi resitatiivitekstiin, ja resitatiivi jatkoi kuoron jälkeen joskus jopa samaa virkettä, jolloin muutaman sekunnin tyhjä kohta katkaisi kiusallisesti ajatuksen. Esitystradition lisäksi tauotus johtui tietysti soittaja- ja laulajakombinaatioiden sekä myös kuoronjohtajien vaihdoksista: tämä toteutus toimi monille heistä opinnäytteenä.

Solistisista suorituksista mieleen jäivät ennen kaikkea alttoaariat, jotka – barokkitavan mukaan – esitti mieslaulaja. Kontratenori David Hackston, mainio mies, on tuttu kääntäjäkuvioista ja minulla on ollut tilaisuus kuulla hänen lauluaan vähän intiimimmässä tilassa, mutta ei voi väittää etteikö hänen äänensä olisi soinut vallan huikeasti myös isossa hallissa.

Hieno keikka. Kuorojen vuoden mitainen harjoittelukausi kuului, jopa tällaisen barbaarinkin korvaan. Pitäisi käydä enemmän myös barokkikeikoilla ja muuta elävää vanhaa musiikkia kuulemassa.

Kadonneen laulajan metsästys

Olen kuullut kehuja Malik Bendjelloulin dokumenttielokuvasta Searching for Sugar Man (2012), mutta kun elokuva tuli lopulta nähtyä, voin yhtyä kehuihin.

Olipa aikoinaan meksikolaistaustainen laulaja/lauluntekijä, joka levytti 1970-luvun alussa Detroitissa isohkon levy-yhtiön alamerkille kaksi albumia. Ne eivät myyneet kovin montaa kappaletta, ja laulaja potkaistiin levy-yhtiöltä pois ennen kuin kolmatta levyä ehdittiin julkaista. Siinä ei ole mitään yllättävää, niin on käynyt monelle, ja elokuvassa haastateltujen musiikkialan ihmisten kehuista huolimatta tämän pelkkää Rodriguez-nimeä käyttäneen herran musiikki oli minun korvaani aika tavanomaisen oloista, aikaisekseen. Ei huonoa, mutta ei nyt mitenkään sanomattoman sykähdyttävää.

Kummallinen osa tarinaa alkaa vasta sen jälkeen. Muutama kappale levyä päätyy apartheid-hallinnon aikaiseen Etelä-Afrikkaan. Niistä tehdään ensin kasettikopioita, sitten levy julkaistaan maassa virallisestikin. Ja myy kuin häkä. Rodriguezista tulee valkoisten apartheidin vastustajien 70-luvun lopun ja 80-luvun alun kulttisankari. Kauppa- ja kulttuurisaarron vuoksi eteläafrikkalaisille selviää vasta myöhemmin, ettei kukaan muu missään muualla oikeastaan tunne tätä artistia. Tiedot hänestä ovat muutenkin huteria. Kerrotaan, että hän on joko ampunut itsensä kesken keikkaa tai tehnyt polttoitsemurhan. Vasta 1990-luvulla muutama musiikinystävä alkaa tonkia asiaa, aluksi hyvin heikolla menestyksellä. Oikein mitään tietoa ei löydy mistään. Musiikinystävät perustavat nettisivustonkin: ”Onko kukaan nähnyt tätä miestä?”

Eräänä päivänä sivuston foorumille tulee viesti. Sen lähettäjä on Rodriguezin tytär. Ja tarina alkaa lopultakin keriytyä auki. Jos haluat tietää tapahtumista näkemättä elokuvaa, voit vaikka vilkaista Rodriguezin Wikipedia-sivua. Ei tieto välttämättä vähennä elokuvan kiinnostavuutta, mutta jotkut ovat… spoileriherkkiä.

Hetkittäin elokuva tuntuu melkein sokeriselta – ja epäuskottavalta. Mietin välillä, onko kyseessä vain nokkelasti rakennettu temppu, jolla fiktiivinen tarina saadaan vaikuttamaan muka-dokumentilta. Ilmeisesti ei ole, ja jos on, se on tehty todella huolellisesti. Ilmeisesti tarina on totta. Ja vaikka se olisikin fiktiota, se on riittävän hyvä ja juuri sopivasti omituinen ollakseen viehättävä, varsinkin kun elokuva on toteutettu todella hyvin. Se on myös kaunis, visuaalisesti hienosti toteutettu elokuva, ja jos tulee tilaisuus valita, suosittelen Blu-Ray-versiota normi-dvd:n sijaan.

Jään vain miettimään, mitä Rodriguezin (jo 70-luvulla lopetetulle levy-yhtiölle maksetuilla) Etelä-Afrikan rojaltimaksuille sitten mahtoikaan tapahtua.

Luu

Ei sillä, että olisi pahemmin koskaan pyydettykään, mutta on näköjään bändejä joihin olen varmaankin koko ikäni ollut ihan liian vanha soittajaksi. Esimerkiksi Knucklebone Oscarin yhtye. Siis jos Knucklebonehead-dokumentista voi jotakin päätellä, enkä ole ihan varma voiko. En ole nimittäin ihan varma, missä mitassa eilen DocPoint-festareilla nähtyä elokuvaa voi dokumenttina pitää. Se tuntuu muistuttavan enemmänkin yhtyeen (ja sen ainoan pysyvän jäsenen) imagonrakennusvideolta, mainokselta. Sadulta. Toiveajattelulta. Rokkivideo se ei ole, koska musiikki on koko ajan korkeintaan sivuosassa. Epäoleellista. Dokumentti keskittyy tärkeämpiin asioihin, ja kuulostan aika kukkahattutädiltä jos totean että ne ovat alkoholinkulutus ja paikkojen ynnä tavaroiden hajottaminen.

Minulla ei ole koskaan ollut varaa harjoittaa kumpaakaan lajia kovin suuressa määrin, joten olen jäänyt paitsi tästäkin rokuelämän osa-alueesta.

Elokuva itsessään on ihan hauska, joten se kannattaa kyllä katsoa jos tilaisuus tulee. Bändidokumenttina se jää kyllä kepeästi kakkoseksi Kovasikajutulle, joka on Knuckeboneheadiin verrattuna aidompi, fiksumpi, (aidosti) rankempi, syvällisempi, toimivampi ja koskettavampi. Sitä paitsi Pertti Kurikan nimipäivien suhtautuminen musiikkiin ja bänditouhuihin on huomattavan paljon tolkullisemmalla pohjalla.

Hyvä uutinen II

Lauantaiseen bloggaukseen liittyen vielä: Lasten ja nuorten vähäisempi kiinnostus huippu-urheilua kohtaan saattaa hyvin johtua siitä, että kunnianhimoisilla – mitä sillä sitten tarkoitetaankin – on demokraattisehkossa ja suhteellisen tasa-arvoisessa yhteiskunnassa muitakin tapoja ja teitä päteä. Esimerkiksi opiskella.

Kilpa- ja huippu-urheilun merkitys yksilön sosiaalisen aseman kannalta on suurin yhteiskunnissa, joissa on vaikeaa tai mahdotonta nousta muuten köyhyydestä (laillisin keinoin, siis). Mitä suuremmat tuloerot, mitä suurempi köyhällistö, mitä maksullisemmat opiskelumahdollisuudet, sitä todennäköisempää että nousukkaat ovat rahansa tienanneet nimenomaan urheilemalla. Näissä tapauksissa voittamisen nälkä voi olla hyvinkin konkreettinen tunne. Niille harvoille, jotka kykenevät yrittämään köyhyydestä pyristelyä edes tällä keinolla.

No, EK ja sen poliittinen siipi Kokoomus pyrkivät tietysti tekemään parhaansa Suomen saamiseksi takaisin tällaiseksi urheilumahdiksi.

Hyvä uutinen

Kilpaurheilun asiantuntija on huolissaan: ”Nykylapsi on liian laiska huippu-urheilijaksi?”, uutisoi YLE.

Huippu-urheilijoita kaivattiin lapsista siihenkin aikaan kun minä kouluani kävin. ”Pesäpalloa ei oikeastaan kannattaisi koulussa pelata, kun siinä ei voi edetä Suomea laajemmille kilpakentille”, totesi koulumme jumppamaikka toiselle, joka nyökytteli myöntymyksen merkiksi. Se tiivisti koulun urheilutuntien tarkoituksen: Ne ovat kykyjenetsintätilaisuuksia, eivät suinkaan mitään meidän tavallisten tallaajien elämäntapoihin vaikuttamista. Tätä korosti myös opettajamme käsitys talviurheilusta. Hän oli jääkiekkovalmentaja ja suomenmestaruustason kiekkoilija, eikä hänelle muita talviurheilulajeja ollut olemassakaan. Ne, jotka eivät pitäneet lätkästä, mahtuneet joukkueisiin, pärjänneet luistimilla tai joiden perheillä ei ollut varaa hommata kasvavaan jalkaan joka vuosi (siihen aikaan käytettynäkin kalliita) hokkareita, saivat viettää liikuntatunnit kävelemällä lumihangessa kaukalon ympäri sillä aikaa kun muut pelasivat.

Tällainen urheilu- ja liikuntakasvatus synnytti minulle vuosikymmenien inhon kaikkea järjestettyä liikuntatoimintaa kohtaan.* En ole totisesti ainoa. Ilmeisesti koululiikunnan tilanne on nykyään parempi. Ehkäpä nykylapset tosiaan löytävät koululiikunnan kautta yhdessä liikkumisen riemun, sen jonka itse olen löytänyt vasta päälle nelikymppisenä taiji-tuntien myötä. Ehkä koululiikunta tosiaan ohjaa ihmisiä liikkumaan eikä ihannoimaan liikkumisen katselemista tai liikunnallisia huippuyksilöitä, jollaisia heistä itsestään ei tullutkaan ja joiden takia heidän liikkumisellaan ei ollut sitten loppujen lopuksi niin väliä.

Kansalliskiihkoilun ja muun sairaan nationalistismin ohella tärkein peruste mättää veronmaksajien varoja kilpaurheiluun ja kilpaurheilutulosten välittämiseen** on perinteisesti ollut, että näin innostetaan kansalaisia – etenkin nuoria – liikkumaan, huolehtimaan kunnostaan, vähentämään kansanterveydelle koituvia kustannuksia ja niin edelleen. Näin meitä on aina opetettu, mutta jos jollakulla teistä, lukuisat lukijani, on tietoja todellisista tutkimuksista jotka oikeasti osoittavat kilpaurheilun seuraamisen innostavan kilpaurheiluyleisöä huolehtimaan kunnostaan, otan mielelläni vastaan linkkejä. Tiedän vain kuulleeni uutisen, jonka mukaan lontoolaiset liikunta-alan yrittäjät olivat perin pettyneitä Lontoon olympiakisoihin, jotka eivät tuoneet saleille lainkaan uusia kuntoilijoita.

Niin kauan kuin ollaan ”kaikkihan sen tietävät” -tasolla, voi aivan yhtä hyvin väittää, että kilpaurheilun seuraaminen ja kilpaurheilutarjonnan lisääntyminen ovat keskeisiä tekijöitä länsimaisen lihavuusepidemian pahenemisessa, sillä ne lisäävät rasvaisen ja sokerisen roskaruoan sekä alkoholin kulutusta. Vai milloin olette käyneet urheilutapahtumassa tai -rakennuksessa, jossa on ollut tarjolla terveellistä, vähärasvaista, ravitsemuksellisesti tasapainoista ruokaa?

Viime vuosiin asti urheilijat, heidän valmentajansa sekä urheiluvälineet on kuvissa ja televisiolähetyksessä kiedottu mainoksiin, joissa kehoitetaan katsojaa juomaan alkoholia ja polttamaan tupakkaa. Pienet lapsetkin ovat tienneet, että polkupyöristä, leikkiautoista ja päällysvaatteista saa sporttisempia kiinnittämällä niihin tupakki- ja kaljamainoksia. Tämä on, onneksi, vähentynyt tiukentuneiden mainoslainsäädäntöjen ansiosta.

Kilpaurheilun ja terveiden elintapojen yhteys lienee muutenkin pelkkä vaarallinen myytti. Viime päivien Lance Armstrong -uutisointi on tästä hyvä todiste. Tärkeintä on voittaa keinolla millä hyvänsä, rehellisyys ja omasta (tai muiden) terveydestä huolehtiminen on toisarvoista. Lienevätkö nallewahlroosit ja kumppanit olleet lapsena mitenkä innokkaita kilpaurheilun katsojia?

Ehkä huippu-urheilusta kieltäytyvät lapset ovat vain järkevämpiä kuin vanhempiensa sukupolvi. Ehkä kasvavassa polvessa on vähemmän mielisairaaseen huippuyksilöpalvontaan lankeavia ääliöitä, ja enemmän niitä jotka tajuavat että fyysinen tekeminen on mukavaa, mieltä ja sielua elvyttävää puuhaa ja että porukassa on mukava olla ja toimia kilpailematta(kin).

Onhan kilpaurheilu sinänsä, parhaimmillaan, hyvinkin erinomaista ja jännittävää viihdettä. En kyllä keksi mitään järkevää syytä, miksi meidän veronmaksajien pitäisi sitä rahoittaa yhtään enempää kuin, no vaikkapa Big Brotheria.

___

* Mutta en voi kuitenkaan syyttää lihavuudestani pelkästään koululiikunnan huonoutta, en tietenkään. Kyllä siihen pahin syypää tuijottaa ihan normaaliin tapaan peilistä joka aamu. Mutta olisi ollut ihan hyvä löytää säännöllisen liikkumisen ilo vähän aikaisemminkin, niiden pitkien kävelyretkien lisäksi joita olen harrastanut koko ikäni.
** Kuten Yleisradiossa pitkään työskennellyt isäni totesi moneen kertaan, kaikki uusi ja kallis tekniikka tuli taloon aina ensimmäiseksi urheilutoimituksille. Voi tietysti olla, että ilman urheilua niitä ei olisi tullut ollenkaan, mutta ehkä rahat olisivat säästyneet sitten mielekkäämpiin asioihin?