Ei sillä, että olisi pahemmin koskaan pyydettykään, mutta on näköjään bändejä joihin olen varmaankin koko ikäni ollut ihan liian vanha soittajaksi. Esimerkiksi Knucklebone Oscarin yhtye. Siis jos Knucklebonehead-dokumentista voi jotakin päätellä, enkä ole ihan varma voiko. En ole nimittäin ihan varma, missä mitassa eilen DocPoint-festareilla nähtyä elokuvaa voi dokumenttina pitää. Se tuntuu muistuttavan enemmänkin yhtyeen (ja sen ainoan pysyvän jäsenen) imagonrakennusvideolta, mainokselta. Sadulta. Toiveajattelulta. Rokkivideo se ei ole, koska musiikki on koko ajan korkeintaan sivuosassa. Epäoleellista. Dokumentti keskittyy tärkeämpiin asioihin, ja kuulostan aika kukkahattutädiltä jos totean että ne ovat alkoholinkulutus ja paikkojen ynnä tavaroiden hajottaminen.
Minulla ei ole koskaan ollut varaa harjoittaa kumpaakaan lajia kovin suuressa määrin, joten olen jäänyt paitsi tästäkin rokuelämän osa-alueesta.
Elokuva itsessään on ihan hauska, joten se kannattaa kyllä katsoa jos tilaisuus tulee. Bändidokumenttina se jää kyllä kepeästi kakkoseksi Kovasikajutulle, joka on Knuckeboneheadiin verrattuna aidompi, fiksumpi, (aidosti) rankempi, syvällisempi, toimivampi ja koskettavampi. Sitä paitsi Pertti Kurikan nimipäivien suhtautuminen musiikkiin ja bänditouhuihin on huomattavan paljon tolkullisemmalla pohjalla.
Piti vain lisäämäni tähän, että musiikin vähäistä merkitystä Knucklebone Oscarin yhtyeen toiminnassa kuvastaa hyvin se, että pisin elokuvassa kuultu musiikkikatkelma oli (jotakuinkin kammottava) karaokeversio Kate Bushin ”Wuthering Heightsistä”. Sitä kuvattiin ja soitettiin paljon pidempään kuin Oscarin yhtyeen mahdollista musiikkia.