Olen kuullut kehuja Malik Bendjelloulin dokumenttielokuvasta Searching for Sugar Man (2012), mutta kun elokuva tuli lopulta nähtyä, voin yhtyä kehuihin.

Olipa aikoinaan meksikolaistaustainen laulaja/lauluntekijä, joka levytti 1970-luvun alussa Detroitissa isohkon levy-yhtiön alamerkille kaksi albumia. Ne eivät myyneet kovin montaa kappaletta, ja laulaja potkaistiin levy-yhtiöltä pois ennen kuin kolmatta levyä ehdittiin julkaista. Siinä ei ole mitään yllättävää, niin on käynyt monelle, ja elokuvassa haastateltujen musiikkialan ihmisten kehuista huolimatta tämän pelkkää Rodriguez-nimeä käyttäneen herran musiikki oli minun korvaani aika tavanomaisen oloista, aikaisekseen. Ei huonoa, mutta ei nyt mitenkään sanomattoman sykähdyttävää.

Kummallinen osa tarinaa alkaa vasta sen jälkeen. Muutama kappale levyä päätyy apartheid-hallinnon aikaiseen Etelä-Afrikkaan. Niistä tehdään ensin kasettikopioita, sitten levy julkaistaan maassa virallisestikin. Ja myy kuin häkä. Rodriguezista tulee valkoisten apartheidin vastustajien 70-luvun lopun ja 80-luvun alun kulttisankari. Kauppa- ja kulttuurisaarron vuoksi eteläafrikkalaisille selviää vasta myöhemmin, ettei kukaan muu missään muualla oikeastaan tunne tätä artistia. Tiedot hänestä ovat muutenkin huteria. Kerrotaan, että hän on joko ampunut itsensä kesken keikkaa tai tehnyt polttoitsemurhan. Vasta 1990-luvulla muutama musiikinystävä alkaa tonkia asiaa, aluksi hyvin heikolla menestyksellä. Oikein mitään tietoa ei löydy mistään. Musiikinystävät perustavat nettisivustonkin: ”Onko kukaan nähnyt tätä miestä?”

Eräänä päivänä sivuston foorumille tulee viesti. Sen lähettäjä on Rodriguezin tytär. Ja tarina alkaa lopultakin keriytyä auki. Jos haluat tietää tapahtumista näkemättä elokuvaa, voit vaikka vilkaista Rodriguezin Wikipedia-sivua. Ei tieto välttämättä vähennä elokuvan kiinnostavuutta, mutta jotkut ovat… spoileriherkkiä.

Hetkittäin elokuva tuntuu melkein sokeriselta – ja epäuskottavalta. Mietin välillä, onko kyseessä vain nokkelasti rakennettu temppu, jolla fiktiivinen tarina saadaan vaikuttamaan muka-dokumentilta. Ilmeisesti ei ole, ja jos on, se on tehty todella huolellisesti. Ilmeisesti tarina on totta. Ja vaikka se olisikin fiktiota, se on riittävän hyvä ja juuri sopivasti omituinen ollakseen viehättävä, varsinkin kun elokuva on toteutettu todella hyvin. Se on myös kaunis, visuaalisesti hienosti toteutettu elokuva, ja jos tulee tilaisuus valita, suosittelen Blu-Ray-versiota normi-dvd:n sijaan.

Jään vain miettimään, mitä Rodriguezin (jo 70-luvulla lopetetulle levy-yhtiölle maksetuilla) Etelä-Afrikan rojaltimaksuille sitten mahtoikaan tapahtua.

• Tweet
• Pin It