Tremen eilisessä jaksossa vierailtiin klubilla ja kuunneltiin laulaja/lauluntekijää, jonka nimeä ei taidettu mainita ennen lopputekstejä, vaikka kahdesta kuullusta biisistä jälkimmäistä (”Feels Like Rain”) analysoitiinkin hyvä tovi. Mutta ehkä nimen mainitseminen ei ollut edes tarpeen – kaikkiahan tietenkin tietävät John Hiattin, eikö niin? Eikö?

Itse tutustuin Hiattin musiikkiin vuonna 1987 hänen eräänlaiseksi paluukseen muodostuneen LP:n Bring the Family myötä. Nashvillessa lauluntekijänä (ja pienimuotoisesti levylaulajanakin) elättäneellä Hiattilla oli mennyt vähän turhan lujaa ja hän oli pääsemässä jaloilleen rankan vieroituskuurin jälkeen. Tilannetta oli vielä pahentanut, että hänen entinen vaimonsa oli tehnyt kuurin aikana itsemurhan. Toisaalta Hiatt oli tavannut hoitolassa tulevan (eli nykyisen) vaimonsa. Uusi liitto on kestänyt, ilmeisesti elämäntavatkin ovat pysyneet tolkullisina.

Bring the Family on monessakin suhteessa uuden alun levy: mustempia aikoja hän käsitteli enemmän vasta seuraavilla levyillään. Tekotapa oli tuohon aikaan poikkeuksellinen: Hiattia säestämään koottiin kokenut juurimusiikkikolmikko ja koko homma heitettiin purkkiin muutamilla otoilla neljässä päivässä. Mutta kyllä tekijäkaartikin oli osaavaa: Hiattin itsensä (laulu, kitara ja piano) mukana ovat slide-kitaralegenda Ry Cooder, rumpalimestari Jim Keltner ja porukan brittivahvistus, mm. Brinsley Schwartzissa* ja Rockpilessä soolouransa ohella vaikuttanut laulaja/lauluntekijä/basisti Nick Lowe.

Levyn avaa (ensimmäinen Tremessä kuultu laulu) kieliposkinen ”Memphis in the Meantime”, jonka rytmiikka ja melodia viittaavat vahvasti Chuck Berryn ”Memphis, Tennesseehen”** ja teksti kertoo nasvillelaismuusikosta, joka kovasti yrittää taivutella toiveikasta kantrilaulajatarta vaihtamaan vähäksi aikaa tyyliä countrysta rhythm’n’bluesiin, siirtymään Nashvillesta saman osavaltion toiseen laitaan Memphisiin:

You say you’re gonna get your act together
Gonna take it out on the road
But if I don’t get out of here pretty soon
my head’s gonna explode

Sure I like country music
I like mandolins
But right now I need a Telecaster
Through a Vibro-lux turned up to ten
Let’s go to Memphis in the meantime
Memphis in the meantime, girl

Mutta eivät herkut tähän jää. ”Lipstick Sunset” on silmittömän kaunis, Cooderin melodista sooloa myöten. Levyn luultavasti tunnetuin (ja coveroiduin) laulu on Hiattin pianon kanssa kahden kesken esittämä ”Have A Little Faith in Me”, täynnä toivoa ja iloa. Sitten on bassoriffin varassa etenevä tummasävyinen ”Alone In the Dark”, riehakas ”Thing Called Love” (jota sitäkin on moni levytellyt), nätti ”Tip of My Tongue” ja remuisampi ”Your Dad Did”, esimerkiksi.

.

.
Tässä tuoreemmassa ”Memphis in the Meantime” -versiossa slideä soittaa Bring the Familyn jälkeisen Hiattin keikkabändin The Gonersin huikea slidevirtuoosi Sonny Landreth, jonka kansainvälinen maine lähti pitkälti liikkeelle Hiattin seuraavasta albumista Slow Turning (1988). Kuulemma levyä yritettiin ensin tehdä samalla Cooder/Lowe/Keltner-ryhmällä kuin Bring the Familya, mutta heikoin tuloksin.*** Sitten koottiin toinen taustabändi, jossa slide-legendan tehtävää hoiti huikea David Lindley, mutta taaskaan homma ei toiminut (vaikka ilmeisesti tallenne on olemassa). Lopulta tuli kiire, ja hätiin hälyytettiin tuottajalegenda Glyn Johns ja The Goners. Parissa viikossa syntyi huikea Slow Turning, juuri se levy jolla kuultiin ensi kertaa Tremessa analysoitu, silmittömän kaunis ”Feels Like Rain”. Sillä kuultiin myös monen coveroima vähän kertakäyttövitsimäinen ”Tennessee Plates” sekä sellaisia vahvoja paloja kuten ”Drive South”, nimibiisi ja Hiattin elämän tummempia aikoja luotaavat ”Is Anybody There?” ja ”Paper Thin” – ja uutta elämää juhlistava, uuden perheen vauvalle omistettu ”Georgia Rae”.

Minua John Hiattissa on aina viehättänyt hänen vahvasti bluesin, soulin ja kantrin vahvimpiin aineksiin nojaavan lauluntekotyylinsä lisäksi hänen äänensä – siksi että se ei ole, oikeastaan, kovinkaan hyvä. Hän kuitenkin onnistuu käyttämään kapea-alaista käninäänsä hyvin ilmaisuvoimaisesti ja rohkaisee meitä muita heikommilla laulunlahjoilla varustettuja ottamaan kaiken irti siitä mitä meillä on. Niinpä ostan edelleenkin Hiattin uudet levyt aina kun niitä ilmestyy (jos silloin sattuu olemaan rahaa). Jossain mielessä hän polkee hieman paikoillaan lauluntekijänä kaikkien näiden vuosien jälkeen, mutta toisaalta häneen suhtautuu kuten vaikkapa J. J. Caleen – vanhaan ystävään, jonka tapaa pitkän tauon jälkeen ja jonka kuuluukin olla juuri sellainen kuin hän on aina ollut.

.

___

* Tämän brittiläisen pub-rockin legendan tunnetuin laulu on Lowen säveltämä ja sanoittama sekä lukemattomien artistien coveroima ”What’s So Funny About Peace, Love and Understanding?”.
** jonka Jussi & the Boys levytti nimellä ”Saanko Turkuun, naapuriin”.
*** Ehkä tämä ennakoi muutamaa vuotta myöhempää yritystä muodostaa Hiattista, Cooderista, Lowesta ja Keltneristä pysyvä juurimusiikin superbändi. Little Villageksi ristitty yhtye teki komean levyn nimeltä Little Village (1992), kävi heittämässä hienon keikan Järvenpään Puistobluesissa ja hajosi jo samana syksynä.

Minulla tuntuu olevan melkoinen viehtymys triokokoonpanolla tehtyyn musiikkiin. Cream, Unknown Gender, Morphine, The Policen Reggatta de Blanc… ja, ehkä kaikkein eniten ennen kaikkea, Bluesounds.

Ensimmäinen kokemukseni Bluesoundsista ei ollut välttämättä kauhean positiivinen, mutta ainakin se jäi mieleen. Kyseessä oli jonkinlainen hyväntekeväisyystapahtuma Helsingin Jäähallissa vuonna 1980, missä esiintyi kaikenlaisia vaihtoehtoisempia ryhmiä. Paikalle oli saapunut myös englantilainen kulttibändi The Pop Group, joka oli mielestäni jotakuinkin karmeaa kuraa. (Se vähä mitä olen bändiä sittemmin kuullut, vahvistaa mielipidettä – vaikka yhtye onkin ollut Gang of Fourin lailla merkittävä vaikuttaja mm. Red Hot Chili Peppersille ja Rage Against The Machinelle.) En kauhean hyvin onnistunut sisäistämään Bluesoundsiakaan, trion jännitteinen minimalismi ei oikein ollut kotonaan tuollaisessa hallissa. En tuntenut siinä vaiheessa yhtyeen kappaleitakaan, mutta siitä ei sinänsä olisi ollut apua: Bluesounds oli kuuluisa siitä, ettei se soittanut keikoilla biisejä, jotka se oli jo ehtinyt levyttää.

Sikäli kuin olen yhtyeen historiaan tutustunut, laulaja/kitaristi/lauluntekijä Dave ”Liian nopee” Lindholmilla oli ollut tarkoitus perustaa vanhan bändikaverinsa, rumpali/laulaja  Zape ”Limousine” Leppäsen kanssa jälleen yksi uusi bluesihtava, jammailuhenkinen ränttäkokoonpano, jonka hän olisi sitten taas hajottanut vuoden–parin päästä. Kolmanneksi mukaan värvätty basisti Ari Vaahtera kuitenkin oli eri mieltä: hän löi Lindholmin kouraan kasan levyjä malliksi. Pinossa oli ainakin Talking Headsia ja ilmeisesti muutakin 70–80-lukujen vaihteen ”uudeksi aalloksi” kutsuttua, suhteellisen minimalistista ilmaisua. Hämmästyttävää kyllä, varsin oma- ja jääräpäisen maineessa aina ollut Lindholm kuunteli, ja omaksui. Bluesoundista tulikin hänen uransa vahvin bändi, oikeastaan ainoa bändi, joka ei ollut pelkästään taustabändi.

Bluesounds on myös oikeastaan ainoa englanninkielellä laulanut suomalainen bändi, josta minä suostuin diggailemaan 1980-luvulla, eikä sellaisia ole senkään jälkeen ilmaantunut kovin montaa.

Bluesoundsin esikoisalbumi Black (1980) on se joka bändiltä muistetaan, ja josta otetaan säännöllisin väliajoin remasteroituja uusintapainoksia. Ja mikäpä ettei, kyseessä on julmetun upea kokonaisuus. Levyn aloittava ”C. C. Less” tekee pelin heti selväksi: yksinkertainen, dempattu kitaranakutus tuntuu jatkuvan loputtomiin, ennen kuin laulu ja muu bändi tulee lopulta mukaan. Suhteellisen yksinkertainen bluesmelodia katkeilee kappaleen mittaan useampaan kertaan, kunnes lopulta… loppuu. Ei, vaan jatkuu vielä. Ei, loppuu se. Kuka väittää, ettei jännitteinen minimalismi ole oiva keino heittää musiikillisia vitsejä? Seuraavaksi, miltei ilman taukoa, läjähtääkin käyntiin bändin suurin ja tunnetuin laulu, kymmenminuuttinen ”T. H. E. World”. Se on melodian, soiton, rytmiikan ja jopa pitkän soolonsa osalta niitä maailman täydellisiä biisejä, joilla on taipumusta jättää muu albumi varjoonsa, ja niin käy nytkin, vaikka Blackilta löytyy vielä ”Burningin”, ”I’m in Needin” ja ”Waiting for the Heartin” kaltaisia helmiä.

Mutta en minä oikeastaan Blackista aikonut puhua. Seuraavaksi, vielä samana vuonna, bändi julkaisi äänityksellisesti varsin karun livealbumin nimeltä On, ja tämän levyn ääriminimalistinen, Zape Leppäsen laulama tulkinta Al Greenin klassikosta ”Take Me to the River” oli ensimmäinen biisi, jota koskaan soitin basistina bändin kanssa. Kyseinen coveri oli aivan avoin Talking Heads -viittaus, sillä David Byrnen yhtye oli tehnyt samasta laulusta hienon tulkintansa vain vähän aikaisemmin. Itse pidin kuitenkin Bluesoundsin versiota parhaana tulkintana laulusta aina siihen asti, kunnes näin Al Greenin itsensä keikalla Roskildessa vuonna 2000. Tyypillisesti livelevyllä ei ollut bändin aikaisemmin levyttämää materiaalia, vaan aivan uusia lauluja.

Mutta en minä aikonut puhua myöskään Onista. Minulle se kaikkein tärkein ja hienoin Bluesounds-levy on vuonna 1981 ilmestynyt sinikantinen Native Sons of a Far-away Country. Tämä levy vei bändin ainutlaatuisen triosoundin minun mielestäni liki täydellisyyksiin. Lindholm oli tällä albumilla myös lauluntekijänä täydessä iskussa: ”That Talk”, ”Somebodỵ’s Lying”, kauniin dobrovetoinen ”Let Me Forget You Slowly” ja hieno päätöspala ”Love the Night”. No, onhan tälläkin levyllä yksi kappale, joka jättää muita hieman turhan paljon varjoonsa, ja se on ”Waves”. Huikea laulu, huikea bändi, huikea esitys. Ei mitään turhaa.

Laulusta ei löytynyt ainakaan luvallisesti jaettavaa nettiversiota, joten saatte hankkia sen itse käsiinne. Muutenkin Bluesoundsin tuotannon käsiin saaminen on valitettavan vaikeaa. Blackista on kyllä otettu uusintapainoksia, mutta muista levyistä on julkaistu cd-versiot ainoastaan kertaalleen joskus parisenkymmentä vuotta sitten. Yhtään kunnon kokoelmaakaan ei ole julkaistu – tai siis onhan Greta’s Hits (1981) kokoelma, mutta se on kokoelma niistä singleistä, joita ei julkaistu albumeilla. Hieno levy sekin, sinänsä, etenkin ”Lost Country Music” kuuluu bändin ehdottomiin helmiin.

Tässä vaiheessa yhtye kasvoi kvartetiksi kosketinsoittaja Tapio Niemelän astuttua remmiin, ja musiikki muuttui (minun mielestäni) paljon tylsemmäksi ja tavanomaisemmaksi, vaikka on Here Come the Golden Hearts -levyllä (1982) sentään ”Are We the Angels?”, jossa kuuluu vahvana vanha jännitteinen ilmaisu ja voima. Sen jälkeen…

Näin Bluesoundsin viimeisen kerran Vanhalla joskus syksyllä 1982, jolloin kvartetti oli palkattu parin kuukauden komennukselle ”talobändiksi”. Hauska idea sinänsä, mutta ilmeisesti söi aika pahasti bändin loppuun. Vaahteran ja Lindholmin välillä oli ilmeisesti vielä aika pahoja jännitteitä, kun molemmat olisivat halunneet saada enemmän sanansijaa sen suhteen, miltä bändi kuulostaa ja mitä se soittaa. Pian sen jälkeen kokoonpano sitten hajosikin, vain kolmen toimintavuoden jälkeen. Mutta bändin musiikki toimii edelleenkin.
.

On levyjä – ja lauluja – joihin liittyy paikka, paikka joka tulee aina mieleen kuunnellessa. Paikalla ei välttämättä ole mitään suoranaista tekemistä itse musiikin kanssa, todennäköisemmin musiikin kuuntelukokemuksen kanssa. Tänään päätin muistella levyä – tai pikemminkin kasettia – joka tuo aina mieleen Kaapparin etukajuutan Stor-Svartön rannassa vietettyinä kesäöinä, jolloin torkuimme pimeässä pikkusiskon kanssa unta odotellen ja kuuntelimme kasetteja vanhempien haastattelunauhurilla.

Kyseessä oli kesä 1973. Olin saanut kasetin syntymäpäivälahjaksi tädiltäni. Tähän aikaan minulla oli merkillinen vimma numeroida kasettini, ja tämän nimenomaisen selässä oli (ja on vieläkin – kasetti on luullakseni tallessa ullakolla) tussilla piirretty numero ”5”. Epäilen, että Anja oli mennyt levykauppaan ja kysynyt myyjältä suositusta jostakin lahjaksi sopivasta nuorisomusiikkikasetista. Kyllähän täti oli musiikin suhteen paljon trendikkäämpi kuin isoveljensä, mutta siinä missä isäni oli juuttunut Earl Bosticiin Anja diggaili Little Gerhardia ja Paul Ankaa, joiden parhaista päivistä oli jo kymmenkunta vuotta. Itse olin nauhoittanut radiosta kasetille ”The Man Who Sold The Worldin” joten tiesin kuka David Bowie oli, tosin en välttämättä tiennyt miltä hän siihen aikaan näytti.

The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars oli ilmestynyt edellisen vuoden puolella ja on – ilman tunnelmallisia venemielikuviakin – niitä harvoja sen ajan lemppariäänitteitäni joka kuulostaa edelleenkin mielettömän upealta.* Bowien hienojen laulujen ohella kunniaa on syytä suitsuttaa myös loistavalle bändille, jota sitäkin kutsuttiin sittemmin Spiders from Marsiksi: rumpali Mick ”Woody” Woodmansey, basisti Trevor Bolder ja, ennen kaikkea, kitaristi/pianisti/sovittaja Mick ”Ronno” Ronson. (Keikoilla yhtyettä täydensi vielä pianisti Mike Garson.)

Ziggy Stardust oli ajan hengen mukaisesti ”teema-albumi”, joka pyöri Bowien kehittelemän Ziggy-avaruusmies/rocktähti-sivupersoonan ympärillä. Yksitoistavuotiaana en juuri tällaisista ymmärtänyt enkä osannut kovin montaa sanaa englantiakaan, joten albumin viehätys omalla kohdallani oli muualla, itse asiassa ennen kaikkea lauluissa. Laulu on hieno musiikin muoto, melkein yhtä pakkopaitamaisen kaavamainen rakenne kuin sinfonia, mutta yhtä kaikki loistava alusta tehdä mielettömän hienoa, rikasta, monipuolista musiikkia. Tältä albumilta ensimmäisinä kolahtivat sen tunnetuin raita ”Starman” (jonka Fredi levytti suomeksi nimellä ”Muukalainen”) ja jykevällä kitarariffillä etenevä jytäpala ”Suffragette City”. (Minä joko tiesin tai otin selvää mitä suffragetit olivat, mutta en voi väittää että vieläkään oikein tajuaisin, mistä laulussa loppujen lopuksi kerrotaan…)

Kaapparin etukajuutan uneliaaseen tunnelmaan upposivat kuitenkin hitaammat tunnelmapalat, ”Soul Love”, ”It Ain’t Easy” ja ”Lady Stardust”. Sekä huikea finaali ”Rock & Roll Suicide”. Niin, ja tietenkin aloitusraita ”Five Years”, jonka teksti oli riittävän selkeää parin vuoden kouluenglannillakin ymmärrettäväksi. Ainakin osittain. Kun Bowie esiintyi kymmenen vuotta sitten Helsingissä, kylmät väreet kulkivat selkäpiitä myöten kun encoren lopuksi rämähti käyntiin ”Ziggy Stardustin” kitarariffi.**

Ziggy Stardust aukaisi minun korviani vähän radiopoppista monipuolisemmalle musiikille. Sittemmin olen seurannut Bowien uraa ja musiikkia vähän kausittain, palannut välillä tutustumaan levyihin jotka ovat jääneet väliin, välillä hommannut uusia albumeja suunnilleen ilmestymispäivänä. Moni ilmestymisaikoinaan omituiselta ja mielenkiinnottomalta tuntunut albumi on avautunut myöhemmin vallan vaikuttavalla tavalla – Low ja Young Americans, esimerkiksi – ja oikeastaan ainoa Bowien uran kausi joka ei vieläkään ole uponnut on 1980-luvun tanssipoppiskausi (vaikka vuoden 2003 Helsingin-keikalla kuultiinkin todella huikea versio ”Let’s Dancesta”). Olen jollakin tavalla oppinut ymmärtämään tätäkin musiikkia oltuani tekemisissä kahdenkin Bowie-elämäkerran kanssa (David Buckleyn kirjan suomennosta minä olin toimittamassa ja Marc Spitzin kirjan minä suomensin).

Olin monen muun lailla sopeutunut ajatukseen, että kymmenen vuoden takaisen Reality-albumin jälkeen sydänongelmainen ja uusperheellinen Bowie oli jättäytynyt eläkkeelle eikä uutta musiikkia luultavasti enää tulisi. Niinpä tammikuussa yllättäen nettijulkaistu ”Where Are We Now?” tuli täydellisenä, miellyttävänä yllätyksenä. Hieno laulu, ja hieno video jossa Bowie ei yritä lainkaan näyttää ikäistään nuoremmalta. Vähän toista viikkoa sitten julkaistu The Next Day -albumi joutuikin kantamaan melkoisia ennakko-odotuksia. Ensimmäisten kuuntelukertojen perusteella se tuntuu enimmäkseen lunastavan odotuksensa. Levylle on kantta myöten siroteltu lukemattomia viittauksia Bowien pitkän uran eri vaiheisiin: minun korvaani osui tietenkin ”You Feel So Lonely You Could Dien” loppufeidauksen yksinäinen rumpukomppi, sama rytmi jonka kuulin ensi kertaa neljäkymmentä vuotta sitten ”Five Yearsin” alkufeidauksessa.

___
* No, kun satuin kuuntelemaan niinä vuosina mm. Sweetiä, Gary Glitteriä ja sen sellaisia, vaikutelma on ymmärrettävä… Jussi and the Boysin Mä tahdon rokata on musiikillisesti hieno, mutta soundeiltaan melkoisen tumppu.
** Väreitä tosin vähensi, että Bowie pisti laulun melkein saman tien poikki – joku tekninen ongelma, ilmeisesti – ja se aloitettiin uudelleen. Mutta silti.