Minulla tuntuu olevan melkoinen viehtymys triokokoonpanolla tehtyyn musiikkiin. Cream, Unknown Gender, Morphine, The Policen Reggatta de Blanc… ja, ehkä kaikkein eniten ennen kaikkea, Bluesounds.

Ensimmäinen kokemukseni Bluesoundsista ei ollut välttämättä kauhean positiivinen, mutta ainakin se jäi mieleen. Kyseessä oli jonkinlainen hyväntekeväisyystapahtuma Helsingin Jäähallissa vuonna 1980, missä esiintyi kaikenlaisia vaihtoehtoisempia ryhmiä. Paikalle oli saapunut myös englantilainen kulttibändi The Pop Group, joka oli mielestäni jotakuinkin karmeaa kuraa. (Se vähä mitä olen bändiä sittemmin kuullut, vahvistaa mielipidettä – vaikka yhtye onkin ollut Gang of Fourin lailla merkittävä vaikuttaja mm. Red Hot Chili Peppersille ja Rage Against The Machinelle.) En kauhean hyvin onnistunut sisäistämään Bluesoundsiakaan, trion jännitteinen minimalismi ei oikein ollut kotonaan tuollaisessa hallissa. En tuntenut siinä vaiheessa yhtyeen kappaleitakaan, mutta siitä ei sinänsä olisi ollut apua: Bluesounds oli kuuluisa siitä, ettei se soittanut keikoilla biisejä, jotka se oli jo ehtinyt levyttää.

Sikäli kuin olen yhtyeen historiaan tutustunut, laulaja/kitaristi/lauluntekijä Dave ”Liian nopee” Lindholmilla oli ollut tarkoitus perustaa vanhan bändikaverinsa, rumpali/laulaja  Zape ”Limousine” Leppäsen kanssa jälleen yksi uusi bluesihtava, jammailuhenkinen ränttäkokoonpano, jonka hän olisi sitten taas hajottanut vuoden–parin päästä. Kolmanneksi mukaan värvätty basisti Ari Vaahtera kuitenkin oli eri mieltä: hän löi Lindholmin kouraan kasan levyjä malliksi. Pinossa oli ainakin Talking Headsia ja ilmeisesti muutakin 70–80-lukujen vaihteen ”uudeksi aalloksi” kutsuttua, suhteellisen minimalistista ilmaisua. Hämmästyttävää kyllä, varsin oma- ja jääräpäisen maineessa aina ollut Lindholm kuunteli, ja omaksui. Bluesoundista tulikin hänen uransa vahvin bändi, oikeastaan ainoa bändi, joka ei ollut pelkästään taustabändi.

Bluesounds on myös oikeastaan ainoa englanninkielellä laulanut suomalainen bändi, josta minä suostuin diggailemaan 1980-luvulla, eikä sellaisia ole senkään jälkeen ilmaantunut kovin montaa.

Bluesoundsin esikoisalbumi Black (1980) on se joka bändiltä muistetaan, ja josta otetaan säännöllisin väliajoin remasteroituja uusintapainoksia. Ja mikäpä ettei, kyseessä on julmetun upea kokonaisuus. Levyn aloittava ”C. C. Less” tekee pelin heti selväksi: yksinkertainen, dempattu kitaranakutus tuntuu jatkuvan loputtomiin, ennen kuin laulu ja muu bändi tulee lopulta mukaan. Suhteellisen yksinkertainen bluesmelodia katkeilee kappaleen mittaan useampaan kertaan, kunnes lopulta… loppuu. Ei, vaan jatkuu vielä. Ei, loppuu se. Kuka väittää, ettei jännitteinen minimalismi ole oiva keino heittää musiikillisia vitsejä? Seuraavaksi, miltei ilman taukoa, läjähtääkin käyntiin bändin suurin ja tunnetuin laulu, kymmenminuuttinen ”T. H. E. World”. Se on melodian, soiton, rytmiikan ja jopa pitkän soolonsa osalta niitä maailman täydellisiä biisejä, joilla on taipumusta jättää muu albumi varjoonsa, ja niin käy nytkin, vaikka Blackilta löytyy vielä ”Burningin”, ”I’m in Needin” ja ”Waiting for the Heartin” kaltaisia helmiä.

Mutta en minä oikeastaan Blackista aikonut puhua. Seuraavaksi, vielä samana vuonna, bändi julkaisi äänityksellisesti varsin karun livealbumin nimeltä On, ja tämän levyn ääriminimalistinen, Zape Leppäsen laulama tulkinta Al Greenin klassikosta ”Take Me to the River” oli ensimmäinen biisi, jota koskaan soitin basistina bändin kanssa. Kyseinen coveri oli aivan avoin Talking Heads -viittaus, sillä David Byrnen yhtye oli tehnyt samasta laulusta hienon tulkintansa vain vähän aikaisemmin. Itse pidin kuitenkin Bluesoundsin versiota parhaana tulkintana laulusta aina siihen asti, kunnes näin Al Greenin itsensä keikalla Roskildessa vuonna 2000. Tyypillisesti livelevyllä ei ollut bändin aikaisemmin levyttämää materiaalia, vaan aivan uusia lauluja.

Mutta en minä aikonut puhua myöskään Onista. Minulle se kaikkein tärkein ja hienoin Bluesounds-levy on vuonna 1981 ilmestynyt sinikantinen Native Sons of a Far-away Country. Tämä levy vei bändin ainutlaatuisen triosoundin minun mielestäni liki täydellisyyksiin. Lindholm oli tällä albumilla myös lauluntekijänä täydessä iskussa: ”That Talk”, ”Somebodỵ’s Lying”, kauniin dobrovetoinen ”Let Me Forget You Slowly” ja hieno päätöspala ”Love the Night”. No, onhan tälläkin levyllä yksi kappale, joka jättää muita hieman turhan paljon varjoonsa, ja se on ”Waves”. Huikea laulu, huikea bändi, huikea esitys. Ei mitään turhaa.

Laulusta ei löytynyt ainakaan luvallisesti jaettavaa nettiversiota, joten saatte hankkia sen itse käsiinne. Muutenkin Bluesoundsin tuotannon käsiin saaminen on valitettavan vaikeaa. Blackista on kyllä otettu uusintapainoksia, mutta muista levyistä on julkaistu cd-versiot ainoastaan kertaalleen joskus parisenkymmentä vuotta sitten. Yhtään kunnon kokoelmaakaan ei ole julkaistu – tai siis onhan Greta’s Hits (1981) kokoelma, mutta se on kokoelma niistä singleistä, joita ei julkaistu albumeilla. Hieno levy sekin, sinänsä, etenkin ”Lost Country Music” kuuluu bändin ehdottomiin helmiin.

Tässä vaiheessa yhtye kasvoi kvartetiksi kosketinsoittaja Tapio Niemelän astuttua remmiin, ja musiikki muuttui (minun mielestäni) paljon tylsemmäksi ja tavanomaisemmaksi, vaikka on Here Come the Golden Hearts -levyllä (1982) sentään ”Are We the Angels?”, jossa kuuluu vahvana vanha jännitteinen ilmaisu ja voima. Sen jälkeen…

Näin Bluesoundsin viimeisen kerran Vanhalla joskus syksyllä 1982, jolloin kvartetti oli palkattu parin kuukauden komennukselle ”talobändiksi”. Hauska idea sinänsä, mutta ilmeisesti söi aika pahasti bändin loppuun. Vaahteran ja Lindholmin välillä oli ilmeisesti vielä aika pahoja jännitteitä, kun molemmat olisivat halunneet saada enemmän sanansijaa sen suhteen, miltä bändi kuulostaa ja mitä se soittaa. Pian sen jälkeen kokoonpano sitten hajosikin, vain kolmen toimintavuoden jälkeen. Mutta bändin musiikki toimii edelleenkin.
.

• Tweet
• Pin It