Tekijä: jPekka

Digikuvaaja rullafilmiaikana

· 2 kommenttia ·

Kaverin kanssa tuli pohdiskeltua, miten paljon enemmän valokuvia nykyään otetaan, kun kameroiden, kännyjen ja tablettien muistikorteille mahtuu niin valtavan paljon enemmän otoksia kuin ennenvanhaisille filmirullille. Nykyään ahdistaa ajatuskin siitä, että olisi käytössä vain 12, 24 tai 35 kuvaa, ennen kuin tallennusväline on täysi. Filmi ei ollut halpaa, eikä kehitys (ja paperikuviksi kopiointi) etenkään.

Minua se ei aina haitannut. Räpsin kuvia tuosta ja tästä erityisemmin miettimättä, miksi ihmeessä filmiä piti taaskin tuhlata tuohon tai tähän. Kokeilin kaikenlaista. Sinänsä hyvä idea, mutta järkevän kokeilijan olisi kannattanut edes merkitä muistiin, millaisilla valotus-, aukko- ja muilla säädöillä niitä kokeiluja tuli räpsittyä. Kehitetty filmi (ja mahdolliset kopiot) kun olivat käsissä hyvässäkin tapauksessa vasta viikon–parin kuluttua kuvaustapahtumasta, eikä muisti aina palauttanut mieleen mitä olikaan tullut kokeiltua.

Toisinaan olisi ollut hyväksi merkitä muistiin myös, mitä kuvassa oikein oli tarkoitus olla.

Luulisin, että tuo keskellä oleva läiskä on rihmakala. (Tarkempaa lajia en enää muista. Helmirihmakala?) Kuva on varnaankin otettu Itäkeskuksen Kauppakartanonkujalla, jossa asuin silloisen avovaimoni kanssa 1980-luvun loppupuoliskolla. Tilanjakajana toimineen akvaarion toisella puolella näkyvistä mustista varjoista jotkut saattavat olla asuinkumppanini ohimo ja käsi.

Lemmikkieläimiä, muitakin kuin akvaariokaloja, on tietysti ihan soveliasta ja sosiaalisesti hyväksyttyäkin valokuvata. Minunkin kokoelmissani on melkoinen valikoima 1970- ja 1980-luvun alun kuvia erilaisista maastomuodoista ja huonekaluista, joiden keskellä näkyy epämääräinen musta läikkä. Tuuheaturkkinen, musta villakoira on aloittelevalle valokuvaajalle harvinaisen haasteellinen kohde.

(Tässä joulun 1977 hämyvalossa otetussa kuvassa on tosin päässyt negatiivikin vioittumaan. Filmikuvat eivät välttämättä säily sen paremmin kuin digikuvatkaan.)

Eläinten ohella minulla on ollut ilmeinen vimma kuvata myös esimerkiksi ruukkukasveja ja elottomampia esineitä.

Kuva on meidän olohuoneestamme Keinutieltä noin vuonna 1977. Televisiossa näkyvä havaijipaitainen artisti näyttää aika paljon rumpalilegenda Upi Sorvalilta, joka julkaisi pari mainiota poppislevyä Urpo-nimellä.

Näitä esinekuvia ja muita kokeiluja lukuun ottamatta huomaan kuvanneeni valitettavan vähän koteja, joissa olen asunut, tai arkea ylipäänsä. Onnistuneemmista ja jotenkin järjellisemmistä otoksista suurin osa on juhlista tai matkoilta. Tämä harmittaa oikeastaan kaikkein eniten. Ei, en totisesti kaipaa entisiä elämänvaiheitani, mutta silti olisi mukavaa että niistä olisi jäljellä muutakin kuin muistikuvia. Vaikkapa kaunokirjallisuudeksi väännettäväksi ja muunneltaviksi.

Ainejärjestömme Limes ry:n toimiston 1980-luvulla majoittanut Kirkkokatu 6:n piharakennus olisi tätä nykyä kulttuurihistoriallisestikin kiinnostava, sillä rakennus on jo aikaa sitten purettu ison, modernin viraston tieltä. Minulla on piharakennuksesta muutama aivan käyttökelpoinen kuva ulkopuolelta, mutta sisätilojakin olisi ehkä ollut aiheellista valottaa vähän paremmin.

Siihen aikaan Limeksen toimisto oli yleisesti tunnettu siitä, että ”se näyttää ulkopuolelelta navetalta ja sisäpuolelta kaatopaikalta”, joten voi tietysti olla, että on parempikin jättää todellinen mennyt todellisuus muistojen väritettäväksi, suuntaan tai toiseen.

Kun nyt näihin pimeyden töihin päästiin, todetaan että kyllähän minä kokeilin aikoinani myös tähtivalokuvausta.

Kuten kaikki tietysti tunnistavatkin, tässä loistaa Plejadien eli Seulasten kaunis tähtijoukko Härän tähdistössä. Harvinaista kyllä, näistä kuvista on mieleen jäänyt myös kuvaustietoja. Kuva on otettu 200 millimetrin teleobjektiivilla, mahdollisimman isolla aukolla ja minuutin valotusajalla (niin, että luettelin mielessäni numeroita kuuteenkymmeneen asti). Minuutissa ”taivaankansi” ehtii jo kiertyä hyvän matkaa, ja lisäkiemuroita kuvaan tuottaa, että kamera oli sijoitettu jokseenkin halvalle ja huteralle pöytäjalustalle jäiselle nurmikolle paikassa, jota siihen aikaan kutsuttiin Alppipuistoksi ja joka nykyään tunnetaan Kontulan Kelkkapuistona. Jätemaakumpareet peittivät mukavasti näkyvistä pahimmat katu- ja muut valot, joten valosaaste oli vähäisempää kuin missään muussa kävelymatkan etäisyydellä olevassa paikassa.

Joskus kuvista tuli kokeiluja myös vahingossa. Joku filmikuvaustekniikkaa paremmin tunteva voinee kenties kertoa, miksi ihan tavallinen turistikuva pohjoissaksalaisesta sillasta on muuttunut näin taiteellisen väriseksi.

Festivaalit ovat toki olleet nekin mainioita paikkoja saada aikaan kaikenlaisia mielenkiintoisia, eh, kokeiluja, siitäkin huolimatta ettei minulla ole ollut  koskaan tapana käyttää päihteitä muistamattomuuteen tai tolkuttomuuteen asti.

Tämä vuonna 1983 Roskildessa valotettu ruutu on epäilemättä otettu leirintäalueen teltan ovella ja epäilemättä salamavalolla (päätellen siitä miten lähimmät teltannarut loistavat), mutta miksi maisema on niin leimuavan punainen? En tiedä, eikä negatiivi suostu kertomaan.

Festareilla on onneksi ollut aina mahdollisuus myös saada tyylikkäästi epäonnistuneita valokuvia.

Tämä kuva on otettu Roskildessa vuonna 1994 ja se esittää omintakeista kahdeksankielistä sähkökitaraa soittavaa amerikkalaista fuusiojazzaria Charlie Hunteria, josta olin lukenut Guitar Playerin kaltaisista lehdistä. Olen asiasta melko varma.

Miten olisi käynyt digikameran keralla? Olisin varmaankin ottanut kaikki nämä kuvat. Osan näistä olisin epäilemättä poistanut saman tien, tai viimeistään katsoessani kuvia isolta näytöltä. Mutta useimmissa tapauksissa olisin myös ehtinyt nähdä kameran näytöltä, missä (tai miten) meni pieleen, ja minulla olisi ollut tallennusmateriaalia riittävästi niin, että olisin päässyt kokeilemaan samoista kohteista vähän toisenlaisilla säädöillä. Joku monista otoksista olisi saattanut vangita sen, mitä (mahdollisesti) ajattelinkin, tai jotakin muuta vinkeää. Ehkä.

Mutta onnistuin minä tallentamaan joskus filmillekin sitä, mitä oli tarkoitus.

Olisivatko nämä kuvat säilyneet näin kauan, jos ne olisi otettu digikameralla? En tiedä. Olen onneksi melko neuroottinen varmuuskopioija, joten minulla on tallessa runsaasti aivan toimivia, luettavissa olevia tiedostoja jopa 1980-luvun lopulta. Etenkin 1970- ja 1980-luvuilla otetuissa valokuvissa kaikki skröby ei suinkaan johdu huonosta kuvaajasta, huonosta järjestelmäkamerasta* tai huonoista olosuhteista: filminegatiivit rapistuvat aikaa myöten, etenkin kun niitä ei todellakaan ole säilytetty kaikkien sääntöjen mukaisesti. Kovin harva säilyttää.

___
* Käytettynä 1970-luvun puolivälissä ostettu Praktika LTL, jolle kehittyi jossakin vaiheessa suljinvika. Vein kameran ja objektiivit kaniin 1980-luvun puolivälissä ja lähdin rahoilla Ruisrockiin. En koskaan noutanut kameraa – ei itse asiassa ollut aikomustakaan – ja olin monta vuotta vailla oikeastaan mitään valokuvausvälinettä. Muutamaa vuotta myöhemmin ostin Olympus OM-kympin ja laadukkaan pumppuzoomin, jonka jälki oli kyllä selvästi parempaa. Useinmiten.

 

 

… siitä tulee Rujia

· 2 kommenttia ·

Piipahdimme alkuviikosta Tallinnassa, ja mieleen palasi ensimmäinen käyntini kyseisessä kauniissa kaupungissa melkein kolmekymmentäyksi vuotta sitten. Paikka oli silloin monilta osiltaan perin erinäköinen, sataman keskelle rakennettu wau-arkkitehtuurinen konserttisali ei ollut vielä raunioina, eikä sataman ympäristö ollut täynnä alkoholimyymälöitä – joissa käyminen, laivamatkustajatovereista ja kauppojen asiakkaattomuudesta päätellen, ei enää ole suomalaisten Tallinnan-reissujen päätavoite.

Ensimmäinen Tallinnan-reissu oli, myönnettäköön, kosteahko. Sen verran kosteahko, että jossakin vaiheessa pelasimme Olümpia-hotellin huoneessamme huikkaventtiä niin, että voittaja sai juodakseen vettä. Se oli kaikista sillä hetkellä kaikkein haluttavin juoma.

Piipahdimme reissulla myös oopperassa (Carmen) ja elokuvissa katsomassa upouutta eestiläistä musiikkielokuvaa Šlaager. Juoni oli perin korni kertomus ihmissuhdesotkujaan uuden levyn äänitysten kesken setvimään joutuvasta laulajattaresta, mutta koitti sellainenkin hetki, että reissun uuvuttamat helsinkiläisopiskelijat räväyttivät silmänsä ja korvansa auki: valkokankaalla esiintyi ajan tunnetuin ja luultavasti rankin eestiläisyhtye Ruja.

Netistä löytyi tämän elokuvakatkelman lisäksi vähän kokonaisempikin (joskin äänitykseltään yhtä heikko) versio ”Rujaline roostevaba mailm” -laulusta, joten saatte sen tähän perään:

Tällä reissulla perehdyimme ennen kaikkea Lennusadamin upeaan merimuseoon. Onneksi ystävä oli juuri ennen reissua vinkannut, että museon kuppilassa kannattaa käydä syömässä. Ravintolassa olikin tarjolla vaikuttava lista ajatuksella tuunattuja ja uudistettuja perinneruokia aivan naurettavan halpaan hintaan. Suosittelemme täydestä vatsastamme.

Alfredin mallin mukaan

·

Tulin jostakin syystä vilkaisseeksi vanhan blogin ensimmäisiä kirjoituksia ja huomasin paljastaneeni tulevan kirjailijan pikaisen piipahduksen omassa esikoisromaanissaan. En muistanutkaan asiasta maininneeni, mutta olen epäilemättä kirjoittanut molempiin blogeihin uusina asioina kaikenlaista, mitä olen ennenkin kirjoittanut jompaankumpaan blogiin. Joutunette kestämään sellaista hatarapäisyyttä jatkossakin.

Olin itsenäni mukana myös Nedujen ensimmäisessä käsikirjoitusversiossa, siinä jossa kirja alkoi Jolle Peltolan muusikkoelämäkertana, jonka Jolle ikään kuin kaappaa jostakin elämäkerran sitaattikatkelmassa, ja jatkaa sitten oman tarinansa kertomista omilla ehdoillaan.*  Tämän kuvitteellisen muusikkoelämäkerran yksi haastateltava oli muuan kirjailija/suomentaja/amatöörimuusikko-Mäkelä, joka kertoi näkemistään Näädän ja Dystokion keikoista.

Taannoin istuessamme kollegoiden kanssa kirjallisuuden suomentajien jaoston kokouksen jatkoilla eräs tovereista kertoi vastikään lukeneensa Muurahaispuun ja arveli tunnistaneensa kirjasta minut. Myönsin. Olisikin ollut aika vaikeaa olla sortumatta itsensä sijoittamiseen romaaniin, joka tapahtuu muutaman sadan metrin päässä sieltä missä itse asuin lapsuudesta melkein parikymppiseksi, ja joka sivuaa muutenkin muutamaa omaa elämänvaihettani. Kyse ei ole silti missään mielessä minkäänlaisesta ”avainromaanista”: Kari Lännenheimon dysfunktionaalinen perhe ei ole oma tai kenenkään tuttavanikaan kotoa. Eihän meillä ollut punaista cockerspanieliakaan, enkä muista että kenelläkään tuttavallakaan olisi ollut (mustavalkoisia kyllä parin kaverin perheellä). En ole ainakaan vielä kokenut minkäänlaista tarvetta tai halua avainromaanien kirjoittamiseen, ja ajatus tuntuu kaiken kaikkiaan vähän moraalittomalta.**

Ei, en aio järjestää minkäänlaista ”tunnista jPekka” -kilpailua. Minusta ei tarvitse tietää kovinkaan paljoa tietääkseen, kenestä ohimennen piipahtavasta tyypistä on kyse.

Saatan piipahdella kirjoissani toistekin. Jos tulee tilaisuus. Ja kiusaus.

Samaisessa varhaisessa blogahduksessani pohdin Alshainin Vera Poitakin hahmoa ja kerroin, että minulla oli aikeita kertoa hänestä lisää myöhemmissä Alshainin maailmaan sijoittuvissa kirjoissa. Niin onkin, edelleen. Varhaisissa Paluun kaavailuissa Vera olisi ollut hyvinkin merkittävässä osassa, mutta sitten tuli tarpeelliseksi pistää kirjan rakenne ja tapahtumat remonttiin, ja kävi niin, että Veran runsas mukanaolo tässä kirjassa – sellaisessa roolossa kuin hänelle olen ajatellut – ei oikein olisi ajallisesti mahdollista, tai muutenkaan. Mutta kyllä hänestä vielä kuullaan, jos saan kirjoitettua lisää tähän maailmaan sijoittuvia kirjoja.***

Muuan toinen Alshainin henkilö kyllä on käväisemässä tässäkin kirjassa. Ehkäpä joku toinenkin. Vielä riittää kirjoittamattomia sivuja.

*

Siitäpä tulikin mieleeni: Käydessäni 1990-luvulla teoreettisen filosofian laudaturseminaarissa ryhmässä istui hyvin nuoren ja ujon oloinen poika, joka tuntui olevan seminaarin vetäjälle varsin tuttu. Toisin kuin minä hän ilmeisesti sittemmin sai tehtyä tutkintonsa valmiiksi. Itse asiassa hänen oppiarvonsa oli jo siihen aikaan fil. yo (väit.), sillä tohtorinarvosta puuttuivat, laudaturseminaarin lisäksi, enää filosofian maisterin ja lisensiaatin sivuaineopinnot. Sittemmin nuoren miehen ura on edennyt vauhdikkaasti. Suomen Kuvalehden nettisivut tietävät kertoa, että hänelle maksettiin 700 000 euroa vastikään ilmestyneestä 157-sivuisesta Sinisestä kirjasta, joka on ilmaiseksi ladattavissa Valtioneuvoston nettisivuilta. Minun romaanini ovat keskimäärin kolmesataasivuisia, huomattavan paljon tiiviimpää tekstiä, enkä ole yhdestäkään saanut edes tuhatta euroa ennakkopalkkiona. Aikaa myötä myynneistä tulee muutama satanen lisää vuodessa – kaikista kirjoista yhteensä. Ja suunnilleen saman verran lainauskorvauksina.

Ai että minäkö kateellinen? No, ehkä vähän.**** Mutta onhan se mukava huomata, että edes joku tienaa hyvät massit humanistisellakin koulutustaustalla.

___

* Hauska idea, joka ei vain tuossa kokonaisuudessa sittenkään toiminut. Hmmm, taisin juuri muuten keksiä sopivan kirjaprojektin, jossa tuota voisi käyttää…
** Ai niin, olen tainnut todeta tämänkin joskus aikaisemmin.
*** Minulla on jotenkin pieni päähänpinttymä siitä, että jokaisesta kolmesta kirjoittamastani romaanista yhden pitäisi sijoittua Alshainiin. Kolmesta ensimmäisestä keskimmäinen on Alshain. Kolmesta seuraavasta viimeinen on Alshain. Tietysti, kun Alshain-kirja jakautui viiteen osaan, joista (melkein) jokaisessa on viisi lukua, voisi olla tieten sopivampaa, että jokaisesta viidestä kirjoittamastani romaanista yksi tapahtuu Alshainissa, mutta se venyttäisi suuruudenhullun viiden Alshain-romaanin suunnitelman valmistumista melkoisen pitkälle.
**** Voin tosin olla ylpeä siitä, että minulla on selvästikin huomattavasti parempi kustannustoimittaja ja oikolukijoita.

Selkärangatonta menoa

·

Hehkutellaanpa vielä vähän taannoisella reissulla. Ihmettelen vain, miksen olen ennen linkittänyt tätä ”Crawfish”-pätkää.* Mukavan raukean aamutunnelman lisäksi tämän vuonna 1958 kuvatun King Creole -elokuvan alkupätkän maisemat New Orleansin French Quarterista näyttävät perin tutuilta. Niin, ja duetoihan laululla Jean ”Kitty White” Bilbrew’n kanssa muuan Elvis Presley, jonka vaatimaton pikku kotimuseo kuului matkakohteisiimme.

Niin, ja tulihan tuota laulun ylistämää einettä eli jokirapua syötyä sitäkin Court of Two Sistersin brunssilla, sherryllä maustetun kilpikonnakeiton ja muiden herkkujen ohessa. Neworleansilaiseen keittiöön tutustuessa voi huoleti jättää nisäkkäät ja linnut vähän vähemmälle.

___
* Saattaa olla, että olen joskusmuinoin linkittänyt Johnny Thundersin ja Patti Palladinin mainion 80-lukuisen coverin aiheesta. Ainakin olen suunnitellut sen linkittämistä.

Etuajassa

·

Oli tarkoitus märehtiä vielä ainakin tämän viikon Paluun rakennetta, lueskella lähdekirjallisuutta ja miettiä tarinan käänteitä. Tekemistä on vielä – homma alkaa kyllä hahmottua, ja kokonaisuudessa tuntuu olevan ideaa ja etenemisen edellytyksiä. Silti suunnitteluhommaa on edelleen. Karsta osoittautui aikanaan niin hankalaksi saada kirjoitettua luullakseni siksi, että jätin (tarkoituksella) rakennesuunnitelman aikaisempaa väljemmäksi ja luonnosmaisemmaksi.

Mutta kävi niin, että maanantaiaamuna minulla oli niin vahva mielikuva kirjan alkuluvun tilanteesta, että oli tehtävissä vain yksi asia: aloittaa kirjoittaminen. Ja sitä on tässä sitten tehty. Kasassa on tällä hetkellä vähän toista lukua. Ensimmäinen luku on vähän erilainen kuin aikaisemmissa kirjoissani, sekä tunnelmiltaan että tapahtumiltaan. Kirjan ensimmäisen osan päähenkilö/kertoja tekee siinä jotakin, mitä luullakseni kukaan kirjojeni aikaisempi päähenkilö ei ole eläessään tehnyt.

Koska tämä kirja sijoittuu Alshainin maailmaan (vaikka onkin suhteellisen itsenäinen romaani), tarkoituksena on noudattaa Alshainin rakennetta: viisi osaa, viisi kertojaa (ja muutama muukin yhtäläisyys). Luultavasti joudun pitämään viimeistään ykkösosan kasaan saatuani kunnon mietintätauon ja rakentelemaan lopun valmiimpaan kuosiin, mikäli sitä ei tapahdu jo ennen. Mutta niin kauan kun vauhtia piisaa…

Kirjan työnimi Paluu on kysymysmerkki sekin. Se viittasi alunperin varhaiseen juoni-ideaan, josta sittemmin luovuin, kun hommasta ei tuntunut tulevan erityisen toimivaa – ainakaan tämän romaanin puitteissa: saatan käyttää ideaa mahdollisissa myöhemmissä Alshain-maailman kirjoissa, jos siltä tuntuu. Tämän hetkisessä suunnitelmassa kirjassa tapahtuva palaaminen on ehkä jossain määrin abstraktimpaa ja vähemmän ilmeistä kuin työnimeä kehitellessäni, mutta toisaalta… katsotaan nyt, miten homma etenee. Kirjoittaminen on vasta alussa.

Hiljaista tulta

·

Mietin, mitä soittaisin teille tänä sunnuntaina, ja päädyin valitsemaan ensi kuun Helsingin-vierasta. Daniel Lanois on lauluntekijänä ja äänitaiteilijana yksi suuria sankareitani. Reilun viidentoista vuoden takainen Tavastian-keikka oli suorastaan maaginen kokemus, eikä Trixie Whitleyllä vahvistettu Black Dub ollut totisesti huono toissakesän Pori Jazzissa. Niinpä Danny-sedän niskaan on kasattu paineita.

.

Pieni aukko sivistyksessä

· 4 kommenttia ·

Mietin ennen esitystä, olenko koskaan nähnyt Viulunsoittajaa katolla. Se kyllä meni samaisessa Helsingin Kaupunginteatterissa niihin aikoihin 1960-luvun lopulla, kun äiti alkoi kuljettaa meitä lapsia teatterissa, mutta näytelmän tarina ei esityksen jälkeenkään tuntunut tutulta. Laulut kyllä, tietysti, ainakin ne kaksi: ”Rikas mies jos oisin” ja ”Nousee päivä, laskee päivä”, mutta niitä kuuli radiosta jatkuvalla syötöllä vielä seuraavallakin vuosikymmenellä.

Ehkä äiti arveli, että tarinan pohjavireenä itäneet Ukrainan juutalaisvainot tsaarinvallan viime vuosina ovat liian pelottava aihe lapsille? Uhan tuntu koko näytelmän takana, ja sen avoin – toiveikas mutta suurten tragedian mahdollisuuden sisältävä – loppu toisaalta kantoivat tarinaa ”perinne vastaan nykyaika” -avioliittosuunnitelmien pinnan alla, joka ei juurikaan hyödynnä yhteisön sisäisten jännitteiden mahdollisuuksia, esimerkiksi siinä kun yksi rakastunut kosija jääkin rannalle nuorikon kieltäytyessä isän järjestämästä liitosta. Anatevkan kylän juutalaisyhteisö halutaan esittää kaikin voimin yhtenäisenä ulkoisen, toisen uhan edessä.

Vaikka Viulunsoittaja katolla syntyi kuusikymmenluvun alussa, se on kuitenkin monessa(kin) suhteessa vanhan ajan konservatiivinen laulunäytelmä, ja toimii juuri sellaisena. Oli hauskaa nähdä teatterissa jotakin samanhenkistä mitä oli katsellut (samassa) teatterissa neljäkymmentä vuotta sitten. Musiikki ei tullut nauhalta eikä kovalevyltä, vaan lavan alla oli oikea orkesteri soittamassa. Näyttelijöillä oli poski- ja otsamikrofoneja, mutta äänenvoimakkuus ei hyppinyt silmille eikä korville. Valaistuksella pelattiin varsin hillitysti. Tanssi- ja yhteislaulukohtauksissa lavalla heilui porukkaa kuin pipoa. Chagall-henkinen lavastus – ja kuin Chagallin taulusta karanneeksi meikattu, lavalla tapahtumia kommentoiva viulunsoittaja – olivat ehkä ainoa myönnytys seiskötlukuiselle modernimmalle teatterille.

Tanssiesitykset olivat vähän kömpelöitä, eikä (muuten) huolellinen ylöspano pystynyt peittelemään tarinan kömpelyyksiä (kyynisen aikuisen silmissä), mutta silti kyseessä oli vallan viihdyttävä pläjäys. Esko Roine veti vallan hyvin maitomies-Tevjen roolin, jonka ympärillä koko juttu pyörii. Hänen ja Golde-vaimoa esittävän Riitta Havukaisen duetto rakkaudesta parinkymmenen vuoden (järjestetyn) avioliiton jälkeen kostutti silmää. (Mutta minä nyt satun olemaan herkkä tällaisille.)

Kannatti paikata tämäkin sivistyksen aukko. Tällaisia näytelmiä tarvitaan. Tällaisiakin näytelmiä tarvitaan, yhä.

N’awlins siellä, N’awlins täällä

·

Bändi hiippaili Savoyn lavalle verkkarit jalassa, ohimennen, kuin olisivat juuri palanneet turistikierrokselta 3T-ratikassa (kuten S. asian ilmaisi). Siinä vaiheessa kun Kirk Joseph pujottautui sousafoniinsa ja aloitti bassokompin puhkumisen ja puhaltamisen, oli jo selvää että tässä ovat tekijämiehet kyseessä.

Dirty Dozen Brass Band on laskettu neworleansilaisen puhallinorkesterimusiikin elvyttäjiin ja uudistajiin jo 1980-luvulta alkaen, jolloin bändi nousi tietoisuuteen omien levyjensä ohella monella vierailulla nimiartistien levyillä.* Jossain määrin turistirihkamaksi taantunut musiikkityyli  sai tämän ryhmän myötä uutta henkeä funkista ja bebopista, sittemmin myös hiphopista, ja DDBB on jatkanut – kokoonpanomuutoksista huolimatta – oivaltavaa musiikintekemistä vuosikymmenten halki. Hyvä esimerkki on albumi What’s Going On, Katrina-myrskyn jälkimainingeissa (jos sanonta sallitaan) levytetty uudelleentulkinta Marvin Gayen klassikkoalbumista, jolla puhallinorkesterin säestämät laulajat ja rapparit kertoivat tunnelmista myrskyn vaurioittamassa ja korruptoituneen jälleenrakennuksen tuhoamassa kaupungissa.

Lavalla seitsenmiehinen yhtye** heitti mojovan, tanssittavan puolitoistatuntisen setin. Musiikki pysyi perinteisempänä kuin mitä olin odottanut: hiphopia ei juurikaan kuultu, ja välillä sikermän seassa soi ja lauloi jopa New Orleansin turistimusiikin äärimmäisin laulu ”When the Saints Go Marchin’ in”. Mutta se(kin) soi hyvin, enkä oikeastaan valita. Hyvä lauluhan se on.

Keikan työn sankarin palkinto menee kyllä Kirk Josephille. Sousafoni – se sellainen soittajansa ympärille kietoutuva tuuban sukulainen – on perin raskas ja fyysinen soitin, eikä Joseph päästä itseään tai bändiään helpolla. Edellinen biisi oli hädin tuskin saanut viimeisen iskunsa, kun hän jo soitti seuraavan riffiä. Bass Player -lehden 1980-luvun haastattelussa Joseph kertoi aloittaneensa soittamisen sähköbassolla eikä tajunneensa, ettei sousafonilla (tai tuuballa) voi soittaa samanlaisia, yhtä notkeita kuvioita. Niinpä hän yritti soittaa niitä, ja kehitti oman notkean, vivahteikkaan ja svengaavan soittotyylinsä. Salin akustiikka (ja äänikalusto) häivyttivät sousafonin soundia vähän turhan epämääräiseksi kuminaksi, mutta jos (minun tapauksessani kun) soittimeen kiinnitti huomiota, ei voinut kuin nöyränä kuunnella. Noilla komppikuvioilla Kirk Joseph olisi kova luu sähköbasistinakin. Encoressa hän jätti sousafonin syrjään ja komppasi pelkän mikrofonin keralla, human beatboxina.

Keikka päättyi jotenkin ravintolabändimäisen epämääräisesti. Encoren jälkeen osa bändistä häipyi, osa alkoi kieppiä piuhoja, osa mainosti lavan laidalla avautuvaa levyjen ja paitojen myyntiä sillä aikaa kun trumpetisti Gregory Davis ja baritonisaksofonisti Roger Lewis vielä vetäisivät kahteen pekkaan lyhyen version ”St. James Infirmary” -klassikosta.

___
* Tajusin vasta, että ensimmäinen kosketukseni Dirty Dozen Brass Bandiin ei suinkaan ollut heidän oma, mainio Voodoo-albuminsa, vaan vierailu Elvis Costellon parhaisiin levyihin kuuluvalla Spikellä.
** Kaksi trumpetistia (joista toinen soitti myös flyygelitorvea), tenori- ja baritonisaksofonistit, sousafonisti, rumpali ja urkuri.