Kirjailija ja suomentaja J. Pekka Mäkelä kirjoittaa sekä joskus myös soittaa ja laulaa kirjoittamisesta, kirjallisuudesta, musiikista, mahdollisesta, mahdottomasta
Lokakuussa, Washingtonissa ollessamme, huomasimme että Me’Shell Ndegéocello* esiintyi samassa, mainioksi havaitussa Howard-teatterissa, jossa olimme olleet juuri edellisenä iltana katsomassa Los Lonely Boysia. Saimme liput, näimme keikan ja olimme tyytyväisiä. Kyseessä oli Ndegéocellon kunnianosoitusilta edesmenneelle laulajalegendalle Nina Simonelle: setti koostui kappaleista, joita Simone oli esittänyt ja/tai jotka muuten liittyivät Simonen uraan. Samalta reissulta tarttui matkaan Pour une Âme Souveraine: A Dedication to Nina Simone -albumi, jota voi totisesti suositella.
Eilen, Helsingin Savoy-teatterissa, tuli tilaisuus vahvistaa positiiviset mielikuvat keikasta. Alkuun harvalukuiselta näyttäneen yleisön ikäjakauma viittasi siihen, että monet heistä olivat tulleet kuuntelemaan Nina Simonea eivätkä Me’Shell Ndegéocelloa, ja takaamme kuuluikin jonkun verran valituksia siitä miten kovalla Chris Brucen kitara surisi tai miten voimalla Deantoni Parks soitti rumpujaan – toisinaan. Kieltämättä Ndegéocellon komea bassotyöskentely ja sävykäs laulu olisivat saaneet olla vähän paremmin esillä, mutta silti: tämä on voimallista musiikkia, nämä olivat voimallisia tulkintoja ja voimaa(kin) sopi käyttää. Ennen kaikkea Parks näytti mallia, siitä miten valtavan määrän sävyjä, tehoja ja soundeja osaava ja tyylitajuinen rumpali voi tuottaa pienellä ns. moposetillä. Hienosti musiikkia sävytti myös kosketinsoittaja Jebin Bruni.
Enimmäkseen silmät kiinni laulanut Ndegéocello ei juurikaan puhunut eikä välispiikannut, mikä oli vähän harmi: hänellä on niin hurmaavan matala ja käheä puheääni että tämä kuulija toivoisi hänen myös laulavan enemmän sillä rekisterillä. Homma toimi hienosti kyllä korkeammaltakin, ei siinä mitään.
”To Be Young, Gifted and Blackia” ei kuultu (tosin levyllä sitä duetoinut Cody Chestnuttkaan ei ollut paikalla), mutta kuultiinpa hieno versio ”Tomorrow Never Knoẉsta” – Ndegéocello kertoi että Simonen Beatles-valinta oli ollut ”Revolution”, mutta että hän itse oli aina tykännyt paljon enemmän Lennonin yhden soinnun ihmeestä. Kaiken kaikkiaan hieno keikka, joka tietysti olisi voinut olla yhtä tuntia pidempikin. Ehkä jopa parempi keikka kuin Washingtonissa. Kyllä teitä nyt harmittaa ettette olleet paikalla, ja ihan aiheesta.
___
* Taiteilijanimen virallinen kirjoitusasu on vaihdellut vuosien mittaan. Wikipedian mukaan nykyinen muoto on Meshell Ndegeocello.
Lauantainen Spefi-Vantaa-tapahtuma sujui erinomaisessa hengessä. Kyseessä oli suhteellisen pienimuotoinen homma Tikkurilan kirjaston tiloissa: paikka on minulle tärkeä, sillä Tikkurilan kirjasto toimi minulle melkoisen arvokkaana henkireikänä 1990-luvulla, jolloin oma elämäni oli vähän vaiheessa.
Mietin etukäteen, olisiko minulla mitään annettavaa tai sanottavaa ”Rajat, rajaseudut, lähiöt ja syrjäytyminen” -keskustelussa, mutta totta on että tuohon aikaan olin itse kyllä melkoisessa syrjäytymisvaarassa työttömänä tai korkeintaan puolityöllistettynä, ylivelkaisena ja muutenkin masennuksesta kärsivänä. Minun kohdallani isoksi avuksi oli internet, jossa olin ehtinyt roikkua jo vuodesta 1989, ja sitä kautta muodostuneet ystävyydet ja verkostot. Internetin kautta sain hankittua lopulta myös kunnollisen työpaikan, joka auttoi vähitellen selviämään niistä veloistakin.
Itse paneelikeskustelu tarkasteli teemojaan moneltakin kannalta. Tieteis- ja fantasiakirjallisuudessa usein esiintyvät outcast– ja maverick-tyyppiset henkilöhahmot voidaan monessakin mielessä ajatella myös eräänlaisina syrjäytyneinä. Kirjailijat itse, kuten minä ja Tiina Raevaara auliisti myönsimme, ovat itsekin hyvin usein ulkopuolisia tarkkailijoita, eikä heidän syrjäisyyttään tietysti lainkaan vähennä köyhyysrajan tietämillä killuva tulotaso. Mielenkiintoinen oli myös keskusteluun tullut ajatus, että monien romaanien ja elokuvien vieraille planeetoille perustetut siirtokunnat kuvataan usein hyvinkin lähiönomaisiksi yhteisöiksi.
Ajatuksia lennähteli ilmassa paneelikeskusteluissa, paneelikeskusteluiden lomassa ja jatkoilla. Itselleni syntyi myös tarinanidea, joka saa ainakin toistaiseksi kulkea hurmaavan mitäänkertomattomalla työnimellä Itse. Ehkä siitä tulee joskus jotakin, ehkä ei. Aika näyttää. Mutta idea on syntynyt, ja jos siitä jotakin tulee, niin tietäkäätten että kuulitte siitä ensiksi täällä.
Kiitoksia kaikille paikallaolleille sekä etenkin uutteralle järjestäjäkaksikolle, ja onnea heille myös pian tulevaan merkkitapahtumaan!
Kirja, jonka työnimenä on ollut Paluu, ilmestyy nimellä Alas. Yleensä kirjoille antamani työnimet ovat pysyneet loppuun asti, mutta tällä kertaa päätettiin tehdä muutos, kun se oli vielä mahdollista ja kun asia sopi myös kustantamolle. Minähän pohdiskelin asiaa jo viime perjantaina, ja kun eilen kävin viemässä käsikirjoituksen kustannustoimittajalle, heitin ajatuksen ilmaan. Vastaus tuli tänään.
Olen kaavaillut Alshain-sarjasta viisiosaista, mikä tarkoittaa aikamoista urakkaa ja miettimistä. Kovin kiireellä teoksia ei kannata odottaa, sillä aion vastakin kirjoittaa tämän sarjan kirjojen välissä muutakin. Jos minä tosiaan pitäydyn Al-alkuisissa nimissä, joudun niitäkin miettimään. Pikaisesti mieleen tulevia kandidaatteja ovat ainakin Altair, Alus (jotka tosin voisivat sopia yhdelle ja samalle kirjalle), Alea (jos heittäydytään yrjänämäisen latinistiseksi), Alho, Alku (jos keksin keinon tehdä kirjasarjasta syklin), Alkio, Alttari ja tietenkin pitkä liuta arabiaperuisia tähtien ja kemiallisten yhdisteiden nimiä.
Jos Spefi-Vantaa-tapahtuma ei ole jo kalenteriin merkittynä, merkitse se nyt. Ensi lauantaina 13. 4. on Tikkurilan kirjastossa (Lummetie 4) tiedossa kiinnostavaa ohjelmaa ja erinomainen kunniavieras Tiina Raevaara. Itseäni ilahduttaa tietysti myös, että tapahtuma on huomaavaisesti järjestetty kävelymatkan päässä täältä meidän kotoamme, yhdessä ehdottomista suosikkikirjastoistani.
Ohjelma
klo 10:30 Tapahtuman avaussanat
klo 11:00 Kunniavieras Tiina Raevaaran puhe
klo 11:30 Kunniavieras Tiina Raevaaran haastattelu
Tiina Raevaara on vapaa kirjoittaja ja filosofian tohtori perinnöllisyystieteestä. Hänen realismia ja surrealismia sekoittava tuotantonsa vilisee synkkiä metsiä, unohtuneita paikkoja ja itseensä eksyneitä ihmisiä. Haastattelijana Ella Peltonen.
klo 12:30 Risingshadow’n novellikilpailun palkintojenjako
Suomen suurin scifi- ja fantasiakirjallisuden sivusto Risingshadow.fi järjesti syksyllä 2012 lyhytnovellikilpailun, jonka teemana oli “nouseva varjo”. Kilpailuun osallistui 140 tekstiä eri kirjoittajilta. Kisan parhaimmisto palkitaan Spefi-Vantaa-tapahtumassa.
klo 13:00 Spekulatiivisen fiktion genret
Tietokannat ja kirjastot tarvitsevat genrerajoja, mutta hyötyykö tavallinen lukija niistä? Kirjallisuuden ja kirjoittamisen aktiivit Iivari Koutonen, Jenni Muhonen, Ella Peltonen ja Anssi Vartiainen keskustelevat esimerkkikirjojen avulla genreistä ja määritelmistä. Miltä rajanvedot näyttäisivät, jos genret määriteltäisiin nyt puhtaalta pöydältä?
klo 14:00 Rajat, rajaseudut, lähiöt ja syrjäytyminen
Paneeli käsittelee rajoja, rajaseutuja, lähiöitä ja syrjäytymistä kirjallisuuden ja spekulatiivisen fiktion konteksteissa. Panelisteina kirjailija Tiina Raevaara, kirjailija J. Pekka Mäkelä ja kriitikko Elli Leppä. Paneelin juontaa fandomaktiivi Emilia Viljanen.
klo 15:00 Tapahtuman lopetusspektaakkeli
Ohjelmien välissä on lyhyet tauot. Kaikki ohjelmanumerot ovat Tikkurilan kirjaston (Lummetie 4) aikuistenosaston “parvella”.
Tapahtuma päättyy klo 16 mennessä, minkä jälkeen siirrymme jatkoille Ravintola Pormestariin (Kielotie 13, aivan kirjaston vieressä). Pormestarissa on mahdollisuus ruokailla ja tietysti viettää iltaa yhdessä muiden spefiharrastajien kanssa!
On kirjailijoita – ja kääntäjiä – joiden pitää ehdottomasti nähdä kaikki välivaiheet paperilla ennen jatkomuokkauksia. Itse en kuulu tähän ryhmään, osittain tietysti siksi, että olin kääntäjänuraa aloitellessani 1990-luvun loppupuolella sen verran köyhä, ettei kirjoittimeen ollut varaa, eikä monisataaliuskaisia pumaskoja kehdannut mennä yliopistollekaan tulostelemaan. Yletön paperintuhlaus ei muutenkaan ole koskaan tuntunut tolkulliselta touhulta. Käännöksiä tulostan hyvin harvoin, tuskin koskaan. Omia romaanikässäreitä tulostan normaalisti vain silloin, kun teksti on lähdössä kohti muiden silmiä: kustannustoimittajalle ja ateljeekriitikoille.
Siellä tuo tulostuu.
Paluu on nyt siinä hermostuttavassa vaiheessa, että tekstiä on aika näyttää muillekin. ”Hermostuttavassa” siinä mielessä, ettei ennen muiden lukemista ole oikein mitään edellytyksiä sanoa, onko tuosta omituisesta pikku tarinasta oikeasti romaaniksi. Kyseessä pitäisi sitä paits olla (itsenäinen) jatko Alshainille, joten jonkinlaista linjakkuutta pitäisi löytyä sitäkin. Erojakin tietysti pitää olla. Tämän kirjan viiden osan kertojahahmot ovat erilaisia ihmisiä, eri elämäntilanteissa ja tilanteissa, vaikka tässä kirjassa keskeinen tapahtuma lähtikin alulle jo Alshainin viidennen osan päätösluvussa.
Nimi mietityttää edelleenkin. Paluu syntyi eräästä juoni-ideasta, jota en sitten käyttänytkään, mutta se sopii kirjaan kyllä… jonkinlaisella abstaktilla, rakenteellisella tasolla. Ja eräiden sivuhenkilöiden suunnitelmiin, jotka koskevat erästä päähenkilöistä. Mutta mietin vieläkin, pitäisikö nimi muuttaa. Hetken pyörittelin Tornia, mutta sennimisiä kirjoja on kasapäin. Hissi sopisi ehkä… tai Alas, jossa olisi mukava alkusointu Alshainiin. (Mikä tietysti aiheuttaisi vaikeuksia seuraavienAlshainin maailmaan sijoittuvien mahdollisten romaanien nimien suhteen.) Kirjaa on ehkä jo ennakkomarkkinoitu kirjakaupoille Paluu-nimisenä, joten ehkä uudelleen kastamisessa ei olisi enää mitään järkeä. Aion kuitenkin heittää ajatuksen kustannustoimittajalle.
En tiedä, pitäisikö olla huolissaan siitä, että tämänpäiväisellä pikaisella läpiluvulla ennen tulostusta teksti tuntui oikeastaan varsin mainiolta. Luultavasti tarkkasilmäiset ateljeekriitikot ja taitava kustannustoimittajani löytävät tekstistä yhtä ja toista korjattavaa – epäjohdonmukaisuuksia, kummallisuuksia, toimimattomia ratkaisuja, jankutusta, toistoa ja asioita joita pitäisi pohjustaa paremmin. Asioita, jotka jäävät ilmaan sellaisella tavalla, että niiden selittäminen seuraavassa tähän maailmaan sijoittuvassa (mahdollisessa) romaanissa ei vain toimi. Aika näyttää. Ilman ateljeekriitikoita ja kustannustoimittajia maailmassa kirjoitettaisiin huomattavan paljon vähemmän lukukelpoisia kirjoja.
Treme-televisiosarjasta vielä. Eilisessä Mardi Gras -jaksossa vilahti mainio neworleansilainen Howlin’ Wolf -klubi, missä viime lokakuussa poikkesimme kuuntelemassaBeats Antique -yhtyettä. Jaksossa vilahti myös muutama Neville-niminen muusikko, Neville Brothersin veljeskvartetin jälkikasvua. Joka jaksossahan on nähty cameo-rooleissa melkoisen nimekästä muusikkokaartia, outlaw-kantrilaulaja/lauluntekijä Steve Earlea useammassakin. (Juuri hän värväsi sitä taitavaa viulistineitiä cajun-bändiin.)
Tremen vahva musiikkipainotteisuus ehkä jossain määrin paikkaa melkoisen kepoista juonta: tarinan tai ihmiskohtaloiden voimin sarja ei välttämättä jaksaisi viehättää. Mutta se musiikki, hitto vie. Sarjan neworleansilaiset ovat muistaneet kiroilla moneen kertaan kuinka kaikki haluavat heidän kaupungistaan vain musiikkia ja eksotiikkaa, mutta kukaan ei välitä neworleansilaisista. Tämän sarjan kohdalla asia on hyvinkin ymmärrettävää.
Tremen musiikkipainotteisuus ja musiikin soittamiselle annettu valtaisa minuuttimäärä tekee siitä enemmän musiikkiohjelman kuin fiktiosarjan, ja jossakin mielessä tekee siitä jopa enemmän musiikkiohjelman kuin mitä on YLE Teeman sinänsä hieno Iskelmä-Suomi. Sillä Iskelmä-Suomi ei luota niin paljoa kuvaamansa ja dokumentoimansa musiikin voimaan että uskaltaisi soittaa edes puolikasta kappaletta yhtä soittoa, puhumatta päälle tai katkomatta. Käytössä on ollut mielettömän upea videoarkisto ainutlaatuisia tallenteita, joska on pätkitty muutamien sekuntien mittaiseksi, muodottomaksi ja tolkuttomaksi silpuksi. Kokonaan soivat vain rasittavasti päähän tarttuva, yhdentekevä tunnusmelodia sekä lopputekstien aikana klassikkoiskelmiä laulavat ”tavalliset ihmiset”, mikä on sinänsä hieno ja oivaltava idea. Kaikki muu on pätkitty ja pirstottu.
Vihaavatko tekijät dokumentoimaansa musiikkia niin paljon? En usko. Muuten sarja on hienosti ja pieteetillä toteutettu, oivaltavia näkökulmia tarjoava. Voi hyvin olla, että tekijät eivät ole edes tajunneet että musiikin silppuamisessa olisi mitään kummallista tai halventavaa. Sillä näinhän televisio-ohjelmia nykyään tehdään. Jos joku haluaa katsella pitkiä musiikkitallenteita, katsokoon netistä.
Niin minä muuten teenkin. Televisionkatseluni on vähentynyt vuosi vuodelta, ja silppuvideokulttuuri on yksi keskeisiä syitä.
On levyjä – ja lauluja – joihin liittyypaikka, paikka joka tulee aina mieleen kuunnellessa. Paikalla ei välttämättä ole mitään suoranaista tekemistä itse musiikin kanssa, todennäköisemmin musiikin kuuntelukokemuksen kanssa. Tänään päätin muistella levyä – tai pikemminkin kasettia – joka tuo aina mieleen Kaapparin etukajuutan Stor-Svartön rannassa vietettyinä kesäöinä, jolloin torkuimme pimeässä pikkusiskon kanssa unta odotellen ja kuuntelimme kasetteja vanhempien haastattelunauhurilla.
Kyseessä oli kesä 1973. Olin saanut kasetin syntymäpäivälahjaksi tädiltäni. Tähän aikaan minulla oli merkillinen vimma numeroida kasettini, ja tämän nimenomaisen selässä oli (ja on vieläkin – kasetti on luullakseni tallessa ullakolla) tussilla piirretty numero ”5”. Epäilen, että Anja oli mennyt levykauppaan ja kysynyt myyjältä suositusta jostakin lahjaksi sopivasta nuorisomusiikkikasetista. Kyllähän täti oli musiikin suhteen paljon trendikkäämpi kuin isoveljensä, mutta siinä missä isäni oli juuttunut Earl Bosticiin Anja diggaili Little Gerhardia ja Paul Ankaa, joiden parhaista päivistä oli jo kymmenkunta vuotta. Itse olin nauhoittanut radiosta kasetille ”The Man Who Sold The Worldin” joten tiesin kuka David Bowie oli, tosin en välttämättä tiennyt miltä hän siihen aikaan näytti.
The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars oli ilmestynyt edellisen vuoden puolella ja on – ilman tunnelmallisia venemielikuviakin – niitä harvoja sen ajan lemppariäänitteitäni joka kuulostaa edelleenkin mielettömän upealta.* Bowien hienojen laulujen ohella kunniaa on syytä suitsuttaa myös loistavalle bändille, jota sitäkin kutsuttiin sittemmin Spiders from Marsiksi: rumpali Mick ”Woody” Woodmansey, basisti Trevor Bolder ja, ennen kaikkea, kitaristi/pianisti/sovittaja Mick ”Ronno” Ronson. (Keikoilla yhtyettä täydensi vielä pianisti Mike Garson.)
Ziggy Stardust oli ajan hengen mukaisesti ”teema-albumi”, joka pyöri Bowien kehittelemän Ziggy-avaruusmies/rocktähti-sivupersoonan ympärillä. Yksitoistavuotiaana en juuri tällaisista ymmärtänyt enkä osannut kovin montaa sanaa englantiakaan, joten albumin viehätys omalla kohdallani oli muualla, itse asiassa ennen kaikkea lauluissa. Laulu on hieno musiikin muoto, melkein yhtä pakkopaitamaisen kaavamainen rakenne kuin sinfonia, mutta yhtä kaikki loistava alusta tehdä mielettömän hienoa, rikasta, monipuolista musiikkia. Tältä albumilta ensimmäisinä kolahtivat sen tunnetuin raita ”Starman” (jonka Fredi levytti suomeksi nimellä ”Muukalainen”) ja jykevällä kitarariffillä etenevä jytäpala ”Suffragette City”. (Minä joko tiesin tai otin selvää mitä suffragetit olivat, mutta en voi väittää että vieläkään oikein tajuaisin, mistä laulussa loppujen lopuksi kerrotaan…)
Kaapparin etukajuutan uneliaaseen tunnelmaan upposivat kuitenkin hitaammat tunnelmapalat, ”Soul Love”, ”It Ain’t Easy” ja ”Lady Stardust”. Sekä huikea finaali ”Rock & Roll Suicide”. Niin, ja tietenkin aloitusraita ”Five Years”, jonka teksti oli riittävän selkeää parin vuoden kouluenglannillakin ymmärrettäväksi. Ainakin osittain. Kun Bowie esiintyi kymmenen vuotta sitten Helsingissä, kylmät väreet kulkivat selkäpiitä myöten kun encoren lopuksi rämähti käyntiin ”Ziggy Stardustin” kitarariffi.**
Ziggy Stardust aukaisi minun korviani vähän radiopoppista monipuolisemmalle musiikille. Sittemmin olen seurannut Bowien uraa ja musiikkia vähän kausittain, palannut välillä tutustumaan levyihin jotka ovat jääneet väliin, välillä hommannut uusia albumeja suunnilleen ilmestymispäivänä. Moni ilmestymisaikoinaan omituiselta ja mielenkiinnottomalta tuntunut albumi on avautunut myöhemmin vallan vaikuttavalla tavalla – Low ja Young Americans, esimerkiksi – ja oikeastaan ainoa Bowien uran kausi joka ei vieläkään ole uponnut on 1980-luvun tanssipoppiskausi (vaikka vuoden 2003 Helsingin-keikalla kuultiinkin todella huikea versio ”Let’s Dancesta”). Olen jollakin tavalla oppinut ymmärtämään tätäkin musiikkia oltuani tekemisissä kahdenkin Bowie-elämäkerran kanssa (David Buckleyn kirjan suomennosta minä olin toimittamassa ja Marc Spitzin kirjan minä suomensin).
Olin monen muun lailla sopeutunut ajatukseen, että kymmenen vuoden takaisen Reality-albumin jälkeen sydänongelmainen ja uusperheellinen Bowie oli jättäytynyt eläkkeelle eikä uutta musiikkia luultavasti enää tulisi. Niinpä tammikuussa yllättäen nettijulkaistu ”Where Are We Now?” tuli täydellisenä, miellyttävänä yllätyksenä. Hieno laulu, ja hieno video jossa Bowie ei yritä lainkaan näyttää ikäistään nuoremmalta. Vähän toista viikkoa sitten julkaistu The Next Day -albumi joutuikin kantamaan melkoisia ennakko-odotuksia. Ensimmäisten kuuntelukertojen perusteella se tuntuu enimmäkseen lunastavan odotuksensa. Levylle on kantta myöten siroteltu lukemattomia viittauksia Bowien pitkän uran eri vaiheisiin: minun korvaani osui tietenkin ”You Feel So Lonely You Could Dien” loppufeidauksen yksinäinen rumpukomppi, sama rytmi jonka kuulin ensi kertaa neljäkymmentä vuotta sitten ”Five Yearsin” alkufeidauksessa.
___
* No, kun satuin kuuntelemaan niinä vuosina mm. Sweetiä, Gary Glitteriä ja sen sellaisia, vaikutelma on ymmärrettävä… Jussi and the Boysin Mä tahdon rokata on musiikillisesti hieno, mutta soundeiltaan melkoisen tumppu.
** Väreitä tosin vähensi, että Bowie pisti laulun melkein saman tien poikki – joku tekninen ongelma, ilmeisesti – ja se aloitettiin uudelleen. Mutta silti.
Sähkökirjallisuudessa on puolensa. Muistilehtiön kokoiseen kapineeseen mahtuu valtava määrä netistä ladattua tavaraa ”tämä pitäisi joskus lukea”- ja ”tätä en olekaan aikoihin lukenut” -kategorioista, vaikka valikoiman rajoittaisikin vain yli 70 vuotta sitten kuolleiden kirjailijoiden teoksiin (jotka, tekijänoikeuksien vanhennuttua, ovat vapaasti ladattavissa vaikkapa Project Gutenbergin sivuilta). Mukana vaikkapa junamatkalle saa valtaisan valikoiman luettavaa kulloiseenkin mielentilaan sovitettavaksi.
Rudyard Kiplingin (1865–1936) poikakirja Meren urhoja (Captains Courageous, 1897) kuuluu minun tapauksessani jälkimmäiseen kategoriaan ja on yksi niitä teoksia jotka synnyttivät minussa elinikäisen viehtymyksen purjelaivoihin.
Teoksen tarina on jotakuinkin suoraviivainen perinteisessä poikakirjain tervehenkisyydessään: pilalle hemmoteltu rautatie- ja kaivosmiljardöörin poika Harvey Cheyne Jr. putoaa Eurooppaan matkalla olevan matkustajahöyryn kannelta pian sen jälkeen, kun laiva on lähtenyt New Yorkista. Hänet pelastetaan pienelle matalikkokalastuskuunarille. Kuunarin kippari Disko Troop ei usko teinipojan sekavilta vaikuttavia jorinoita miljoonista ja siitä suunnattomasta palkkiosta, joka laivan väkeä odottaisi kunhan poika toimitettaisiin maihin: kalastuskausi on vasta alussa, eikä rantaan palaaminen löisi leiville. Pojalle annetaan ainoaksi mahdollisuudeksi jäädä kuunarille muutamaksi kuukaudeksi töihin kymmenen ja puolen dollarin kuukausipalkalla ja, yhden kunnon läimäytyksen ja yhden yön miettimisen jälkeen, poika suostuu. Hän alkaa ystävystyä kipparin pojan Danin kanssa ja kasvaa, aikuistua ja saada työmiehen kovettumia kämmeniinsä. Kun kuunari Tässä ollaan (We’re Here) sitten palaa kotisatamaansa, kippari-Troopia ja muuta miehistöä odottaa yllätys: hullun pojan jutut olivat sittenkin aivan tosia. Muutama kuukausi merellä kunnon töissä on kuitenkin muuttanut ja aikuistanut poikaa melkoisesti, niin että isällä ja hermoheikolla äidillä on totuttelemista kuolleista palanneesta pojastaan kuoriutuneeseen rehtiin merenkävijään.
Nyt, aikuisena lukiessa, Kiplingin tekstistä huomaa uusia tasoja. Nuorempana sitä ei osannut ajatella aikalaisromaanina eikä yhteiskunnallisena kommenttina. Kirjan tekemisen aikaan Yhdysvaltain Vermontissa asunut Kipling avaa keskiluokkaiselle, ”sivistyneelle” itärannikon lukijakunnalleen maailmaa, joka on aivan heidän vieressään mutta josta he eivät tiedä mitään. Merielämän tervehenkisen, rehdin toveriuden rinnalla aikuislukijan silmä huomaa kuvaukset ahdistavasta köyhyydestä ja särkkäkalastuskuunarien maailman hengenvaarallisuudesta – ja sivistyneistön maailman välinpitämättömyydestä tätä kaikkea kohtaan: matkustajahöyry ajaa sumun keskellä erään kuunarin upoksiin, eikä edes pysähdy auttamaan henkiinjääneiden pelastustyössä. Lopussa ollaan muistotilaisuudessa, jossa luetellaan päättyvän kalastuskauden aikana menehtuneiden gloucesterilaiskalastajien nimiä: pienestä satamakaupungista on menetetty toista sataa isää, poikaa ja aviomiestä. Rannalla odottavien vaimojen, äitien ja tyttärien osana on viettää suurin osa vuodestaan yksin kaivaten ja peläten meren viljaa pyytävien rakkaidensa hengen puolesta.
Niin eskapistisen viehättävältä ja romanttiselta kuin särkkäkalastuskuunarien maailma nykyään tuntuukin, on aivan hyvä että sellaista maailmaa ei enää kukaan joudu oikeasti elämään. Ainakaan täällä ns. länsimaissa. Muun maailman kalastajien tämän päivän elämän romanttisuus nähdään vasta seuraavien sadan vuoden kuluttua, jos silloinkaan.
Nyt, alkuteosta ensi kertaa lukiessa, huomio kiinnittyy siihen, että vuoden 1958 laitoksen suomentanut Hannes Korpi-Anttila on aika tavalla häivyttänyt alkutekstin gloucesterilaisten mehevää murteellisuutta, vaikka meritermistö onkin ollut aivan hyvin hallussa: tässä hengessä nuortenkirjoja tietysti aina suomennettiin ennen kuin murteiden käytöstä tuli hyväksyttyä vuosikymmeniä. (Minua on kyllä aina viehättänyt kirjassa laivan perästä käytetty sana ”tyvipää” – en tiedä onko se ”oikea” meritermi missään suomen murteessa, mutta asiayhteydessään se toimii oikein hyvin.) Joku voisi palkata vaikkapa Tapio Koivukarin työstämään uutta suomennosta, joka tekisi lopultakin oikeutta Kiplingin kielelle. Raumalaishenkinen jaaritus sopisi loistavasti tämän kirjan särkkäkalastajien suuhun.
