Jos suorittaa levyostoksia lehtien tai kavereiden suositusten perusteella – tai sillä perusteella, että artistin joku toinen levy on ollut mainio – tulee väkisinkin joskus huteja. Musiikki ei kolahda yhtään tai on ihan kivaa. Toisinaan kolahdus kuitenkin tapahtuu, pitkällä viiveellä. Little Featin tapauksessa minulla kävi niin kahdesti.
1980-luvun alussa ollut edes tietoinen Little Featin punk-piirimaineesta tylsänä ja viihteellisenä länsirannikon muniinpuhalteluna, vieläkin tylsempänä keskitien bändinä kuin… no, vaikkapa Eagles. En lukenut oikeita lehtiä, mutta käsitys bändin kiinnostavuudesta olikin peräisin perin konservatiivisen Back Beat -lehden historiikkijutusta. Olin myös kuullut radiosta vimmatun nopean liveversion ”Teenage Nervous Breakdownista”. Jo aikaisemmin syntynyt kiinnostus slide-kitaratekniikkaan aiheutti lopulta ostopäätöksen jonkun tarjouslaarin äärellä, ja Sailing Shoes (1972) saapui kotiin.
Levy kuulosti, niin, ihan kivalta. Ei sen enempää. Siihen aikaan minulla oli kuitenkin sen verran vähän levyjä että uutta hankintaa tuli pyöriteltyä tuon tuostakin, lueskeltua sisäkannen sanoituksia ja ihmeteltyä Neon Parkin surrealistista kansikuvaa. Ja kuinka ollakaan, vähitellen niukka, juureva ja romanttinen musiikki alkoi tehdä pesää jonnekin mielihyväkeskuksen tietämiin.
.
.
Epätasaiselta albumi kuulostaa edelleenkin, ja siltä löytyy useampikin raita, joka jää jopa ihan kivan alapuolelle (etenkin tietysti kertakäyttövitsimäinen ”A Apolitical Blues”). Mutta ne parhaat hetket ovat sitäkin hehkeämpiä ja niihin kuuluu myös albumin luultavasti tunnetuin ja coveroiduin laulu ”Willin’”, johon sittemmin tein itsekin suomenkielisen tekstin. (Siinä alkuperäiskappaleen epämääräinen salakuljettaja oli vaihtunut tyyppiin, joka ryyppää opiskelijabileissä ja sotkee ihmissuhteitaan – mukana oli monta viittausta nyttemmin kadonneisiin helsinkiläisiin opiskelijapaikkoihin, kuten Ankkaan, Olliin ja Tavastian T-iltoihin.)
.
.
(Itse asiassa tämä Sailing Shoes -versio on sekin coveri: Little Feat oli levyttänyt laulun karumpana versiona jo esikoisalbumilleen. Siinä slide-kitaraa soitti kätensä lennokkipotkurilla teloneen Lowell Georgen sijaan bändin tuttavapiiriin kuulunut maestro Ryland P. Cooder.)
Ja kyllähän ”Teenage Nervous Breakdownista” löytyy minun korvaani varsin mainio yhdistelmä punk-energiaa ja slide-kitarointia. Ehkä Lowell George muisteli tässä lyhytaikaiseksi jäänyttä visiittiään esipunkbändi Standellsin laulajana?
.
.
Vähän myöhemmin jossakin tarjouslaarissa sattui silmiin samaisen bändin myöhempi livetupla-LP Waiting for Columbus (1978), ja Sailin’ Shoesin antaman hyvän vaikutelman ansiosta syntyi ostopäätös. Ensimmäisillä kuuntelukerroilla innostus jäi kuitenkin kovin laimeaksi. Levy kuulosti ihan kivalta.
Mutta sekin levy alkoi aueta uusien kuuntelukertojen myötä. Tässä vaiheessa Feat oli kasvanut kuusimiehiseksi: alkuperäisbasisti Roy Estrada oli lähtenyt (jälleen tuttavapiiriin kuuluneen) Captain Beefheartin bändiin, tilalle oli tullut funkympi Kenny Gradney sekä lisäksi kakkoskitaristiksi Paul Barrere ja lyömäsoittajaksi Sam Clayton. Musiikki otti vahvemmin vaikutteita New Orleansin perinteestä ja, valitettavasti, myös jazzista: ”valitettavasti” siksi, että tämä tarkoitti pitkiä ja päämäärättömiä sooloja rikkomaan hienosti sävellettyjen laulujen rakenteita. Erityisesti turhien soolojen päämäärättömyydessä kunnostautuu livetuplalla kosketinsoittaja Bill Payne.
Silti tälläkin levyllä on monta kertakaikkisen hienoa laulua ja kertakaikkisen hienoja versioita niistä. ”Mercenary Territoryssa” loistaa myös funkorkesteri Tower of Powerin puhallinsektio, ja George pääsee käyttämään vakiokikkaansa päättäessään (ihailtavan lyhyen) slide-soolonsa pitkään ”otelauta loppuu kesken” -säveleen.
.
.
Yksi suosikkejani tältä levyltä on ollut aina ”Spanish Moon”. Käsiini päätyi myöhemmin irtolehtipainos Waiting for Columbusin nuottikirjasta, ja tajusin siitä että koko biisi kulkee yhden ainoan soinnun varassa. (Tarinan mukaan orkkisversio syntyi bändin jammaillessa studiossa, kun Lowell George saapui myöhässä paikalle, käski muiden jatkaa soittamista ja lauloi kompin päälle aivan uuden tekstin ja melodian.)
.
.
Vuonna 2002 Columbusista julkaistiin kahden cd-levyn versio, jossa mukana oli reilu pläjäys ennenjulkaisematonta materiaalia samoilta live-keikoilta, ja jossa alunperin perin kummallinen levypuoliskojen järjestys oli korjattu mielekkäämmäksi (LP-versiolla bändi poistuu nimittäin ”Spanish Moonin” jälkeen yksitellen lavalta jo B-puoliskon päättyessä, joten C- ja D-puoliskot, koko kakkoslevy, olisivat siten muka encoreita.) Siltä löytyy myös alkuperäisen kiinnostukseni herättänyt ”Teenage Nervous Breakdown” -liveversio, joka tosin oli julkaistu jo kaikenlaisesta julkaisemattomasta ja vähän julkaistustakin materiaalista koostetulla Hoy-Hoy!-kokoelmalla.
Little Featin muu tuotanto tuli sittemmin hankittua sekin hyllyyn, ja sama epätasaisuus vaivaa muitakin albumeja. Silti niidenkin helmet tekevät albumit vaivan arvoisiksi.
.
.
Oikeaa Little Featia en koskaan kerennyt näkemään lavalla – bändin johtaja Lowell Georgehan kuoli jo vuonna 1979 – mutta olen onnistunut näkemään livenä parikin kertaa 1980-luvulla uudelleen kootun ja ilmeisesti edelleenkin jatkavan version Little Featista. Parhaimmillaan ryhmä on ollut melkoisen mainiota juurevaa meininkiä, mutta rosot on korvattu rautaisella ammattitaidolla, mikä on tarkoittanut myös niitä tolkuttoman pitkiä sooloja. Yhtyeessä ei myöskään ole enää tiukkaa johtajaa seulomassa omista ja muiden ehdotelmista parhaita lauluja levytettäväksi, joten albumien taso on ollut kovin kirjava.
Mutta hetkiä on niilläkin. Vuoden 2002 Join the Band olisi muuten pelkkä kevyesti ohitettava paketti ”ystävien” kanssa levytettyjä uusversioita klassikoista, ellei sillä olisi Inara Georgen tulkintaa isänsä Sailin’ Shoesille tekemästä laulusta ”Trouble”. Se koskettaa ainakin minua, ja syvältä.
.
