Tekijä: jPekka

Ahab on kuollut, pakkomielle ei

·

Saara Henriksonin Moby Doll (Into 2011) lähtee liikkeelle turhautuneiden (entisten) opiskelijoiden Helsingistä. (Tai, jos tarkkoja ollaan, Vironniemeltä, pieneltä alueelta kantakaupungissa.) Kahden toisensa monta vuotta aikaisemmin tunteneen päähenkilön elämässä mikään ei oikein tunnu miltään, mikään ei suju eikä luonnistu. Elämä, ja kaupunki, tuntuvat irrallisilta, tuntuvat kulkevan ohi. Molemmilla on omat syynsä kaivata Narvikin vesille. Jenny toivoo saavansa innoitusta Sibelius-akatemian lopputyösävellykseen lapsuudesta muistamastaan valaan laulusta: hän haluaa löytää, kuulla sen uudelleen. Joken keskeinen syy on löytää Jenny uudelleen.

Narvikin vesillä, väheneviä valaita ja (muidenkin) päähenkilöiden omia pakkomielteitä etsiessä, maailma ja ympäristö muuttuu todellisemmaksi, aidommaksi, myös kirjan tekstissä. Pienen, kuluneen kalastusaluksen ja ympäristöaktivistien kuunarin ahtaat tilat syksyisen vaarallisella merellä piirtyvät lukijan mieleen paljon todellisempina kuin kaupunki. Tai ehkä niukkaan kerrontatyyliin on tässä vaiheessa vain tottunut. Lyhyitä valaan näkökulmasta kerrottuja jaksoja (ja paikka paikoin turhankin perusteellisia faktadumppauksia) lukuun ottamatta kerronta pysyy hyvinkin karun realistisena miltei loppuun asti, tai ehkä aivan loppuun asti. Suuren ja muinaisen olennon* paluun kuvaus säilyttää sekin karun realistisen otteensa, pidättäytyy sortumasta sellaiseen jumpsisjömpsis-cinematiikkaan mihin olisi niin helppo sortua. On vain perusteltu aavistus siitä että tässä on koettu vierestä jotakin isoa ja miesmuisteihin näkemätöntä.

Ensimmäisen ihmisvankeudessa eläneen miekkavalaan mukaan nimetty Moby Doll on tietoisen pieni, lyhyt ja pienimuotoinen meritarina kohtaamisesta ja kohtaamattomuudesta, eräänlaista epälatinalaisamerikkalaisen niukkaeleistä  maagista realismia. Tavallaan.

___

* Ei, H. P. Lovecraftilla ei ole kuitenkaan asian kanssa pahemmin tekemistä.

Rytmejä & vähän bluesiakin

· 6 kommenttia ·

Takanamme istuneiden perinteisemmän sähkökitarabluesmusiikin ystävien mielestä bluesia ei tullut tarpeeksi, mutta en minä valita. Siitä on aikaa kun olen viimeksi nähnyt Honey B & T-Bonesin livenä, ja tykkäsin meiningistä vallan paljon.

Tämäniltaisella Malmitalon keikalla Aija Puurtisen, Esa Kuloniemen ja Jaska Lukkarisen trioa täydensi uudella Walking Witness -levylläkin soittanut Mamba Assefa. Tämä korosti entisestään rytmien osuutta. Kuloniemen kitarat tukivat kokonaisuutta ja pysyttelivät hyvinkin suurelta osin säestyksellisissä ja koloristisissa tehtävissä. Basson ja kahden lyömäsoitinpatterin mukavasti lonksottelevan kompin päällä solistisena instrumenttina toimi miltei koko ajan Puurtisen laulu. Pelkän sanoitusten laulamisen lisäksi hän lauloi myös koloratuurimaisia osuuksia, välillä viivettä vasten.

Malmitalon sali on mainio paikka tällaiseen ilmaisuun: katsomo on riittävän intiimi pitääkseen kosketuksen yllä, epäkapakkatila saa ihmiset kuuntelemaan keskittyneesti, akustiikka toimii. Klubeissa on oma vissi hohtonsa, mutta tällainen HBTB toimii myös ”oikealla” konserttilavalla.

Kun me olimme me, ja me olimme oikeassa

· 2 kommenttia ·

Olen vuosien mittaan lukenut melkoisen liudan erilaisia kuvauksia lapsuudesta ja nuoruudesta Kiinan kohtalonvuosina, Suuren Harppauksen aiheuttaman nälänhädän ja Kulttuurivallankumouksen monessa suhteessa lähinnä anarkismia lähennelleen kaaoksen aikana. Useimpien kirjoittajat ovat olleet taustaltaan ylimys- tai porvarissuvusta, juuri niistä pienistä yhteiskuntaryhmistä jotka menestyivät loistavasti keisarikunnan loppuaikoina ja pystyivät repimään kaiken hyödyn ”tasavallan” vuosien kaaoksesta ja sisällissodasta. Eräänlaisena vastamielipiteenä ovat toimineet edesmennyt kummitätini ja hänen lähetyssaarnaajakaverinsa, jotka ehtivät nähdä millaista elämä maaseudulla oli ”tasavallan” aikaan ja mihin suuntaan se oli muuttunut sittemmin. He eivät olisi missään nimessä äänestäneet ketään vasemmistolaista Suomen vaaleissa, mutta olivat vilpittömästi sitä mieltä että on epätodennäköistä että Kiina olisi kyennyt nousemaan 30–40-lukujen syövereistään minkään muun kuin kommunismin avulla. Ehkä. Ehkä ei.

Li Kunwulla on toisenlainen näkökulma. Pikkuvirkamiesperhetaustastaan huolimatta hän heittäytyi täysillä mukaan 1960-luvun Kulttuurivallankumouksen punakaarteihin, oli mukana joukossa joka hävitti korvaamattoman arvokasta vuosituhantista perinnettä taantumuksellisena, porvarillisena, vastavallankumouksellisena, epäisänmaallisena. Sittemmin hän työskenteli vuosikymmeniä propagandapiirtäjänä. Ranskalaissyntyisen käsikirjoittajan P. Ôtién kanssa laaditun omaelämäkerrallisen Minun Kiinani -sarjakuvatrilogian 254-sivuinen ensimmäinen osa Isän aika (suom. Saara Pääkkönen, WSOY 2011) luotaa Lin elämää hänen vanhempiensa tapaamisesta aina järkytyksen hetkeen: kun Li kuulee Kansan Vapautusarmeijan taistelutovereidensa kanssa Suuren Ruorimiehen, puhemies Mao Zedongin kuolemasta.

Jossakin mielessä tarina tuo mieleen juuri sellaiset ”itsekritiikit”, joita Li punakaartilaistovereineen pakotti opettajansa ja muut porvarien hännystelijät kirjoittamaan. Li ei erityisemmin sääli itseään tai puolustele valintojaan. Jälkiviisaana hän myöntää erehtyneensä itse, tehneensä ratkaisunsa itse, eikä vain menneensä ajopuuna virran mukana.

Toisaalta piirrokset ja teksti välittävät myös erinomaisen hyvin punakaartilaisuuden lumon. Oli upea tunne olla osa joukkoa, oli mielettömän upea tunne olla osa joukkoa, joka tiesi olevansa oikeassa. Tämän päivän Suomesta on helppo löytää vastaavia (onneksi ainakin vielä paljon lievempiä ja pienimuotoisempia) versioita aiheesta: lätkähuuma, Perussuomalaiset, Suomen Sisu. Yhtä lailla pieniä häivähdyksiä oikeassa olevan joukon mukana kulkemisen silmittömän upeasta tunteesta pystyi kokemaan 1980-luvun isoilla rauhanmarsseilla. Joskus rockkonserteissakin.

Kiinassa vain tapahtui samoin kuin Suomessa vuonna 1918: oikeassa oleminen muuttui terroriksi, rakentaminen repimiseksi, järjen puhuminen silmittömäksi väkivallaksi. Suomessa (sekä valkoisesta että punaisesta) terrorista joutui luultavasti kärsimään suurempi prosenttiosuus väestöstä kuin Kiinassa, mutta Kiinassa absoluuttinen uhrimäärä on tietenkin monimiljoonakertainen. Toipuminen kestää kauan, eikä Kiinan tuloerojen viime vuosikymmenien karkaaminen käsistä ainakaan helpota asiaa.

Lin kuvaamassa Mao-kultissa on myös paljon Kekkos-kultin piirteitä, aina vanhan miehen urheilusuoritusten ylistämiseen ja heikkenevän (fyysisen ja henkisen) terveyden sinnikkääseen salailuun asti. Epäilemättä Kiinasta löytyy yhtä lailla Mao-nostalgiaa kuin Suomesta Kekkosen ajan nostalgiaa: kaipuuta aikaan, jolloin elämä oli selkeää, johtajat arvostelun yläpuolella, maailma jaettavissa selkeästi hyviin ja pahoihin.

Kaiken kaikkiaan Minun Kiinani on erinomaisen valaiseva kertomus, eikä sen kuvaama aika ja ajattelu ole valitettavasti kadonnut mihinkään, vaikka punalippujen tilalla saattaakin näinä päivinä olla esimerkiksi siniristilippuja.

Hiljaisuus hälyn keskellä

·

Kun tilaisuus tuli, tutustuin rakennukseen jonka jossakin vaiheessa puolittain päätin kiertää kaukaa, aina. Tutustumisen jälkeen olen oikeastaan aika vaikuttunut.

Tämä ei tarkoita sitä, että olisin muuttanut mieltäni: Makasiinien elävää, monipuolista kulttuuritilaa ei olisi pitänyt purkaa Musiikkitalon tieltä. Se oli parhaina hetkinään juuri sellainen kaupunkilaisten olohuone jollaista Kiasman ja Musiikkitalon välisestä nurmikosta tuskin koskaan tulee.

Ulkoa Musiikkitalo on jokseenkin vaatimaton, aivan tarkoituksella, eikä se ole itse asiassa lainkaan huono asia Sanomatalon kaltaisen suttupytyn tai Finlandiatalon kaltaisen paikkaansa ja ilmastoon kelvottoman töherryksen naapurustossa. Sisäpuolelta rakennus osoittautui suorastaan uteloittavaksi löytöretkipaikaksi, vähän samalla tapaa kuin Kiasma.

Tärkein kohde on tietysti suuri sali konserttilavan ympärille kiertyvine katsomolohkoineen ja aulaan avautuvine lasipintoineen. Tumma, hillitty väriskaala on kuulemma saanut innoituksensa savusaunasta, epäsymmetrisesti ja epäsuoriksi sijoitellut katsomorakenteet tukkisumasta. Tilan näkemisen jälkeen rupesi kieltämättä kiinnostamaan konsertin kuuleminen siellä, vaikka en tunnetusti olekaan mikään klassisen musiikin ylin ystävä. Barokkimusiikki, ns. vanha musiikki ja jotkut ns. modernit säveltäjät jostain Stravinskystä eteenpäin ovat eri asia: iso sali ei sellaiselle musiikille ole kyllä varmaankaan kovin omiaan, jälkikaiunta-aika tuntui ainakin oppaamme puhetta kuunnellen olevan turhan pitkä millekään nopealle, rytmiselle tai perkussiiviselle musiikille.

Talossa on kyllä ainakin yksi sali, joka on alun alkaenkin suunniteltu sähkömusiikille: ”Black Box” oli selkeästi akustiikaltaan kuivempi. Päältäpäin pienenpuoleiseen rakennukseen – ja sen viereisen nurmikon alle – oli itse asiassa onnistuttu jemmaamaan melkoinen valikoima erilaisia, eri käyttötarkoituksiin suunniteltuja, eri tavalla akustoituja saleja. Muutenkin paikka tuntui kutsuvan löytöretkeilemään. Paljon kiinnostavia käytäviä, auloja, koloja… valitettavasti kulkukortit sun muut tulevat rajoittamaan vaeltelua.

Saimme pienen tilaisuuden tutustua Camerata-salin akustiikkaan ns. tositoimissa, kun seurueemme mukana ollut tenori (jonka nimen valitettavasti ehdin jo unohtaa) esitti kolme yksinlaulua.

Kaikkein eniten talossa herätti kuitenkin huomiota se mitä siellä ei ollut: taustahäly. Sen verran hyvää työtä on tehty, että Mannerheimintien liikenne jää täysin kuulumattomiin myös aulatiloissa. Myös talon oma ilmastointi ja muu laitteisto oli ilahduttavan äänetöntä. Yksi mahdollinen käyttötarkoitus talolle varmaan tuleekin olemaan hiljaisen paikan etsiminen silloin kun joutuu roikkumaan keskustassa mutta ei halua enää hetkeäkään kuunnella autoilijoiden ääniä. Taloon on tulossa kahvila ja ravintola, joiden voisi kuvitella hyötyvän tästä melkoisesti – siitä huolimatta että Musiikkitalo on jalankulkijalle ja joukkoliikenteen käyttäjälle oikeastaan aika hankalassa ja syrjäisessä paikassa, etäällä pysäkeistä ja muista kiinnostavista paikoista (etenkin nyt kun pihatyöt ovat kesken ja puistoisempi kävelyreitti Kiasman tai Sanomatalon suunnasta on poikki).

Komea on talo, hienot ovat tilat, mutta aika saa näyttää, missä määrin siellä sitten oikeasti soi myös mielenkiintoinen musiikki eikä pelkästään klassinen tai muu kankea rituaalimusiikki. Ja miten hintaviksi salien vuokrat kiinnostavien hankkeiden järjestäjille muodostuvat.

Vielä viisuista

·

Düsseldorfin euroviisujen televisioinnissa ei ollut voinut olla kiinnittämättä huomiota laulujen johdantona (lavajärjestelyjen aikana) esitettyihin ”postikortti”-videoihin. Saksa ylpeilee maahanmuuttajillaan. Näinä aikoina hienoa nähdä.

En mitenkään erityisemmin perustanut Azerbaidžanin voittajakappaleesta – se oli sellaista tavanomaista, kasvotonta sarjatuotantopoppista (itse äänestin Bosnia-Herzegovinan sympaattisen akustista laulaja/lauluntekijämeininkiä) – mutta olenpahan tullut käväisseeksi ensi vuoden todennäköisessä viisukaupungissa. Livistimme silloisen avovaimoni kanssa viettämään vuoden 1986 joulua Kaukaasian kiertomatkalla, jonka ensimmäinen etappi oli Baku.

Todennäköisesti ainakin liikenne on niistä päivistä vähän vilkastunut.

 

 

Voittaja, melkein

· 2 kommenttia ·

En muista, olenko joskus aikaisemmin katseluttanut teillä Amina Annabin ”Le dernier qui á parléa”, mutta tänään lienee sopiva päivä siihen. Tämä on minun kaikkien aikojen euroviisusuosikkini – ja syy siihen, miksi Lordin voitto tuntui aikanaan entistäkin makeammalta: ne, jotka tietävät mitä tarkoitan, ymmärtävät.

 

Päässä soi

· 2 kommenttia ·

Daniel Levitinin kirjaan This Is Your Brain On Music: Understanding a Human Obsession (Dutton, 2006, Timo Paukun suomennoksena nimellä Musiikki ja aivot : ihmisen erään pakkomielteen tiedettä, Terra Cognita 2010) on tullut törmättyä niin monessa kirjassa ja muussa yhteydessä, että pakkohan se oli hankkia ja lukea.

Muusikkona ja äänitetuottajana uransa aloittanut Levitin on erityisesti musiikin hermostollisista vaikutuksista kiinnostunut aivotutkija. Rokkitaustan(kin) ansiosta hän välttää muutamia euroamerikkalaisia akateemikkoja perinteisesti vaivanneita sudenkuoppia: vaikka monessa suhteessa hän lähestyykin musiikin teoriaa nimenomaan länsimaisten musiikkityylien ja -perinteiden kautta (ja hän tuntuu lopettaneen uuteen musiikkiin perehtymisen joskus 1980-luvun loppupuolella), hän on sentään melkoisen hyvin tietoinen siitä, että pelkkä (eurooppalainen) klassinen tai (angloamerikkalainen) rock ovat vain pari pientä pisaraa musiikillisten tyylien valtameressä – ja että etenkin klassisen musiikin rituaaleihin kuuluva ääneti paikallaan istuminen musiikkia passiivisesti kuunnellessa on melkoisen kummallinen poikkeus maailman musiikinkuuntelukäytännöissä, ja monessa suhteessa ihmiselle jopa luonnotonta. Lähes kaikkialla musiikkiin kuuluu liikkuminen, tanssiminen – ja oma musiikin tekeminen: soittamisen ja säveltämisen jättäminen ”eksperteille” on sekin aika kummallinen, tuore ilmiö.

Suurimman osan kirjaa Levitin käy läpi viime vuosikymmenien aivotutkimuksen havaintoja siitä, miten musiikki näkyy aivojemme fysikaalisessa, ulkoa päin havaittavassa toiminnassa. Äänen ja eri taajuisten äänien aivojen hermoverkoissa aiheuttamat reaktiot ovat monessa suhteessa paljon syvemmällä kuin monet muut aistimukset, ja ulottuvat isoaivokuoren harmaista poimuista aina pikkuaivojen ”liskoaivo”-osaan saakka. Musiikki on tärkeässä osassa myös lapsen varhaiskehityksessä, aina kohdun sisällä kuunnellusta äänimaisemasta puheen oppimiseen asti. Levitin on monen muun lailla sitä mieltä, että musiikki saattaa hyvinkin olla puhetta vanhempi kommunikaatiomuoto ihmislajin kehityshistoriassa.

Levitin tarjoaa melkoisen kirjon erilaisia teorioita, näkemyksiä ja osin keskenään ristiriidassa olevia tutkimustuloksia yrittämättäkään pakottaa niitä mihinkään yksioikoiseen, ehdottomaan ”tieteelliseen totuuteen”. Siitä pisteet: ei tieteessä ole olemassakaan absoluuttisia totuuksia, ja ainakin minun ajatuksiani lennättää paremmin monenlaisten mahdollisuuksien kirjo kuin mikään ehdottomuuksien umpikuja. Pohdiskellessaan kirjan lopussa musiikin ja ihmisen yhteistä evoluutiota hän kyllä sortuu monien muiden varsinaisen evoluutiotutkimuksen ulkopuolisten tieteilijöiden tapaan arvioimaan asioita pelkästään yksilöiden lisääntymismahdollisuuksien kautta. Musiikin tapauksessa tämä tuntuu tavallistakin, köh, riitasointuisemmalta: musiikkihan on suurelta osin yhteisöllistä toimintaa, aina parviälykäyttäytymiseen asti, ja musiikin evolutiivinen merkitys on hyvinkin saattanut olla sen yhteisön selviytymis- ja lisääntymismahdollisuuksia parantavissa tekijöissä.

Joka tapauksessa kiinnostava, selkeälukuinen ja valaiseva kirja.

Meri museossa

·

Eräs ikääntymisen merkki kai sekin, kun astuu aivan tutunnäköiseen autolauttahyttiin tai katselee aivan tutunnäköistä laivaravintolan kalustusta – museossa.

Kotkan Merikeskus Vellamo on kuulunut ”tuonne pitää päästä ensi tilassa” -kohteisiin avaamisestaan alkaen. Rakennuskin on näyttänyt kertakaikkisen komealta, harvinaisen hienolta ja oivaltavalta nykyajan wau-arkkitehtuuriksi. Hienolta se näytti vieressäkin seisten, vaikka katolle johtava autio luiska ja sen päästä löytyvä, laulujuhlat mieleen tuova portaikko/katsomo toikin mieleen vanhan ajan itäeurooppalaiset autiot monumentit.

Itse museo oli kyllä sitten hieno ja tyylikäs. Viime vuosikymmenten Saksan ja Ruotsin lauttaliikenteen mukaan ottaminen sopii mainiosti henkeen. Huviveneily saa paljon tilaa – osaltaan vaikutelma tietysti syntyy siitä, että veneitä on paljon helpompi saada mahtumaan museoon kuin vaikkapa nelimastoparkkeja.

(22 m² saaristoristeilijä -luokan vanha kilpapursi, lievästi sanoen namu purjeveneeksensä. Taustalla näkyvässä perämoottorikokoelmassa oli montakin, jotka toivat mieleen muistoja meidän perheemme veneilyajoilta 1970-luvun alusta.)

Merenkäynnin laajempaa historiaa oli toki myös mukana pienoismalleina, kuvina ja esineinä. Videoklipeistä minulle jäivät parhaiten mieleen nelimastoparkki Herzogin Cecilien haaksirikkoa käsittelevät uutisfilmit. British Pathén sivujen videopätkät eivät pyörinyt museossa, mutta samasta suomalaislaivasta on kyse.

Suomalaisen purjemerenkulun kenties legendaarisin aika maailmansotien välillä olisi tietysti voinut olla paremminkin esillä, mutta ehkäpä Vellamon suunnittelijat olivat halunneet jättää sillä hehkuttamisen Gustav Eriksonin kotikaupungin Maarianhaminan mainiolle merimuseolle? Joka tapauksessa Merikeskus Vellamo on vaivan arvoinen paikka. Kesemmällä laiturissa eläkepäiviään viettävä jäänmurtajakin on auki.