Uudelleenkokoontunut Ultra Bra tekee tänä kesänä useammankin festivaalikeikan, joten on sopiva tilaisuus palauttaa mieleen, mitä juttelimme Rumba-lehteä varten Café Engelin pihaterassilla neljän yhtyeen jäsenen – tai kahden yhtyeen jäsenen ja kahden ei-esiintyvän sanoittajan – kanssa syyskuun alussa 1996, kun esikoisalbumi Vapaaherran elämää oli juuri ilmestynyt.
*
ULTRA-BRA: MÄÄRÄTIETOINEN HEDELMÄTARHA
Ultra Bra tömähti yleiseen tietoisuuteen viime syksynä vaatiessaan ampumaan komissaarit, nuo hullut koirat. Nyt kun ensimmäinen pitkäsoitto Vapaaherran elämää on ilmestynyt, alkaa olla selvää että kyse ei ole sen enempää parodiasta kuin agit-pop-revivalistakaan.
Isoa orkesteria edustivat haastattelutilanteessa sanoittaja Anni Sinnemäki laulaja Terhi Kokkonen, säveltäjä/pianisti Kerkko Koskinen ja sanoittaja Janne Saarikivi. Ryhmään kuuluvat lisäksi (syvä sisäänhengitys) sanoittajat Juhana Rossi ja Pekka Lahdenmäki, laulajat Anne Tulusto, Vuokko Hovatta, Olli Virtaperko ja Arto Talme, kitaristi Joel Melasniemi, basisti Tommi Saarikivi, rumpali Antti Lehtinen, lyömäsoittaja Jan Pethman sekä puhallinsektio Marko Portin, Kari Pelttari ja Ilmari Pohjola.
Teiltä taatusti kysellään hyvin paljon, miten te olette päätyneet tekemään tällaista musiikkia. Aika iso osa vaikutteista tuntuu tulevan 70-luvulta – minulle esimerkiksi tulevat väistämättä mieleen Euroviisut. Tel Aviv, Tel Aviv voisi hyvin olla Israelin edustuskappale…
Kerkko: – Minä olen suuri euroviisufriikki. Viime syksynä me osallistuimme Sankarittarella, mutta emme päässeet edes Suomen karsintoihin. Mikäli saadaan hyvä sanoitus ja siihen toimiva sävellys, uskon että me tänäkin vuonna sitkeästi yritämme. Jos meidät vaikka kelpuutettaisiin suomalaisen kevyen musiikin kermaan.
Kokoonpanoa joudutte pienentämään – siinä taitaa olla vieläkin kuuden esiintyjän maksimi.
Kerkko: – Me suunniteltiin tuota, kun me olimme ihan varmoja voitosta… että kuinka laulajat astuvat sisään ja mä asetun valkoisen flyygelin taakse.
Etenkin liveoloissa koko bändi on kuitenkin aika oleellinen – paitsi että laulusoundin lisäksi tuo puhallinsektio on kyllä aika oleellinen osa juttua.
Janne: – Euroviisujen voittaminen on oleellisempaa. (naurua)
Mitä muita musiikillisia vaikutteita on kuin euroviisut?
Kerkko: – Iskelmämusiikki yleensäkin. Minä olen myöhäismurrosiässä soittanut ja ollut tavattoman kiinnostunut jazzista. Mutta se nyt ei tällaisessa laulelmamusiikissa niin välttämättä kuulu.
Janne: – Eikös elokuvamusiikki?
Kerkko: – Elokuvamusiikki tietysti. Jos joku lännenelokuvan teemanpoikanen saadaan ujutettua mukaan, en pistä ollenkaan pahitteeksi. Mutta se nyt kuuluu irvokkaaseen iskelmäperinteeseenkin.
Voisin kuvitella että jotain James Bond -tunnareitakin on kuunneltu…
Kerkko: – Aika helpostihan nämä kaikki näyttävät sieltä kuuluvan. Bond-musiikin tupla-cd on luultavasti mun kaikkein eniten kuuntelemani levy.
Levyn kannessa oli aika manifesti siitä että te ette tee poliittisia lauluja.
Janne: – Siinä on vähän sellainen asetelma, että politiikka merkityksessä yhteisön toimintojen kontrolli versus politiikka merkityksessä puoluepolitiikka. Koska tällä levyllä ei ole yhtään mitään tekemistä puoluepolitiikan kanssa.
Kun musiikissa on tiettyä epookin henkeä, niin joku voisi poliittisuuden tulkita myös parodiaksi. Siitähän tässä ei ole kyse.
Janne: – Eräässä lehdessä sanottiin tosi hyvin, että ne jotka kysyvät, onko kyseessä parodia eivät ole ymmärtäneet miksi bändi on olemassa.
Täytyisi olla aika huikea huumorintaju tehdä noin isolla systeemillä ja vaivannäöllä parodiaa. (naurua)
Kerkko: – Sitä paitsi: miksi vitsailla kun voi ottaa homman haltuun? Tässä on paljon lahjakkaita ihmisiä joilla on paljon annettavaa. Ironiset sävyt voi ottaa haltuun muutenkin.
Janne: – Ihmisille tuntuu olevan varsin vaikea ymmärtää että tätä voi tehdä myös ihan tosissaan.
Shellin nenille hyppimisestä teloitetusta kansalaisoikeusaktivistista kertova Ken Saro-Wiwa on kuollut on ehkä selkeimmin poliittinen laulu.
Kerkko: – Se on sellainen yksittäinen asia joka on koskettanut ja järkyttänyt.
Anni: – Minun mielestäni tärkeää on se kokonaisuus. Ettei vaan keräile yksittäisiä asioita joista on jotakin mieltä… Olen tehnyt Ken Saro-Wiwan todella täysin tosissani, se on ollut minusta todella hirveä juttu.
Kerkko: – Ken Saro-Wiwa on tavallaan vähän harhaanjohtava – että meille tulee ikäänkuin jumalan lahjana aihe missä voi olla niin selkeästi jotakin pahaa vastaan. Se on tänä päivänä varsin poikkeuksellinen aihe.
Janne: – Mutta on hyvä että tuollaisiakin sävyjä on olemassa. Kyllä niilläkin paikkansa on.
Seitsemänkymmentäluvun alussakin iso osa niinsanotuista poliittisista lauluista oli jotakin aivan muuta…
Anni: – Rakkauslauluja ja niin edelleen…
Kerkko: – Rakkauslauluilla on ollut eniten tilaa jäädä elämään. Vaikka sillä poliittisella puolella on ihan yhtä huikeita saavutuksia. Niille ei ole koskaan annettu mahdollisuutta… on aika vaikea kuvitella että joku Balladi toveri Viljasesta olis otettu kokoomuslaisessa perheessä hyväksi menobiisiksi. Että kuunnellanko musiikkia, lapset…
Janne: – Kyllä meidän perheessäkin ovat kummasti soineet Kaj Chydeniukselta nimenomaan Kauneimmat rakkauslaulut. Vaikka Porvari nukkuu huonosti -kasetilla on ihan yhtä hyvät biisit. Ja jossain mielessä vähän paremmatkin, koska niissä on ulottuvuus joka rakkauslauluilta puuttuu.
Anni: – On ihana laulaa rakkaudesta, mutta sillä että laulaa jostakin vihaisena on ihan oma pointtinsa.
Tämän levyn rakkauslauluissa on ehkä paljon enemmän jonkinlaista… ironiaa.
Anni: – Etenkin Sankarittaren sanoituksessa on vähän parodista feminismiä, ja sävellyksistä on ehkä tullut enemmän poppiksia.
Kerkko: – Tekstit ovat houkutelleet säveltämään sellaisia.
Mistä aihe lauluun Säkeitä Erwin Rommelille?
Janne: – Minä olen ollut sotakirjojen ystävä pienestä pitäen. Erwin Rommel on ollut jo kymmenvuotiaasta asti tuttu. Onhan se sellainen uusi kiva sankari jota ei ole vähään aikaan muistettu. Ja siinä on sellainen kiva Corto Maltese -tunnelma…
Myöskin siinä mielessä että päähenkilöksi nousee ihminen, joka ei välttämättä ole hyvä.
Janne: – Kyllä mä sen tein tosissani, pyrin perustelemaan minkä takia se on sankari. Että se on pelkkä teknomilitaristipaska, joka kuitenkin toimii oikein olosuhteiden paineessa.
Tuo biisi kiehtoi sikälikin, että vaikka pasifisti olenkin, minulla on taipumusta jonkinsorttiseen maailmansotafetisismiin…
Janne: – Minulla on sama juttu! Olen pasifisti ja viehtynyt sotaan. (naurua) Ehdottoman fetisistinen suhde kaikkiin sotateknologiasta ja sotasankareista kertoviin kirjoihin… ja se todellinen maailmankuva on kuitenkin vähän toinen.
Anni: – Meille tuo asetelma on tosi mielenkiintoinen, kun olemme kasvaneet rauhallisissa oloissa. Ei olla ikinä jouduttu sellaisten moraalisten kysymysten eteen, jotka edellyttävät konkreettisia tekoja.
Kerkko: – Se on ollut sanoittajalle varmaan tosi herkkupala ajatella, että joku natsi on toiminut jollakin tavalla sankarillisesti.
Janne: – Tietyllä tavalla tosi väärin, mutta samalla pistos rinnassa. Samalla tavalla mekin teemme joka päivä kun menemme muovipussit kädessä ostamaan muoviin pakattua kanaa vaikka tiedetään miten hyvää se muovi maailmalle pitkällä tähtäimellä tekee.
Vaikka tekstejä tekee monta henkeä, niissä on aika paljon yhteistä henkeä…
Janne: – Me olemme aika paljon tuttuja… ja maailmankuva on samanlainen.
Anni: – Me olemme tunteneet toisemme kauan ja asiat ovat varsin yhteisiä.
Kerkko: – Aika vahvana siteenä on se että ne biisit ovat yhden ihmisen säveltämiä. Se toimii sidosaineena.
Terhi: – Kun tekstejä ekaa kertaa lukee, ne kuulostavat tosi erilaisilta.
Janne: -…mutta niistä tulee enemmän samanlaisia. Mutta niin sen pitääkin toimia.
Siinä on jonkinlaista harkittua kirjallisuutta, joka on lähempänä runoutta kuin perinteisiä laulutekstejä.
Anni: – Se johtuu varmaan siitä että sanat kuitenkin syntyvät ensin ja sitten sävelletään.
Janne: – Ja kun niitä ei kuitenkaan tehdä runoiksi… ne viedään Kerkon kahvihuoneeseen ja sitten niitä muutetaan ja pudotetaan kaksi kolmasosaa pois ja…
Terhi: – Kerkko rytmittää niitä sanoja tosi omintakeisesti.
Anni: – Ihan eri tavalla mitä on itse ajatellut.
Kerkko: – Kun minä soitan niitä pianon ääressä kaksi päivää putkeen, virta vie mennessään.
Janne: – Kun ekan kuulee omaan tekstiinsä tehdyn biisin se kuulostaa ihan hirveältä. Kun on pari päivää hyräillyt, alkaa tuntua siltä että se on hyvä ja minun.
Kerkko: – Mä pidän suurena rikkautena sitä että musiikkiin millään lailla vihkiytymättömät henkilöt tekevät noita tekstejä, koska sen jälkeen siitä tulee sellainen ihana risteytys.
Anni: – Mutta eihän Janne ole…
Kerkko: – Sinä olet musiikkiin vihkiytynyt, mutta epämuusikko.
Kerkko, teetkö valmiiksi pätkiä joita sitten yhdistelet teksteihin?
Kerkko: – Minulta menee hukkaan varmaan 60 prosenttia sävelletystä materiaalista… suurin osa teksteistä ei koskaan päädy biiseiksi, tai niitä biisejä ei käytetä. Harmittaa, että on mennyt hyviäkin aiheita hukkaan, mutta ei niitä voi käyttää uudestaan kuin esimerkiksi näytelmämusiikiksi.
Janne: – Joskus on jäänyt hyviäkin tekstejä säveltämättä mutta eihän sille mitään mahda. Ylipäänsä materiaalista katoaa matkalla joku 80 prosenttia.
Mutta tuohan on vielä aika hyvä hyötysuhde, tiedän arvostettuja lauluntekijöitä joilla hukkaprosentti on luokkaa 95… (naurua)
Kerkko: – Jos ajatellaan niitä sanoituksia mitä mulle tuodaan… levyllä on neljätoista biisiä, ohjelmistossa parikymmentä. Niiden lisäksi mulla on noin sata sanoitusta.
Anni: – Onks niitä niin paljon?
Kerkko: – Niitä on aivan helvetisti. Kaikki nurkat täynnä. Noin viiteenkymmeneen on olemassa biisi jota ei ole käytetty. Kokonaisuudessaan liikenteessä on ollut ehkä 30-40 biisiä.
Terhi: – Ja on sellaisia biisejä, joita ollaan esitetty, joita ei koskaan tulla kuulemaan millään levyllä. Ne vaan jotenkin putoaa…
Anni: – Tältä levyltähän on jäänyt pois paljon sellaisia, jotka eivät ole sellaisia tosi rajuja menobiisejä. Tää on sellainen kunnon keikkasetti. Tavallaan sellainen höyryllä ja kiihkolla tehty paketti.
Eka levy on väkisinkin jonkinlainen linjanjulistus.
Kerkko: – Se on sitä väistämättä. Tuntuisi hassulta pukeutua sellaiseen kaapuun mitä ei todella ole.
Terhi: – Kyllä tuo vähän kuulostaa siltä että siihen on laitettu kaikki mitä on keksitty. Että mitään ei ole jätetty varastoon.
Janne: – Ihanan runsas. Tämä bändi on ihmeellinen hedelmätarha, jossa torvet törähtelee ja kauniit tytöt heiluu, paljon värejä…
Kerkko: – Meillä on etulyöntiasema tavalliseen rokkibändiin verrattuna siinä, että meillä on niin paljon ihmisiä. On neljä sanoittajaa, jotka ovat erikoistuneet sanojen tekemiseen. Jokaiseen työvaiheeseen on spesialistinsa.
Oletteko te muita covereita soittaneet kuin Ding Dinge Dongia?
Kerkko: – On meillä ollut Ojasen Vallankumouksen ylistys ja muutama muu.
Ding Dinge Dong on aika riemastuttava valinta, kun itsekin olen siihen aikaan euroviisuja kuunnellut.
Kerkko: – Se on ihan poskettoman siisti biisi.
Terhi: – Harmi että se nyt jää pois.
Tolla kokoonpanolla pystyisi coveroimaan paljon sellaista mitä muut eivät pysty. James Bond -tunnareita…
Kerkko: – Meillä on suunnitelmissa ilta, jossa soitetaan James Bond -musiikkia. Sitten kun me ollaan instituutio eikä mikään pysty horjuttamaan. Meillä on monet jutut päätetty että mitä sitten esitetään. (naurua)
Mikä on seuraava askel tiellä instituutioksi?
Kerkko: – Suunnitelmia on… sitten kun me ollaan myyty triplaplatinaan me saadaan Jannelle helposti kokoon kymmenentuhatta nimeä niin että siitä tulee presidenttiehdokas.
Janne: – Minun mielestäni oli puhe presidentistä. Emmä ehdokkaaksi…
Kerkko: – Mutta se rupesi pelottamaan… että jos rockbändi pystyy järjestämään presidentin.
Anni: – No näistä tavallisista suunnitelmista… lisää biisejä.
Kerkko: – Ei me – ei minulla ole muita suunnitelmia. Lähinnä tehdä kappaleita ja kehittää tätä juttua. Turha asettaa tavoitteeksi että myy kultaa. Se on vähän sama kuin suunnitella lottovoittoa.
Terhi: – Ollaan me mun mielestäni kuitenkin aika päämäärätietoisia.
Kerkko: – Mutta kun ei ole vielä edes sanoja niin ei tiedä että mistä aiheesta tai millaisia biisejä on tulossa.
Janne: – Sitä paitsi on tosi vaikea tehdä toinen noin hyvä levy. (naurua) Mun piti tuossa toissapäivänä mennä näyttämään Kerkolle uusia sanoituksia, mutta sitten kun City-lehti kehui tätä Suomen parhaaksi levyksi, niin en enää uskaltanut… ne alkoivat näyttää jotenkin niin mitättömiltä, että jos mä vähän tutkailen niitä ennenkuin vien…
Perinteinen loppukysymys. Jos musiikkinne olisi rakennus, niin millainen?
Janne: – Joku tosi iso…
Anni: – Pompidou-keskus?
Janne: – Länsiväylän varteen on ruvennut nousemaan sellaista meidän tyylistä rakennusta – kimallusta ja torneja, iso tie menee vierestä ja purjeita…
Anni: – Mut ne on liian steriilejä. Pompidou-keskuksessa on…
Janne: – …ne putket.
Kerkko: – Jos ei kenellekään tule parempaa mieleen, niin valitaan se.
TEKSTI: J. PEKKA MÄKELÄ
*
Haastattelun tallentamiseen käyttämäni kasetti ei ole enää tallessa, mutta muistan, että juttelimme monen muun asian ohella myös bändin ensimmäisen eepeen aloituskappaleesta ”Ampukaa komissaarit, nuo hullut koirat”; se on edelleenkin lempparikappaleeni Ultra Bralta, ja olin harmissani, että se oli jätetty albumilta pois, kun en ollut eepeetä onnistunut saamaan mistään käsiini. No, viikkoa myöhemmin minua odotti Rumban toimituksessa kirjekuori ja siellä tuo kaivattu eepee. Hienoa suhdetoimintaa, ei ihme että bändistä tuli kuuluisa!
(Kuva ei liity juttuun mitenkään. Olen joskus skannannut vahingoittuneella värinegatiivilla säilyneen kuvan, joka on alun perinkin valotettu lievästi sanoen pieleen. Skannatun tiedoston nimi on ”Maistema jostakin”. Jotenkin se vain näytti hauskalta juuri nyt.)
