Siinä sitä tulostuu. Yleensä vältän yletöntä printtailua, mutta nyt on yksi plari menossa ihmiselle, joka on perinteisesti esilukenut printtiä tiedoston sijaan.
Kyseessä on vähän päälle kuusisataasivuinen Hunanin käsikirjoitusversio kymmenen. (Numerointi on minun omaan käyttööni: kustannustoimittajien ja ateljeekriitikoiden luettavaksi ovat päässeet aikaisemmin ainoastaan versiot neljä ja seitsemän.) Viime marraskuisesta versiosta tekstimäärä on kasvanut jonkin verran. Olen kirjoittanut romaaniin lisää jaksoja enemmän kuin olen poistanut sellaisia, jotka joko toistivat muualla sanottua tai eivät oikeastaan sanoneet mitään tarinan kannalta mielekästä. Yksi romaanin näkökulmahenkilöistä, joka vielä seiskaversiossa sai omaa ääntä vain yhden kirjeen ja yhden (loppu)luvun verran, on nyt äänessä enemmän ja aktiivisempi toimija.
Minulle tyypilliseen tapaan suurin osa varsinaisesta kirjoitustyöstä on tapahtunut viimeisen kuukauden ja viimeisten viikkojen aikana. Tällainen viimetinkapainotteinen työtapa sopii minun jossain määrin bipolaariseen luontooni, mutta se on samalla stressaava: ensin ahdistaa pitkän aikaa, ettei työ ole pahemmin edennyt, ja sitten ahdistaa että töitä on kauheasti tehtävänä ja aikaa on vähän eikä ehdi tehdä mitään muuta ennen kuin tämä on tehty.
Yleensä olen onnistunut toimittamaan suomennos- ja romaanikäsikirjoitukset suhteellisen ajallaan, joten siinä mielessä systeemi toimii. Sitä paitsi tiedän tekeväni yleensä aika hyvää jälkeä silloin kun teen pitkiä päiviä deadlinen alla. Monesti huomaan kyllä toivovani, että osaisin rytmittää hommia vähän paremmin niin, ettei ensin ahdistaisi saamattomuus ja sitten hoppu. Ennen kuin seuraava Hunan-kässäriversio on taas ajankohtainen, yritän saada minulta tilatun romaanikäännöksen hyvään vauhtiin ja mieluummin valmiiksi asti, vaikka sen deadline onkin vasta lokakuun lopussa.
Mutta sitä ennen vietän joitakin päiviä ensin kääntäjäkurssin mentorina ja sitten, perinteiseen tapaan, Lahden kansainvälisessä kirjailijakokouksessa.
