Kadonneita levyjä

·

Taannoin tuli ikävä J. Geils Bandin vuonna 1984 ilmestynyttä albumia You’re Getting Even while I’m Getting Odd, josta olen aina tykännyt melkoisesti. Hämmentävää kyllä, näinkin nimekkään, isoille firmoille levyttäneen amerikkalaisbändin albumia ei niin vain löydykään: siitä on kyllä tehty cd-julkaisu, mutta vain Japanissa, eikä kovin isona painoksena. iTunesista löytyy bändin muu tuotanto, mutta ei tätä.

Vinyyliversio oli onneksi tallessa, ja nyt digitoituna cdr-levylle ja iPodiskoon. Videona maailmalta löytyy heikkolaatuisia versioita levyn ehkä heikoimmasta raidasta ”Concealed Weapons”, joten saatte nyt ihailla levyn kansikuvaa kuunnellessanne toista kahdesta suosikkiraidastani, tummasävyistä ”Tell ’em Jonesya”.

.

.
You’re Getting Even… oli seuraaja ennen kaikkea lavabändinä maineensa luoneen J. Geils Bandin suurimmalle hittialbumille Freeze–Framelle. Välissä oli kuitenkin tapahtunut paljon: yhtyeen laulusolisti Peter Wolf sai potkut ja onnistui saamaan ensimmäisestä soololevystään hitin vain muutamia kuukausia ennen bändin levyn ilmestymistä. Lauluntekijä/kosketinsoittaja Seth Justman ja rumpali Stephen Jo Bladd sinänsä pärjäsivät aivan hyvin laulajinakin, mutta ehkäpä tyylin liukuminen yhä enemmän moderniin 80-lukusoundiin ei sekään vedonnut bändin kantayleisöön? En tiedä. Minä tykkään levystä edelleenkin.

Mutta pistetään silti perään se bändin isoin hitti, jonka videolla (myös) Peter Wolf pääsee panemaan parastaan. Tässä on jotakin liikuttavan viatonta: ei tällaisia videoita kukaan enää nykyään kehtaa tehdä.

.

J. Geils Band – Centerfold by EMI_Music
.

Lauluhan on levytetty suomeksikin (olikos se Garbo?) ja Leevi & the Leavingsin ”Kyllikki” leikkii vähän samalla teksti-idealla.

 

Vaskinen taisto

·

Niin, perjantai-ilta kului torvisoiton parissa. Sekä romanialainen Fanfare Ciocărlia että serbialainen Boban i Marko Markovic Orkestar ovat tuttuja ennestään, ensimmäinen on nähty joskus Ilosaarirockissa ja jälkimmäinen Savoyssa. Silti Balkan Brass Battle -illan asetelma oli vinkeä: bändien välistä ”taistelua” käytiin esiintymällä vuoronperään. Ensin toinen soitti biisin ja vetäytyi sitten lavan sivustalle siksi aikaa, kun toinen tuli lavalle oman biisinsä ajaksi.

Vaikka homma ei taatusti ollut helppo miksaajalle – kummassakin yhtyeessä on toistakymmentä jäsentä, joten lavalla on hoidettavana hillitön liuta mikrofoneja – vaihdot sujuivat melkoisen näppärästi lennossa, hyvässä hengessä. Molempien orkesterien musiikissa on riittävän paljon yhteisiä aineksia, joten kokoon saatiin vallan toimiva musiikillinen kaari. Ciocărlia soitti ehkä vähän jatsimmalla otteella – vaikka settiin kuului ”Caravanin” ohella myös mainiolla Kings & Queens -levyllä kuultu posketon ryminä- ja laukkaversio ”Born to Be Wildista” – kun taas Markovicien yhtye otti homman vähän enemmän funkylla show-otteella (ja oli S:n suosikki). The Circusin sali oli täysi, yleisö innoissaan ja suuri osa tuntui tunnistavan molempien bändien biisit ensi tahdeista. Kunnon bailumeininki onkin oleellinen osa tällaista torvisoittoa, vaikka rytmit ovatkin kokemattomalle monesti vähän kimurantinpuoleisia, ja tempot melkoista laukkaa.

Lopuksi molemmat orkesterit tulivat lauteille kimpassa soittamaan pari biisiä yhdessä. Illan voittajaksi todettiin musiikki, ja yleisö. Oikeudenmukainen tuomio.

(Alkuillasta esiintynyt Bad Ass Brass Band jäi valitettavasti kokematta myöhäisen paikalle saapumisemme vuoksi. Toivottavasti uusia tilaisuuksia tulee.)

Sileä sentraalisantra

·

En voi väittää seuranneeni Saden uraa kovinkaan tarkkaa: vahvimmat mielikuvat ovat 1980-luvun puolivälistä Diamond Lifen ja tyylikkään LiveAid-esityksen ajoilta. Toisaalta yhtyeen* musiikki oli jo tuoreeltaan hillityn tyylikästä, soulahtavaa aikuispoppia, joten se on kestänyt aikaa paremmin kuin moni muu. Myös levyjen aikanaan vanhahtavalta tuntunut soundimaailma toimii edelleen paremmin kuin siihen aikaan muiden suosimat räikeät diskantit ja ylikorostuneet ja ylikaiutetut rummut. Tyylikkään hienostuneen svengailun osasi arvata toimivan hyvin vielä nykyäänkin, vaikka Hjalli ei olekaan erityisen ihanteellinen paikka musiikille koon tai akustiikan suhteen. Ja niin se totta vie toimikin, tosin ei ihan samalla tavalla kuin oletin.

Alkuun ihailin äärimmäisen hillittyä lavastusta, joka onnistui luomaan musiikkiin istuvan vaikutelman vähän intiimimmästä yökerhomiljööstä. Kappale kappaleelta alkoi kuitenkin osoittautua, ettei kaikki ole siltä miltä se ensin näyttää. Perkussio-, kosketinsoitin-, taustalaulaja- ja rumpukorokkeet lepäsivät hydraulisilla nostureilla, joiden ansiosta ne voitiin nostaa korkeammalle tai laskea lavan alle näkymättömiin, aina kunkin kappaleen tunnelman ja soitinnuksen mukaan. Valoja, videoita ja, ennen kaikkea, verhoja käytettiin tehokkaasti. Välillä vaikutelma oli melkein turhan musiikkivideomainen, mutta vain melkein. Muutenkin lavastus – tai välillä melkein lavan sisustus – pysytteli taitavasti tyylikkään puolella, vaikka ylettömyyteen olisi ollut vain vähäinen askel.

Soljuva musiikki pysyi kuitenkin pääasiana, vaikka takanamme istunut ja tuon tuostakin innokkaasti ääneen meininkiä kommentoinut seurue oli ehkä eri mieltä. Hjallin akustiikka puuroutti permannon takaosaan ääntä sen verran että Sade Adun hymisevä altto hukkui välillä säestykseen, mutta enimmäkseen soundipolitiikkakin toimi hyvin, erinomaisen tyylitajuisen kahdeksanhenkisen yhtyeen ansiosta. Toisinaan olisi voinut toivoa hieman rohkeampia irtiottoja levytetyistä sovituksista, mutta tämäntyylisessä musiikissa se tarkoittaa kovin helposti ainoastaan pidempiä ja turhempia sooloja, joten ehkä oli parempi pitää kiinni hyväksi havaituista arreista… Muutaman kappaleen loppuvenytys tai välisoitto tai taustalaulajien hiphopahtava ”kamaanevribadi”-yleisönlaulatus meni vähän turhan pitkäksi, koska laulajattaren piti ehtiä vaihtamaan sen aikana asuaan. Muuten ei valittamista. Settiin oli mahdutettu oleellinen materiaali yli kahdenkymmenenviiden vuoden ajalta, vain ”Hang On To Your Lovea” jäin kaipaamaan. Mutta lempparibiisini ”Smooth Operator” toki soitettiin, joten en valita. Hieno konsertti-ilta.

Ja tänään sitten jotakin aivan muuta.

___

* Kyse on tosiaankin kvartetista, vaikka nigerialaissyntyinen laulaja Helen Folasade Adu hallitseekin promokuvia ja levynkansia. Minullekin selvisi vasta taannoin, että kitaristi/saksofonisti Stuart Matthewman, basisti Paul Denman ja kosketinsoittaja Andrew Hale ovat olleet mukana alusta alkaen täysivaltaisina jäseninä.

Epäoikeudenmukaista olla elossa

·

Uudessa New Scientistissä (lokakuun 29. päivän numero tuli vaihteeksi ajallaan, eikä viikon–parin perästä) on mielenkiintoinen aukeaman juttu, jonka mukaan (erityisesti) Israelissa on viime vuosina käyty monta oikeudenkäyntiä, jossa kehitysvammainen henkilö on nostanut syytteen lääkäriä vastaan siksi, että lääkäri ei ole suositellut hänen vanhemmilleen aborttia, vaan on antanut kantajan syntyä.

Tällaisia oikeudenkäyntejä on erityisen paljon nimenomaan Israelissa monestakin syystä. Ensinnäkin maan lääketiede on varsin korkealla tasolla, ja laajat sikiötutkimukset ovat yleinen käytäntö. Monet kehityshäiriöt voidaan todeta jo varhaisessa vaiheessa, joten vanhemmilla on mahdollisuus harkita aborttia. Jos lääkäri ei huomaa tai jättää kertomatta jostakin sellaisesta ongelmasta jonka pitäisi olla havaittavissa, hänen voidaan katsoa laiminlyöneen tehtäviään. Vauraassa maassa on tietenkin myös mahdollista saada melkoisen isoja korvauksia, jotka helpottavat vamman kanssa toimeentulemista koko loppuelämän ajan.

Toinen syy on, että israelilaiset ovat tavallista alttiimpia perinnöllisille sairauksille. Vaikka maahanmuuttajien osuus väestöstä saisi perssuomalaiset kakkimaan alleen, monet tulokkaatkin ovat peräisin perin sulkeutuneista yhteisöistä, jotka eivät ole juurikaan sekoittuneet ympäröivien väestöjen kanssa. Monet perinnölliset sairaudet ilmenevät vasta silloin, jos ”viallisen” geenin saa sekä isältään että äidiltään. Lähi-Idässä on muutenkin harrastettu paljon lähisukulaisten keskeisiä avioliittoja, eikä kyse ole pelkästään konservatiivisista juutalaisyhteisöistä: perinnöllisten tautien kasautuminen riepoo yhtä lailla myös Israelin kristittyä ja beduiiniväestöä.

Joissakin konservatiivisissakin uskonnollisissa yhteisöissä on tämän vuoksi joustettu perinteistä ja sallittu sekä sikiötutkimukset että abortti, mikäli syntyvä lapsi esimerkiksi sairastaisi kystistä fibroosia. Israelin terveysviranomaiset ovat ottaneet järkevältä tuntuvan asenteen, joka ei tuomitse sisäsiittoisia avioliittoja: ”Mene kaikin mokomin naimisiin serkkusi kanssa, mutta ole perillä riskeistä.”

Sisäsiittoisuus on vanha ongelma myös Suomessa, vaikka tilanne ei olekaan koskaan päässyt niin vakavaksi kuin Israelissa: olemme peräisin kahdesta pienestä populaatiosta Pähkinäsaaren rauhan rajan kahdelta puolelta, ja myös meillä on suosittu avioliittoja mieluummin oman kylän väen kuin vieraiden kanssa. Monien harvinaisten perinnöllisten sairauksien maailmankartalla näkyy iso kasauma jossakin Pohjanmaan kunnassa ja muutama tapaus Pohjois-Amerikassa tai Australiassa: niillä seuduilla, joihin sisäsiittoiset suomalaiset ovat asettuneet ja pariutuneet kotiseudun tyttöjen ja poikien kanssa.

Sikiöseulontojen sopii siis yleistyä. Tämä maailma ei kaipaa lisää väkeä, mutta syntyvistä soisi suuremman osuuden olevan ihmisiä, jotka voivat olla vilpittömästi onnellisia siitä että ovat syntyneet, ja tietävät olevansa toivottuja.

Eilen torin laitaan kasvoi mandoliinipuu…

·

… tai, jos tarkkoja ollaan, eilen pihamme hopeapoppelista karsittiin pari hankalaan suuntaan kasvanutta haaraa. Sain haarojen suorista, oksattomista osuuksista talteen hyvänmittaiset pätkät, jotka vähän lankummannäköisiksi sahattuina viettävät pari seuraavaa vuotta ullakolla kuivumassa. Sitten niistä voi ehkä rakentaa soittimen, tai ainakin soittimen osia. Mandoliinia ei minulla tosiaan vielä olekaan.

Päivän Helsingin Sanomat kertoo tiedesivullaan toksoplasmoosista samanlaisia asioita mitä minä taannoin pohdiskelin. Ainakaan vielä juttua ei löydy lehden nettiversion ilmaisosasta, ehkä myöhemmin.

Itse muokkaan parhaillaan Muurahaispuusta parempaa romaania. Ateljeekriitikot ja kustannustoimittaja ovat sanansa sanoneet: tekstistä ja tarinasta on pääosin tykätty, mutta tarinassa on monta asiaa, jotka ovat pistäneet silmään. Muutama ristiriitaisuus. Jaarittelua siellä täällä. Turhan epäselviksi jääviä asioita. Kummallisia, tyyliin ja henkilöiden luonteisiin sopimattomia sanavalintoja. Niin, ja tietysti kirjoitus- ja lyöntivirheitä, jotka minun silmäni ja automaattioikolukija ovat missanneet. Oikeastaan kaikki lukijani katsovat tarinaa perin erilaiselta kantilta ja kiinnittävät huomiota erilaisiin asioihin. Siksi niitä lukijoita kannattaa olla monta. Kyse ei ole siitä, että minä karsisin tekstistä kaiken sen, mistä joku ei tykkää, ja jättäisin jäljelle ns. pienimmän yhteisen nimittäjän. Niin minä en tee. Vaikka olenkin joskus puolivitsinä väittänyt Muurahaispuun olevan ”huoraamiskirja” – koska se on ensimmäinen romaanini, joka ei ole scifiä, vaikka siitä ei mitään mainstream-(näennäis)realismia tullutkaan – se on silti minun tekstiäni ja minun näköistäni tekstiä ja pysyykin sellaisena. Toisenlainen näkökulma auttaa hahmottamaan, miten lukijan ajatus saataisiin pysymään (minun mielestäni) oleellisessa ja olemaan takertumatta epäoleelliseen.

Tauko tekstin katselemisessa on auttanut sekin. Nyt tarinaa ja sen säikeitä näkee ainakin vähän eri tavalla itsekin.

Viikonlopun kirjamessut sujuivat tällä kertaa perin leppoisasti. Kiertelin hallissa ehkä vähemmän kuin aikaisemmin, mutta onnistuin silti näkemään melkoisen liudan tuttuja ja muita mukavia ihmisiä. Sekä sf-seurojen että Kääntäjäliiton osastolla käytiin kiinnostavia keskusteluja. Muutama ideanpoikanenkin juolahti mieleen jutellessani kirjoittamisestani ja suomentamisestani.  (Tämä on yksi syy siihen, että juttelen ihan mielelläni keskeneräisistäkin kirjoitushankkeistani, vaikka vältänkin visusti juonen tai muun sellaisen paljastamista: asiasta puhuminen sopivassa seurassa saattaa tuottaa ideoita.) Aika näyttää, kasvaako niistä siemenistä puu.

Köpiksessä tuulee

·

Tom Waitsilta on ilmestynyt uusi albumi nimeltä Bad as Me, ja ensipyöräytysten perusteella se on pätevää kamaa. Laitetaan tänä sunnuntaina silti herran nuoruudentöitä – jos Waitsia voi musiikkinsa mielessä kauhean nuorena pitää – eli hieno, hidas luenta ”Tom Traubert’s Bluesista” englantilaisessa Old Grey Whistle Test -ohjelmassa vuonna 1977. Vaikka laulun sisältä keriytyykin ”Waltzing Mathildan” teema, sen tapahtumat sijoittuvat kuitenkin kylmään syyspäivään Kööpenhaminassa.
.

.

.

Oma Waits-fanitukseni alkoi joskus vuoden 1981 tienoilla eräänä iltapäivänä, kun Rockradiosta tuli ”On the Nickel”. Paria viikkoa myöhemmin kulutin kaikki rahani, muutaman kympin, kyseisen laulun sisältävään Heartattack and Vine -älppäriin. Se on edelleenkin lemppareitani. Ennen seuraavan albumin ilmestymistä olin ennättänyt kerätä melkein koko back-kataloogin, mutta Swordfishtrombones oli joka tapauksessa melkoinen tajunnanräjäyttäjä. Se on myös kestänyt aikaa mielestäni paljon paremmin kuin Waitsin 90-luvun alun Captain Beefheart -pastissit.

Kansakuntien joonas

·

Olen tätä juttua kertoillut monelle enkä ole mitenkään varma että se olisi alun alkaenkaan hirvittävän omaperäinen, mutta menköön nyt:

  • 1800-luvun alussa alkoi Suomen historia valtiollisena yksikkönä, kun entisestä Ruotsin osasta tuli autonominen suuriruhtinaskunta ns. Suomen sodan voittaneen Venäjän yhteyteen. Tätä kesti vähän yli sata vuotta, kunnes Venäjän keisarikunta oli saada pahan kerran turpiinsa ensimmäisessä maailmansodassa ja luhistui sitten vallankumouksen ja sisällissodan pyörteisiin.
  • Tämän jälkeen Suomen (sisällissodan voittanut) porvaristo halusi veikata voittajan korttia ja yritti tehdä Suomesta (muodollisesti) itsenäistä vasallikuningaskuntaa Saksan yhteyteen. Saksan keisarikunta ei näiden päätösten jälkeen kestänyt puoltakaan vuotta.
  • Vuonna 1920 Suomi liittyi jäseneksi Kansainliittoon, joka kyllä ratkaisi pari paikallista ongelmaa eri puolilla maailmaa (mm. Ahvenanmaan kysymyksen), mutta jäi jokseenkin voimattomaksi organisaatioksi ja sortui toiseen maailmansotaan.
  • Parisenkymmentä vuotta myöhemmin Saksa vaikutti jälleen Euroopan voittajavaltiolta, ja Saksan liittolaisen Suomeen tekemän hyökkäyksen jälkeen suomalaiset sitoutuivatkin tuota pikaa herrakansan liittolaisiksi. Vain muutamaa vuotta myöhemmin Saksan ikuinen Kolmas valtakunta oli luhistunut ns. kivikaudelle pommitettuna ja kahdelta suunnalta miehitettynä.
  • Neuvostoliitto oli sodan voittajia ja kiistämätön voimatekijä toisen maailmansodan jälkeisessä Euroopassa, joten Suomikin solmi maan kanssa ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimuksen. Vain muutamaa kymmentä vuotta myöhemmin Neuvostoliitto hajosi.
  • Tämän jälkeen Suomi liittyi Euroopan uuteen voimatekijään, EU:hun. Nyt, parikymmentä vuotta myöhemmin, EU on melkoisissa vaikeuksissa ja joidenkin veikkailujen mukaan saattaa jopa hajota.
  • Suomi on ollut myös YK:n jäsen, ja siitäkin on tullut perin hampaattoman ja vaarattoman oloinen järjestö.
  • Kaikista näistä kriiseistä Suomi itse on selvinnyt suhteellisen kolhuitta. Suomen liittolaisikseen ottamat tahot sen sijaan ovat kokeneet mittaamattomia kärsimyksiä.

Joten on esitettävä kysymys:
Te siellä NATOssa, oletteko ihan varmoja, että kaiken tämän jälkeenkin haluatte Suomen järjestönne jäseneksi?

Messumuistutus

·

Kertauksenomaisesti: Helsingin kirjamessut alkavat huomenna, jos joku ei ole huomannut. Jos joku haluaa nähdä siellä minut, kannattaa tulla joko

  • pääkaupunkiseudun scifi-seurojen messuosastolle (7P50) lauantaina kello 14–15, missä olen tavattavissa Meet your maker -henkisessä rennossa jutustelutilaisuudessa kertomassa kirjoistani, kirjoittamisestani ja kääntämisistäni.
  • Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton osastolle (7t49) sunnuntaina kello 12–14, missä olen päivystäjänä vastailemassa kaikenlaiseen kääntämistä koskevaan. Osastolla myös suomentajia tekemässä työtään julkisesti.