En voi väittää seuranneeni Saden uraa kovinkaan tarkkaa: vahvimmat mielikuvat ovat 1980-luvun puolivälistä Diamond Lifen ja tyylikkään LiveAid-esityksen ajoilta. Toisaalta yhtyeen* musiikki oli jo tuoreeltaan hillityn tyylikästä, soulahtavaa aikuispoppia, joten se on kestänyt aikaa paremmin kuin moni muu. Myös levyjen aikanaan vanhahtavalta tuntunut soundimaailma toimii edelleen paremmin kuin siihen aikaan muiden suosimat räikeät diskantit ja ylikorostuneet ja ylikaiutetut rummut. Tyylikkään hienostuneen svengailun osasi arvata toimivan hyvin vielä nykyäänkin, vaikka Hjalli ei olekaan erityisen ihanteellinen paikka musiikille koon tai akustiikan suhteen. Ja niin se totta vie toimikin, tosin ei ihan samalla tavalla kuin oletin.
Alkuun ihailin äärimmäisen hillittyä lavastusta, joka onnistui luomaan musiikkiin istuvan vaikutelman vähän intiimimmästä yökerhomiljööstä. Kappale kappaleelta alkoi kuitenkin osoittautua, ettei kaikki ole siltä miltä se ensin näyttää. Perkussio-, kosketinsoitin-, taustalaulaja- ja rumpukorokkeet lepäsivät hydraulisilla nostureilla, joiden ansiosta ne voitiin nostaa korkeammalle tai laskea lavan alle näkymättömiin, aina kunkin kappaleen tunnelman ja soitinnuksen mukaan. Valoja, videoita ja, ennen kaikkea, verhoja käytettiin tehokkaasti. Välillä vaikutelma oli melkein turhan musiikkivideomainen, mutta vain melkein. Muutenkin lavastus – tai välillä melkein lavan sisustus – pysytteli taitavasti tyylikkään puolella, vaikka ylettömyyteen olisi ollut vain vähäinen askel.
Soljuva musiikki pysyi kuitenkin pääasiana, vaikka takanamme istunut ja tuon tuostakin innokkaasti ääneen meininkiä kommentoinut seurue oli ehkä eri mieltä. Hjallin akustiikka puuroutti permannon takaosaan ääntä sen verran että Sade Adun hymisevä altto hukkui välillä säestykseen, mutta enimmäkseen soundipolitiikkakin toimi hyvin, erinomaisen tyylitajuisen kahdeksanhenkisen yhtyeen ansiosta. Toisinaan olisi voinut toivoa hieman rohkeampia irtiottoja levytetyistä sovituksista, mutta tämäntyylisessä musiikissa se tarkoittaa kovin helposti ainoastaan pidempiä ja turhempia sooloja, joten ehkä oli parempi pitää kiinni hyväksi havaituista arreista… Muutaman kappaleen loppuvenytys tai välisoitto tai taustalaulajien hiphopahtava ”kamaanevribadi”-yleisönlaulatus meni vähän turhan pitkäksi, koska laulajattaren piti ehtiä vaihtamaan sen aikana asuaan. Muuten ei valittamista. Settiin oli mahdutettu oleellinen materiaali yli kahdenkymmenenviiden vuoden ajalta, vain ”Hang On To Your Lovea” jäin kaipaamaan. Mutta lempparibiisini ”Smooth Operator” toki soitettiin, joten en valita. Hieno konsertti-ilta.
Ja tänään sitten jotakin aivan muuta.
___
* Kyse on tosiaankin kvartetista, vaikka nigerialaissyntyinen laulaja Helen Folasade Adu hallitseekin promokuvia ja levynkansia. Minullekin selvisi vasta taannoin, että kitaristi/saksofonisti Stuart Matthewman, basisti Paul Denman ja kosketinsoittaja Andrew Hale ovat olleet mukana alusta alkaen täysivaltaisina jäseninä.
