Traanin takia

·

Tapio Koivukari luki viime kesänä Messilän kirjailijakokouksen Avoimen mikin illassa pätkän valmistumaisillaan olevaa romaaniaan Ariasman: kertomus valaanpyytäjistä (Johnny Kniga 2012), ja kun kirja sitten ilmestyi, piti se saada käsiin jo ihan tuon pätkän vetovoimasta.

Eletään 1600-luvun alkua. Islannin vesillä alkaa liikkua baskilaisten valaanpyytäjien suuria laivoja. Islantilaisten itsensä suhtautuminen vaihtelee ihmisestä ja tilanteesta riippuen ilahtuneisuudesta epäluuloon ja, lopulta, myös silmittömään vihaan. Kaukaa etelästä tulleiden suurten laivojen mukana syrjäisellä saarella tapahtuu pitkästä aikaa edes jotakin uutta. Toisaalta tummapintaisten etelänmiesten uskotaan tulleen pahoissa aikeissa, viemään rehellisten islantilaisten valaat (joita islantilaiset eivät itse osaa pyytää), lampaat, elinkeinot ja (tietenkin) naiset.

Kuulostaako tutulta? Niin minustakin.

Ariasman perustuu vahvasti tositapahtumiin ja pian tapahtumien jälkeen muistiin kirjoitettuun aikalaiskertomukseen. Koivukarille pitkään pohdiskellun tarinan uuden version kirjoittaminen on epäilemättä motivoitunut osittain siksi että se on, monessakin suhteessa, edelleen perin ajankohtainen. Muukalaispelon harhaisimmat, lapsellisimmat ja naurettavimmatkin muodot putkahtelevat pintaan milloin mistäkin, joskus jopa akateemisten kansalaisten muka vakavaan tietoon perustuvina ”totuuksina”. Mutta tässä romaanissa kyse ei ole pelkästään siitä. Kirjan nimen motiivi selvisi vasta vähitellen, kun erään henkilön motiivit (ja mahdollisuudet) lietsoa muukalaisvihaa alkoivat paljastua. Toisaalta leppoisantahtisen tarinoinnin myötä paljastuu, miten lähellä kaukaisten maiden kansojen edustajien toiveet, haaveet, tarpeet ja tavoitteet pohjimmiltaan ovat. Ongelmana on kommunikaatio, ennen kaikkea sen puute, ja lyhytnäköinen tahtootahtoo-ajattelu, sekä auktoriteettiusko, johtajuuden ottaminen ja palvominen, joiden jalkoihin luontainen terve järki, reiluus ja inhimillisyys kovin kerkeästi jäävät.

Kirja kertoo, osin rivien välissäkin, myös siitä miten suuria ympäristömuutoksia ihmiset ovat aiheuttaneet jo kauan ennen teollistumisen aikakautta. Syy baskien yhä kauemmaksi ulottuville johtui siitä, ettei tuotetta enää saanut lähempää. Traania eli valaanrasvaa oli poltettu jo satoja vuosia (mm.) kirkkojen kynttilöissä, ja Biskajanlahden kotivesien muinoin runsas valaskanta oli teurastettu sukupuuttoon jo monta sukupolvea sitten. Islantilaiset ovat puolestaan jääneet rantavesien kalastajiksi, muistelemaan menneiden aikojen laivanrakentajia ja merenkulkijoita, koska menneiden aikojen laivanrakentajat ovat kaataneet saaren harvat metsät laiva- ja polttopuita saadakseen. Nuorempi polvi joutuu keräilemään satunnaisesti rantaan kulkeutuvia ajopuita ja rakentamaan pienet kalastusveneensä ja talonsa niistä, niistä ja rantaan ajautuneiden kuolleiden valaiden luista ja hetuloista. Muuta ei ole, paitsi kiviä ja kehnoja laitumia lampaille. Nämä asiat on hyvä muistaa nykymaailmassa, jolta on muutamassa vuosikymmenessä loppumassa sekä traanin korvikkeeksi keksitty maaöljy että moni harvinainen, mutta kommunikaatio- ja tietotekniikalle korvaamattoman arvokas metalli.

Koivukari kuvaa 1600-luvun maailmaa, merenkulkua ja valaanpyyntiä leppoisan tarinoivaan, murteensävyiseen tyyliin. Epäilen, etten olisi pysynyt merielämän kuvausten kohdalla kartalla lainkaan niin hyvin, ellen tietäisi asioista jo valmiiksi yhtä ja toista; paha toisaalta sanoa, olisiko lukunautinto siitä mitenkään suuresti vähentynyt. Sillä hieno kirja on kyseessä.

Viikontakaisia tunnelmia

·

Moussa Diallo Trion hienon keikan jälkitunnelmissa hieman Mousse Diallo Quintetia viime kesältä. ”Koulekanissa” on vähän turhan paljon instrumenttisooloja minun makuuni, mutta toisaalta ne eivät syö mukavasti keinahtelevan melodista tunnelmaa.

.

.

 

Kaltevia strategioita

·

Tulipa tuossa taannoin mieleen ajatus kehitellä jonkinlainen kirjallisuusversio Brian Enon ja Peter Schmidtin klassisista Oblique Strategies -korteista. Enon korttipakka on tarkoitettu musiikintekijöille, äänittäjille ja tuottajille. Ideana on tarjota apua pulmatilanteissa: jos mikään ei tunnu etenevän, vedetään pakasta kortti, jossa saattaa olla vaikkapa neuvo Tarkastele tekemiesi asioiden järjestystä tai Koristele, koristele tai Vettä tai Tarkastele huolellisesti kaikkein nolostuttavimpia asioita ja korosta niitä. Monet neuvoista saattaisivat toimia kirjoittajalle (tai suomentajalle, tai minkä tahansa muun taiteen tekijälle) oikeastaan suuremmitta muutoksitta.

En kuitenkaan ruvennut hommaan. Ensinnäkin Oblique Strategies -korttipakka on (tai sen pitäisi olla) tekijänoikeuden suojaamaa aineistoa, joten sitä ei pidä kenenkään ilman tekijöiden lupaa räpeltää ominensa. Toiseksi kortteja on aika tavalla ja niiden hyvä suomentaminen ja lokalisoiminen vaatisi hyvinkin työtä. Ja töitä minulla on näinä aikoina ihan kiitettävästi, onneksi.

Joten turvaudun luuseriratkaisuun: tarjoan linkin eräälle monista Oblique Strategies -sivuista. Saatte itse tehdä omat käännöksenne, tulkintanne ja sovelluksenne.

Nörtgasmi

· 2 kommenttia ·

Viime aikoina on taas piisannut pitkiä työpäiviä, kun olen paukuttanut valmiiksi Ernest Clinen romaanin Ready Player One suomennosta. Eilen tekstitiedosto lopulta lähti kustantajalle. Nyt on vuorossa muutama päivä huilaamista ja flunssanjämien parantelua, sitten seuraavan käännösprojektin (Steph Swainstonin Uusi maailma) kimppuun.

Ready Player Onea (jonka suomenkielinen nimi on vielä mietintämyssyissä) on alkuteoksen arvosteluissa luonnehdittu muiden muassa termillä nerdgasm. Ei mikään ihme. Suuri osa 2040-luvulle sijoittuvan kirjan tarinaa tapahtuu eräänlaisen miljoonien (jos ei miljardien) käyttäjien nettipeli-virtuaalimaailman sisällä. Tämä virtuaaliympäristö on monille paljon miellyttävämpi päivittäinen ympäristö kuin ilmastonmuutoksen, laman, nälänhätien ja yleisen ankeuden täyteinen todellinen maailma. Etenkin, kun virtuaalimaailman kehittäneen firman omistaja sattui testamenttaamaan miljardiomaisuutensa sille käyttäjälle, joka ensimmäisenä ratkaisee tehtävien ja arvoitusten sarjan ja löytää virtuaalimaailmaan kätketyn ”pääsiäismunan”. Kyseinen herra sattui olemaan 80-luvun tietokone- ja konsolipelien sekä musiikin ylin ihailija, joten Ready Player Onen lukija pääsee myös tutustumaan moneen jo unohtumassa olleeseen peliin, bändiin ja peliautomaattiin.

Pelasin itsekin jonkin verran 80-luvun lopulla ja 90-luvulla: nykyään tuntuu, ettei aika riitä, kun pelit ovat niin realistisia, mutkikkaita ja monitasoisia, että niitä pitäisi ennen pelaamista oikeasti opetella pelaamaan. Tässä suomennoksessa on joka tapauksessa ollut syytä turvautua vähän kokeneempien harrastajien apuun, netin lisäksi. Clinen suosima musiikki ei ollut sekään ihan sitä mitä itse vuosikymmenellä kuuntelin, mutta koska kuuntelin myös radiota, useimmat kirjassa mainitut esittäjät ja hitit ovat melkoisen tuttuja. Ajatus tulevaisuuteen sijoittuvasta tieteisromaanista, jonka keskeisiä elementtejä on nostalgisointi, on muutenkin aika vinkeä. Olen joskus itsekin leikitellyt  tulevaisuusidealla, jossa kovin kaivattaisiin nykyhetkeä, mutta minulla se on vielä jäänyt idean asteelle. Ei Cline sitä kaivoa silti tyhjentänyt: Ready Player Onessa on paljon muutakin kiinnostavaa, ja omassa kehitelmässäni kehittelynmahdollisuuksia.

Kääntäessäni pohdin moneen kertaan, miten monessa kohtaa perin visuaalinen romaani taipuisi elokuvaksi. Informaatiota, tapahtumia ja erilaisia kohtauksia on niin paljon, että oletin jutun vaativan oikeastaan aika pitkän (ja kalliin!) televisiosarjan tekemistä, että homma toimisi. Käsikirjoittajana tunnettu Cline on kuitenkin saanut myytyä tarinansa oikeudet nimenomaan elokuvattavaksi. Odotamme mielenkiinnolla, saadaanko homma toimimaan ja teattereihin. Ja millaista on katsella isolta kankaalta 3D-lasien läpi vaikkapa ”täydellistä Pac-Man -peliä”, tai Tempestiä.

Mal(m)i

· Yksi kommentti ·

Olen kirjoittanut ennenkin siitä kuinka miltei jokapäiväisen kävelymatkani päässä Malmilla on erinomainen konserttisali, jossa tulee käytyä turhan harvoin. Verrattuna siihen, miten usein tulee taivallettua kaukaiseen kantakaupungin perskorpeen. No, onneksi ohjelmatiedoissa esiintyvä maannimi ”Mali” saa minut yleensä liikkeelle, eikä tälläkään kertaa turhaan.

Basisti, laulaja ja lauluntekijä Moussa Diallo on  tosin syntynyt Ranskassa ja tehnyt uransa ennen kaikkea (nykyisessäkin kotimaassaan) Tanskassa, mutta omien bändiensä kanssa hänen musiikkinsa on kallistunut vahvasti kohti hänen toista kotimaataan. Ja sehän sopii minulle mainiosti. Malmitalolla kuultu triokokoonpano (Diallon basson ja laulun lisäksi Dawda Jobartehin kora ja Salieu Dibban lyömäsoittimet) soitti melodisen hillitysti groovailevaa, soittimien ja efektien sähköisyydestä huolimatta mukavan puoliakustiselta kuulostanutta laulumusiikkia, juuri sellaista mihin olen jo kauan sitten tykästynyt. Kunniaa tehtiin, nimeltä mainiten, Ali Farka Tourén aavikkobluesille ja Fela Kutin afrobeatille, samoin edesmenneen Patrice Lumumban työlle.

Flunssanpoikasesta huolimatta leppoisasti keinahteleva meininki vetosi minuun, jälleen kerran. Eittämättä oli myös ihailtava Diallon vaikuttavaa basismia: soittotaitoa on riittävän paljon ettei sitä tarvitse tyrkyttää yleisölle, mutta groove ja äänimaisema toimi loistavan soiton vuoksi isommankin yhtyeen kokoisesti. Jobarteh soitti koraansa minusta vähän turhankin taajaan wahwah-pedaalin kautta, mutta muuten ei oikeastaan valittamista. Hieno, tunnelmallinen ilta.

Samalla on syytä kehua aivan Malmitalon viereen avannutta nepalilaisravintola Makalua. Muutama vuosi sitten ahtaammissa tiloissa toiminutta ja pariksi vuodeksi kadonnutta paikkaa on ollut ikävä. Jälleennäkeminen oli odotetun herkullinen.

 

Ehei, ehei, ehei, ehei, ehei

· Yksi kommentti ·

No niin, tänä sunnuntaina ei sitten tulekaan mitään rakkauslaulua. Public Image Limitedin ”This Is Not A Love Song” kuulostaa edelleenkin nerokkaalta, oli se sitä tai ei. John Lydon on varmaankin sitä mieltä, että ei.
.

.

Jos Metsään haluat mennä nyt

·

Joskus on erinomainen idea lähteä näkemään, kuulemaan tai kokemaan jotakin, josta ei tiedä juuri mitään. Olen harrastanut tätä usein Roskilden festivaaleilla, jossa on tullut aikanaan törmätyä esimerkiksi Junooniin ja Tinariweniin, koska ne olivat musiikkia jollaista en (käsiohjelman kertoman perusteella) ollut koskaan kuullut. Eilen tuli kokeiltua samaa menetelmää teatterissa menemällä katsomaan näytelmää, josta tiesin oikeastaan vain nimen ja alkuperämaan. Tällä kertaa kokemus osoittautui itse asiassa pikemminkin hyvin nostalgiseksi.

Helsingin Kaupunginteatterin Suurella näyttämöllä ensi-iltansa saanut Aleksandr Ostrovskin Metsä on venäläisen teatterin suuria klassikoita. Tähän versioon oli vielä saatu ohjaajaksi venäläinen teatterilegenda Juri Solomin (jonka jotkut muistanevat myös Kurošavan Dersu Uzalan toisesta pääosasta), ja näyttelijäkuntaan melkoinen liuta suomalaisen teatterin tähtiä. Tämä selittänee, miksi esillepanoonkin oli satsattu. Lavastus teki vaikutuksen jo ennen näytelmän alkamista.

Siinä mielessä oli hämmentävää, kun homma lopulta käynnistyi ja tuntui kohkaamisen, tarinan ja  ylidramaattisen replikoinnin ansiosta hetkittäin melkein puskateatterilta. Pikku hiljaa, toiseen näytökseen mennessä, mieli rauhoittui ja muisti, että tällaistahan teatteri on ollut ennenkin, silloin kun äiti vei katsomaan klassikoita lapsena ja vielä teininäkin. Näin tämä homma toimi silloin, ja kun ilmaisuun hieman totuttelee, niin toimiihan se vieläkin. Enimmäkseen. Asiassa auttoivat tietysti Lasse Pöystin komea esitys vanhana viisaana palvelijana, samoin Asko Sarkolan tyylikkäästi esittämä työtön tragedianäyttelijä.* Entisen pianonsoitonopettajani** Tiina Pirhosen suoritukseen puumamaisena kartanonrouvana oli hieman hankalampi suhtautua ennen kuin paksuun tajuntaan lopulta upposi, että näytelmä on 1800-luvulta, joten hahmoon pitää suhtautua siltä kannalta. Samoin kuin näytelmän tarinaankin kopeine herrasväkineen, kieroine nousukkaineen ja solidaarisine köyhineen.

Erityisen nostalginen näytelmä oli S:lle, joka opiskeluvuotenaan Pietarissa näki paljon tämän tyylistä näytelmää teatterien lisäksi myös televisiossa. Mutta kyllä minullekin tuosta tavallaan aika kodikas olo sitten lopulta tuli. Liikuttavimmaksi kohtaukseksi kuitenkin jäi ohjaaja Solominin tulkattu kiitospuhe ensi-iltanäytelmän jälkeen.***

___

* Jonka sapekkaat kommentit teatterinjohtajien ymmärtämättömyydestä tulivat varmaankin… eh, sydämestä.
** Tämä tapahtui 1970-luvulla, jolloin Tiina asui meidän alakerrassamme. En ollut erityisen lahjakas enkä ahkera oppilas, joten en osaa vieläkään soittaa koskettimia kuin hivenen. Pikkusiskoni teki enemmän hommia ja pärjäsi paremmin – ja onnistui ilmeisesti välittämään kiinnostuksen myös pojalleen Oskarille, jonka pianismia voi kuulla vaikkapa tuohon sivupalkkiin linkatulla A Glance Beyond Nature -levyllä. Osku on treenannut samalla isoäitipuolemme peruja olevalla venäläisellä pianolla, jonka päätyminen meidän perheemme haltuun sai meidät kaksi ainakaan tunneille lähtemään.
*** Syy ensi-iltayleisöön päätymiseen näin huonolla teoksen tuntemuksella johtuu siitä, että satun olemaan vaatimattoman kunnallispoliittisen urani ansiosta Helsingin Kaupunginteatteria hallinnoivan Teatterisäätiön edustajiston jäsen: kerran vuodessa meidät kutsutaan ensi-iltaan, ja tänä vuona kappaleena oli juuri Metsä. Kiitoksia kutsusta!


Työn perään

·

Ville Tietäväisen Näkymättömiin käsiin (WSOY 2011) on satsattu, ja se näkyy. Tietäväisellä on ollut taloudelliset rahkeet perehtyä tarinaansa perusteellisesti, myös paikan päällä. Myös kustantamo on satsannut teokseen ehkä enemmän kuin sarjakuvaromaaneihin on yleensä katsottu aiheelliseksi. Satsaus on ilmeisesti osoittautunut kannattavaksi, ja hyvä niin. Kirja on kiistämättömän lukemisen – ja ostamisen – arvoinen.

Tietäväinen piirtää tummin, maanläheisin sävyin tarinaa, joka voisi melkein yhtä hyvin kertoa Amerikkaan muuttavasta suomalaisesta siirtolaisesta 1900-luvun alkupuolella tai Ruotsiin muuttavasta suomalaisesta siirtolaisesta 1960–70-luvuilla. Köyhyyteen ja työttömyyteen sekä ympäristön painostukseen tympääntynyt perheenisä lähtee ulkomaille töihin. Heikosti kielitaitoista tulokasta stritataan silmään kaiken aikaa, raaka ja turvaton työ vaikuttaa terveyteen, kotona odottavan perheen elintason kohottamisyritykset tuntuvat valuvan kerta toisensa jälkeen hiekkaan. Vähitellen ikävä, ahdistus ja epäinhimilliset olot alkavat syödä myös miehen psyykeä.

Vaikka Tietäväinen pystyy hyvän pohjatyön ansiosta sitomaan tarinansa Marokon ja Espanjan nykytilanteeseen perin uskottavaksi, tarinassa on riittävästi ajattomuutta tekemään siitä kestävän klassikon, luullakseni.*

Tietäväinen saa lukijan pohtimaan myös Gibraltarin – Jabal Tāriqin (جبل طارق) – salmen merkitystä. Sen tiedetään olleen tuhansien vuosien ikäinen väylä maanosasta toiseen, reitti ihmisten ja kulttuurien hitaalle virralle pohjoiseen (ja aika ajoin eteläänkin). Nyt siitä halutaan tehdä Eurooppa-linnoituksen tarkkaan vartioitu, suljettu portti – portti joka vuotaa tarkoituksella, jotta pohjoisen ahneet sadistit saavat lisää nöyryytettäviä?

Kohtelivatko Euroopan neandertalilaiset samoin ensimmäisiä Homo sapienseja, jotka ajelehtivat puukanooteillaan ja hätävarapuunrungoillaan vaarallisen salmen yli etsiessään parempia elämisen mahdollisuuksia?

___

* Mikään ei ole niin hauskaa kuin lukea muutamankymmenen vuoden takaisten taiteen ammattilaisten tai harrastajien virheelliseksi osoittautuneita kuvitelmia siitä, mikä kestää aikaa ja mille nauretaan halveksivasti jo puolen vuoden päästä. Tulevaisuus, me olemme sinun vahingoniloasi varten!