Joskus on erinomainen idea lähteä näkemään, kuulemaan tai kokemaan jotakin, josta ei tiedä juuri mitään. Olen harrastanut tätä usein Roskilden festivaaleilla, jossa on tullut aikanaan törmätyä esimerkiksi Junooniin ja Tinariweniin, koska ne olivat musiikkia jollaista en (käsiohjelman kertoman perusteella) ollut koskaan kuullut. Eilen tuli kokeiltua samaa menetelmää teatterissa menemällä katsomaan näytelmää, josta tiesin oikeastaan vain nimen ja alkuperämaan. Tällä kertaa kokemus osoittautui itse asiassa pikemminkin hyvin nostalgiseksi.
Helsingin Kaupunginteatterin Suurella näyttämöllä ensi-iltansa saanut Aleksandr Ostrovskin Metsä on venäläisen teatterin suuria klassikoita. Tähän versioon oli vielä saatu ohjaajaksi venäläinen teatterilegenda Juri Solomin (jonka jotkut muistanevat myös Kurošavan Dersu Uzalan toisesta pääosasta), ja näyttelijäkuntaan melkoinen liuta suomalaisen teatterin tähtiä. Tämä selittänee, miksi esillepanoonkin oli satsattu. Lavastus teki vaikutuksen jo ennen näytelmän alkamista.
Siinä mielessä oli hämmentävää, kun homma lopulta käynnistyi ja tuntui kohkaamisen, tarinan ja ylidramaattisen replikoinnin ansiosta hetkittäin melkein puskateatterilta. Pikku hiljaa, toiseen näytökseen mennessä, mieli rauhoittui ja muisti, että tällaistahan teatteri on ollut ennenkin, silloin kun äiti vei katsomaan klassikoita lapsena ja vielä teininäkin. Näin tämä homma toimi silloin, ja kun ilmaisuun hieman totuttelee, niin toimiihan se vieläkin. Enimmäkseen. Asiassa auttoivat tietysti Lasse Pöystin komea esitys vanhana viisaana palvelijana, samoin Asko Sarkolan tyylikkäästi esittämä työtön tragedianäyttelijä.* Entisen pianonsoitonopettajani** Tiina Pirhosen suoritukseen puumamaisena kartanonrouvana oli hieman hankalampi suhtautua ennen kuin paksuun tajuntaan lopulta upposi, että näytelmä on 1800-luvulta, joten hahmoon pitää suhtautua siltä kannalta. Samoin kuin näytelmän tarinaankin kopeine herrasväkineen, kieroine nousukkaineen ja solidaarisine köyhineen.
Erityisen nostalginen näytelmä oli S:lle, joka opiskeluvuotenaan Pietarissa näki paljon tämän tyylistä näytelmää teatterien lisäksi myös televisiossa. Mutta kyllä minullekin tuosta tavallaan aika kodikas olo sitten lopulta tuli. Liikuttavimmaksi kohtaukseksi kuitenkin jäi ohjaaja Solominin tulkattu kiitospuhe ensi-iltanäytelmän jälkeen.***
___
* Jonka sapekkaat kommentit teatterinjohtajien ymmärtämättömyydestä tulivat varmaankin… eh, sydämestä.
** Tämä tapahtui 1970-luvulla, jolloin Tiina asui meidän alakerrassamme. En ollut erityisen lahjakas enkä ahkera oppilas, joten en osaa vieläkään soittaa koskettimia kuin hivenen. Pikkusiskoni teki enemmän hommia ja pärjäsi paremmin – ja onnistui ilmeisesti välittämään kiinnostuksen myös pojalleen Oskarille, jonka pianismia voi kuulla vaikkapa tuohon sivupalkkiin linkatulla A Glance Beyond Nature -levyllä. Osku on treenannut samalla isoäitipuolemme peruja olevalla venäläisellä pianolla, jonka päätyminen meidän perheemme haltuun sai meidät kaksi ainakaan tunneille lähtemään.
*** Syy ensi-iltayleisöön päätymiseen näin huonolla teoksen tuntemuksella johtuu siitä, että satun olemaan vaatimattoman kunnallispoliittisen urani ansiosta Helsingin Kaupunginteatteria hallinnoivan Teatterisäätiön edustajiston jäsen: kerran vuodessa meidät kutsutaan ensi-iltaan, ja tänä vuona kappaleena oli juuri Metsä. Kiitoksia kutsusta!
