Matti Yrjänä Joensuun ohella päivän suru-uutisten joukossa oli myös tieto Hubert Sumlinin poismenosta kahdeksankymmentävuotiaana. Sumlin ei ehkä ole maailman tunnetuin nimi edes bluespiireissä, mutta etenkin hänen 1950-luvun yhteistyönsä Howlin’ Wolfin kanssa viitoittaa edelleenkin tietä, jolla bluespohjainen kitaransoitto on siitä lähtien kulkenut.
.
Mietin, pistänkö tämän kuulolle, kun en ole välttämättä toteutukseen täysin tyytyväinen. Mutta kun sattui sopivasti tämä kansallinen homotanssipäiväkin…
Nedujen päähenkilö Jolle Peltola oli soittanut 1980-luvulla bändeissä ja säveltänyt muutaman hitinkin Dystokio-nimiselle yhtyeelle, ennen kuin erosi siitä. Yksi niistä oli nimeltään ”Tanssi paha pois”, jonka sanoituksen katkelma aloittaa romaanin. Olen aina ollut aikeissa tehdä tekstiin oikeasti laulun, mutta asian aikaansaaminen tapahtui vasta nyt. Itse asiassa tässä bloggauksessa kuultavan äänitteen pohjasointukulku on alkuaan ajateltu ihan muuntekstiseen lauluun, mutta tulin kokeilleeksi, mitenkäs tämä teksti ja tämä soinnutus ja rytmiikka pelaisivat yhteen. Tällaista tuli.
Kuvitteellinen Dystokio olisi tuskin levyttänyt kappaletta ihan tällaisena, vaikka tässäkin, ehm, tulkinnassa on kahdeksankymmentäluvun puolivälin aineksia: (koneellisen) rumpalin otteessa on vähän Affea, laulajassa vähän Kaukoa (huonona päivänä). Mutta tuon ajan suomirokkihitissä tuskin olisi soitettu dobroa (paitsi Dave Lindholmin levyllä) tai läntätty keskelle kappaletta puolipsykedeelistä piano-viivesooloa. Kirjaan painettua sanoituskatkelmaa tuli sitäkin kirjoitettua jonnin verran uusiksi.
Näkee sitten, miltä pläjäys kuulostaa omaan korvaan vaikkapa muutaman kuukauden kuluttua.
Hesari arvioi Toiset näyttävästi kulttuuriosaston etusivulla. Mainiota.* Vesa Sisättö tulkitsee Miévillen Besźel/Ul Qoman kahtiajakoa samalla tavoin kuin minäkin niin usein: kerjäläiset, narkkarit, syrjäytyneet,…
Juttelin Toisista taannoin tuttavien kanssa ja mieleeni palautui odottamatta muistikuvia Lontoosta. Viimeisestä reissusta sinne päin taitaa olla jo yli kaksikymmentäviisi vuotta. Tykkäsin paikasta, mutta viimeisellä reissulla olimme lähdössä junamatkalle Skotlantiin ja tuli nähtyä Charing Crossin rautatiaseman ympäristön kaduilla nukkuvia kodittomia. Lontoon vapaamielisyys, rentous ja suvaitsevaisuus näytti toisen puolensa: välinpitämättömyyden ja – näkemätöntämisen.
Kyse ei ole Lontoossakaan pelkästään syrjäytyneistä. Brittiläinen luokkayhteiskunta osaa olla näkemättä kaikkea muutakin, joka ei liity omaan elin- ja tuttavapiiriin, vaikka tämä väärää murretta** murretta vääntävä toiseus asuisi naapurikorttelissa. Heidät on näkemätönnetty ainakin niin kauan, kuin heidän toimintansa ei häiritse meidän normaalia elämää. Brittiläisessä vasemmistopolitiikassa mukana toimineelle Miévillelle tämä on epäilemättä perin tuttu ja tutkiskelun arvoinen ilmiö.
Sama toistuu tietysti – ehkä vähemmän irvokkaassa muodossa*** – myös Suomessa. Viimeistään kevään eduskuntavaalien jälkeen on tuntunut, että perussuomalainen vähemmistö ja me muut suomalaiset suhtaudumme toisiimme kuin vieraisiin kansakuntiin, joilla on toisenlaiset tavat, toisenlainen kieli, toisenlainen uskonto, toiset arvot. Tai vähäisemmällä, pinnallisemmalla tasolla: Tulin viikonloppuna linkittäneeksi Naamattuun Saku Tuomisen firmatyökulttuuria arvostelevan Kodin Kuvalehden kolumnin. Tuomisen teesit sopivat oikeastaan aika hyvin siihen miten minä teen työtäni, miten minun on mahdollista tehdä työtäni. Mutta kuten muutamakin linkkiini kommantoinut tuttava huomautti, meidän kummankaan ei pidä näkemätöntää, että meidän omakin elämämme pyörii perin vahvasti niiden varassa, joille emme itsekään soisi samanlaista työkulttuuria. Jos oikein kuluneen klišeen kautta asian ilmaisisi: Tuominen saisi luultavasti raivokohtauksen, jos hänen aamiaiscroissanttiensa leipoja noudattaisi hänen työkulttuuriteesejään.
___
* Suomennoksesta ei sanottu sanaakaan, taaskaan, mutta onhan tässä tottunut jo suhtautumaan kääntäjän työhön kuin basisti omaansa: jos siihen ei kiinnitetä huomiota, ei ole tullut mokattuakaan.
** Ei välttämättä edes väärää kieltä puhuva: murre erottelee englantilaisjuurisetkin toistensa lomissa eläviin erillisiin, kohtaamattomiin kansakuntiin.
*** <dramaattisella äänellä ukkospilvien säestämänä:> Ainakin toistaiseksi.
Tämäkään ei ole tuoretta Kate Bushia, uusi albumi on vielä perehdynnän alla. Alkaneen kahdennentoista kuun – ja edelleen jatkuvan pikkujoulukauden – kunniaksi soitetaan vuonna 1979 tallennettu tulkinta ”December Will Be Magic Againista”.
.
.
Jouduin asentamaan koneen ohjelmistot uusiksi. Se kovalevyistä, jolla oli käynnistysosio, tilttasi. Niin käy kaikille kovalevyille ennemmin tai myöhemmin. Onneksi kaikesta oleellisesta oli ajantasaiset varmuuskopiot (ja datat joka tapauksessa eri fyysisillä levyillä). Nyt käynnistys-, käyttöjärjestelmä- ja ohjelmisto-osio on pyörivän kovalevyn sijaan uudenaikaisella SSD-levyllä, joka on oikeastaan vain eräänlainen iso muistitikku. Ei pyöriviä osia, vie vähemmän sähköä, tuottaa vähemmän lämpöä, on äänetön. Ja perinteistä kovalevyä nopeampi.
(Myös Kontakt-sampleriohjelmiston tiedostot ovat omalla SSD-levyllään, ja niiden kohdalla nopeuden todella huomaa.)
Joka tapauksessa samalla tuli asennettua Firefoxin uusi versio (8.0), joka jostakin syystä näyttää blogin sivupalkin vasta näiden varsinaisten tekstien alapuolella. Internet Explorerissä kaikki näkyy ihan oikein. Mitenkäs teidän selaimillanne?
Kate Bushilta on ilmestynyt uusi albumi, mutta koska en ole vielä ehtinyt kuulemaan sitä, suosikkini on yhä The Dreaming vuodelta 1982. Piti tarjoamani tänä sunnuntaina kyseisen levyn (Australian kansanmurhasta ja etnisistä puhdistuksista kertova) nimibiisi, mutta sen video on kaikessa kasariudessaan niin hirveä, että turvaudun sen sijaan albumin aloituskappaleeseen nimeltä ”Sat in Your Lap”.
.
.
Olen ehkä maininnutkin, etten kuulu oopperataiteen ylimpiin ystäviin. En erityisemmin pidä laulutyylistä enkä (pahimmillaan) harlekiinikirjatasoisista tarinoista. J. Robert Oppenheimerin elämään ja maailman ensimmäisen ydinpommin räjäytykseen paneutuva John Adamsin säveltämä Doctor Atomic oli kuitenkin aiheensa perusteella kiinnostava. Olen aikaisemmin nähnyt Nixon in Chinan, jossa tykkäsin myös musiikista: kuuntelin paljon alkuaikojen Rockradiota 1980-luvun alussa, jolloin toimittajilla oli valta soittaa mitä vain, joten Motörheadin ja David Bowien välissä saattoi aivan hyvin tulla biisi-pari Philip Glassia. Nixonin musiikissa oli hyvinkin paljon samoja aineksia.
Doctor Atomicin musiikki on kuitenkin toisenlaista. Joskus toisen näytöksen alkupuolella olin tunnistavinani vuoteen 1945 sijoittuvan tarinan musiikin lähteeksi 1940–50-luvujen elokuvamusiikin, etenkin rikoselokuvat ja Bernard Herrmanin musiikin Hitchcockin elokuviin. Nyt äänimaailma (jota orkesteri- ja syntetisoija-ainesten lisäksi täydensi hillityhkö ääniefektien käyttö) tuntui ikään kuin loksahtavan paikoilleen epookinluojana. Laulutekniikasta, -tyylistä tai -melodioista en kyllä edelleenkään viehättynyt. Adams tuntui välttelevän järjestelmällisesti kaikkea, mitä kukaan voisi kuvitella lisäävänsä millekään ”Parhaat ooppera-aariat” -kokoelmille.
Yksi musiikin ongelma (minun kannaltani) oli libreton toteutus: kaikki teksti on peräisin muista lähteistä, asianosaisten muistelmista, John Donnelta, Baudelairelta, Bhagavad Gîtâsta, Muriel Rukeyserilta. Tekstejä ei ole tarkoitettu laulettaviksi, ja laulettuina niihin tulee yltiökirjallista, epäluontevaa, halvan teennäistä näennäisälyllisyyttä. Tällainen ilmaisu toimi hyvin Nixonin ironisoivissa poliittisissa puheissa, mutta ei Doctorin tutkijoiden, sotilaiden ja heidän omaistensa yksityisissä keskusteluissa ja pohdiskeluissa. Pääosanesittäjien laulullisia suorituksia en ole kykenevä arvioimaan, pääosin en niistä sen suuremmin pitänyt, joskin Mika Kares (Edvard Teller) esitti silloin tällöin minun korvaanikin vetoavaa äänenkäyttöä. Permannon viitosriviltä kuunneltuna laulajat jäivät sitä paitsi jonkin verran orkesterin pauhun* jalkoihin. En tiedä, oliko se hyvä vai huono asia.
Visuaalinen toteutus oli kuitenkin koko teoksen ajan huikeaa. Siihen oli satsattu aikaa, ajatusta, vaivaa ja rahaa, ynnä ihmisiä kuoroineen ja avustajineen.
___
* Eilisiltaisen jytkähtelyn perusteella en kyllä lainkaan ihmettele taannoisen Riffi-lehden laajan kuulonhuoltojutun artikkelin toteamuksia, että muusikoiden korvien kannalta klassinen musiikki on nykyään paljon vaarallisempaa kuin ns. rock. Jälkimmäisellä puolella kuulo-ongelmista puhutaan paljon ja kuuloa suojellaan, klasaripuolella asia tuntuu olevan edelleen tabu. Harvojen tutkimusten mukaan jopa 90 prosentilla orkesterimuusikoista saattaa olla kuulo-ongelmia.
Liken kevätkatalogi on ilmestynyt, ja sieltä löytyy esittely myös Muurahaispuusta. Esittelysivulta löytyy katkelma kirjasta, samoin kuva sen kannesta. Kannen valokuvan olen ottanut itse vuoden 1975 tietämissä oman huoneeni ikkunasta. Tämä ei kuitenkaan ollut ainoa syy sijoittaa kirjan tapahtumia vain muutaman sadan metrin päähän talosta, jossa asuin (kahdessa eri asunnossa) suurimman osan lapsuuttani ja nuoruuttani, vuodet 1966–81.
