Syksyllä 1985 tulin ostaneeksi varmaankin hintavimman soittimen mitä minulla on koskaan ollut. Vuoden 1974 lokakuussa valmistettu punainen Rickenbacker 4001 -bassokitara maksoi Kitarapajalla nelisentuhatta markkaa – uudet Rickenbacker 4003 -mallit olisivat olleet yli seitsemän tonttua – ja lisähintaa tuli siitä, että jätin soittimen saman tien remonttiin. Halusin nauhallisesta bassosta nauhattoman: olin poistanut entisestä Yamahastani nauhat itse, mutta tämän arvosoittimen jätin ammattilaisten käsiin. Tulos olikin erinomainen. Punainen ’Backer on ollut mainio nauhaton basso jo yli kaksikymmentä vuotta. Sittemmin olen itsekin modifioinut sitä edelleen, muuttanut elektroniikan kytkentöjä, vaihtanut pleksin ja tallamikrofonin, hionut kaulan takaa lakat pois (koska paljas puu tuntuu mukavammalta kädelle kuin paksu lakkaus).
(On minulla ollut joku katumuksen hetkikin näiden vuosien mittaan. Tarkkaan ottaen sellainen sattui katsellessani telkkarista Motörheadin konserttia. Lemmyn Rickenbacker-soundia ei pysty saamaan aikaan nauhattomalla: hänhän soittaa bassoaan kuin komppikitaraa.)
Viime vuosina olen rakennellut itselleni kaksikin vallan mainiota nauhatonta bassoa, ja jossakin vaiheessa juolahti mieleen ajatus laittaa ’Backeriin uudelleen nauhat. Tuumasta toimeen tarttumista hidasti (jonkin aikaa) pelko siitä, että hyvä ja rakas soitin menisi kämmäilyjen ja amatöörimäisen hölmöilyn vuoksi piloille. Pohtimista aiheutti myös ’Backerin omintakeinen otelautaratkaisu. Ruusupuuotelauta on nimittäin lakattu, ja siinä on reunalista. Lakkausta harrastetaan yleensä vain Fender-tyylisissä vaahteraotelaudoissa, eikä niissä ole yleensä reunalistoja.
Soitinkorjaajan aikoinaan vaalealla viilulla tukkimat nauhaurat eivät tietenkään ylety reunalistoihin asti, joten niiden aukaisemiseksi listat on otettava ensin pois. Mutta mitä neljäkymmentä vuotta vanhalle muoviluiskareelle tapahtuu, jos sen irrottaa liimauksistaan? Mureneeko se palasiksi? Kutistuuko se?
Jonakin hiljaisena päivänä tulin kokeilleeksi: muovilista näytti irtoavan yllättävänkin helposti kevyesti mattoveitsellä avittaen. Joten vedin syvään henkeä, kannoin soittimen nikkaritilaan ja…
… totesin, että listat lähtivät ihan siististi irti. Ja säilyttivät muotonsa. Viilusuikaleet oli sen jälkeen helppoa sahata olemattomiin ohutteräisellä ns. japanilaisella vetosahalla. Seuraava operaatio oli sitten liimata reunalistat takaisin ja hioa otelauta siistiksi.
Otelaudan lakkaamisen suhteen on olemassa kaksi koulukuntaa. Toiset lakkaavat ennen nauhojen kiinnittämistä, toiset nauhojen jälkeen. Itse päätin kiinnittää nauhat ensin.
Periaatteessa yksinkertaista nauhojen takomista/puristamista paikoilleen hankaloitti, että jotkut vanhan otelaudan urista olivat (luultavasti jo muinaisen viilutuksen jäljiltä) niin väljiä, etteivät nauhojen ”juuret” saaneet kunnon otetta. Oli pakko turvautua liimaan ja pistää homma kuivumaan puristukseen. Lopulta kaikki kuitenkin istuivat siististi aloillaan. Nauhoja laittaessa otelaudan yläpuolinen reunalista irtosi osittain, ja katkesikin, mutta onneksi sen sai liimattua paikoilleen jotakuinkin ehjän ja siistin näköiseksi.
Tämän jälkeen oli vuorossa lakkaus, ja lakkauksen jälkeen pari viikkoa lakan kuivattelua. Nauhojen lakkautumisella ei ollut väliä, koska ylimääräinen pinnoite lähti sitten nauhojen hionta- ja siistimisvaiheessa pois.
Alkuperäisen mustan, muovisen yläsatulan kieliurat oli aikoinaan tietenkin syvennetty nauhattomalle otelaudalle sopiviksi, joten vielä oli jäljellä uuden satulan tekeminen. Sopivan aihion löytäminen ei ollut ihan yksinkertaista, koska ’Backerin yläsatula on poikkeuksellisen korkea, poikkeuksellisen paksun ruusupuuotelaudan vuoksi, ja toisaalta poikkeuksellisen ohut. Pohjoisrannan Millbrookilta löytyi kuitenkin riittävän lavea ja leveä sekä riittävän ohut luuaihio, josta oli helppo työstää oikean muotoinen rautasahalla ja hiekkapaperilla. Valkoinen värikin sopii paremmin punavalkoiseen soittimeen kuin alkuperäinen musta.
Siinä se nyt sitten on, hivenen alkuperäisemmässä kuosissa kuin aikoihin. Pientä säätelyä joudun vielä tekemään – ja olen joutunutkin, kun yhdessä nauhoista osoittautui olleen turhan korkea kohta – mutta kaiken kaikkiaan remontti näyttäisi onnistuneen paljon paremmin kuin pelkäsinkään.
Tuota ”alkuperäisemmäksi” soitinta ei ole (ainakaan tällä erää) tarkoitusta laittaa. Olen tässä suhteessa ollut tiukasti ”soittimet ovat työkaluja, joita sopii modifioida omia tarpeita paremmin vastaaviksi” -koulukuntaa. Tämän nimenomaisen soittimen suhteen on kuitenkin tullut viime vuosina hieman huolestuneita pohdiskeluja sen minua edeltävän historian kannalta. En nimittäin tiedä siitä oikeastaan mitään.
Vuonna 1974 Rickenbackerin bassoja sinänsä valmistettiin melkoisesti, ja kiiretuotanto näkyy tässäkin: pleksin alla oleva kaulamikin johtokanava on tehty karusti poraamalla, ei jyrsimällä. Tätä mallia on tuskin silti tuotu siihen aikaan Suomeen kovinkaan montaa kappaletta, ja tuodut yksilöt ovat olleet melkoisen hintavia. Jos tämä NJ6323-sarjanumeroinen yksilö on tullut maahan jo silloin, sen ensimmäinen omistaja on luultavasti ollut joku ammattimuusikko, ehkä nimekäskin artisti. On ihan mahdollista, että tätä bassoa on soitettu jollakin hyvinkin arvostetulla klassikkolevyllä. Ja jos osoittautuu että niin on, niin ”soittimet ovat itsessään taideteoksia jotka on säilytettävä alkuperäiskunnossa” -koulukuntalaiset voisivat hyvinkin ns. vetää herneen nenään.
(Olen joskus ihan oikeasti saanut hyvin paheksuvaa spostia tuntemattomalta musiikinystävältä siksi, että olen vaihtanut bassoon tallamikrofonin.)
Toistaiseksi en ole kuitenkaan onnistunut selvittämään soittimen aikaisempia vaiheita, huolimatta siitä että aikanaan, vasta haaveillessani tämän yksilön ostamisesta ja kokeillessani sitä Kitarapajalla, ovesta käveli sisään sen aikaisempi omistaja ja tunnisti vanhan soittopelinsä: yllä olevassa valokuvassakin näkyy oksakuvio pleksin reunassa, siinä kohtaa mihin muusikko helposti ankkuroi peukalonsa, ja tämä yksilö on helppo tunnistaa siitä. (Tasaisen punainen kuultovärikin on harvinaisempi kuin musta ”jetglo” ja punertavakeltainen, liukuvärjätty ”fireglo”.) En tuntenut tyyppiä enkä tullut kysyneeksi nimeäkään.
Netin kuvahakukaan ei ole tuottanut tuloksia. Tunnettuja 1970-luvun suomalaisia Rickenbacker-basisteja ovat olleet ainakin Wigwamin Måns Groundstroem, Alwari Tuohitorven Mika Sundqvist, Jussi Raittinen ja Pekka Pohjola, mutta ei tämä ainakaan minun kohdalleni sattuneiden kuvien perusteella ole ollut kenenkään heistä. Jos joku tunnistaa omansa, tuttunsa tai idolinsa soittimen, olen utelias tietämään lisää sen historiasta. Ja kestämään nurkumatta kaikki ”mitä sä olet sille mennyt tekemään, grrr” -syytökset.
