Seli.

·

Olin eilen kustantajan kevätpressissä. 391 julkaistiin aikanaan Henki ja elämä -tapahtumassa ja muista kirjoista olen ollut puhumassa Liken syyskauden avajaisbileissä, kirjamessuilla ja vastaavissa karkeloissa, mutta tämä taisi olla ensimmäinen kerta puhumassa rauhallisessa tilassa, kunnon katsekontaktin kera, yleisölle, joka koostui yksinomaan median ja kirjakauppojen edustajista. Sitä paitsi minua ei tällä kertaa haastateltu, annettiin vain viisi minuuttia aikaa kertoa siitä, millainen kirja Muurahaispuu on.

Tätä itse asiassa hieman pelkäsinkin etukäteen. Minusta Muurahaispuun asetelmaa on ollut koko ajan hiukan hankala selittää:

Siis tässä niinku tää päähenkilö muuttaa kesäksi takaisin lapsuudenkotiinsa, kun sen isä on joutunut pysyvästi sairaalaan, ja sen pitää tyhjentää se kämppä myyntiin, ja sit se löytää sieltä papereista kaikenlaista niiden vaarista joka kaatu sotasankarina vuonna nelkötneljä mutta joka ei ihan niinku ollukaan sitä mitä on sanottu, ja sit se näkee sellaisia unia joissa se on naapureiden mielessä ja sit se huomaa et se pystyy vaikuttamaan niiden naapureiden tekemisiin, vaikkei kyl kaikkien, ja sit se tajuu et siinä talossa on tapahtumassa jotain tosi pahaa.

Itselleni kirjan tarina on tuntunut aivan mielekkäältä ja toimivalta, ateljeekriitikot ja kustannustoimittajat ovat olleet samaa mieltä (kunhan muutamia skröbyjä ja kämmejä ensin korjataan). Myös eilisestä yleisöstä tuli muutama mukava ihminen juttelemaan jälkeenpäin ja toteamaan että kuulostaa kiinnostavalta, ollaan yhteydessä kun kirja ilmestyy. Ilmeisesti viiden minuutin kuvaukseni oli sittenkin parempi kuin osasin itse hahmottaa?

Tai ehkä pitäisi luottaa Kirjavinkkien äärimmäisen lohdulliseen kommenttiin Neduista: ”Tämä kirja on parempi kuin miltä sen idea kuulostaa.”

No, pianhan se nähdään, kun median edustajat ja ns. oikeat lukijat saavat käsiinsä itse kirjan. Elämme jännittäviä aikoja, ystävä hyvä.*

.

___

* Monessakin suhteessa. Mistä tulikin mieleen: olen Pekka Haaviston ja muun kampanjaväen kanssa Jakomäen Teboililla (tai niillä hörneillä) perjantaina 20.1. noin kello 11–12. Tervetuloa!

Mies ja kitara

·

Tätä pätkää katselin ensi kertaa leuka melkein lattialla. Kyllähän netistä löytyy melkoisen virtuoottisia ”teen kaiken yksin yhdellä kitaralla” -pätkiä, mutta Jon Gomm onnistuu tekemään homman niin että tuloksena on hillittömän kaunis, vaikuttava laulu. Etenkin tuo näennäisen yksinkertainen ”väännellään viritystappeja lennossa samalla kun lauletaan” -riffi.

.

.

Kuutamolla

·

Tämä on aina ollut Thin Lizzy -lemppareitani, eikä se johdu pelkästään bassoriffistä. Phil Lynott oli toinen kahdesta sielukkaimmasta hard rock -laulajasta ikinäkoskaan, ja hieno lauluntekijä. Eikä ollenkaan kehnompi basistikaan.

.

.

(No, tämä biisihän ei ole niin hard rockia, mutta hieno biisi yhtä kaikki. Se toinen laulaja on tietenkin Freessä ja Bad Companyssa vaikuttanut Paul Rodgers.)

Tyytyväisnä toimi mojo, toisin kuin laulettiin

· 4 kommenttia ·

Malmille on meiltä kävelymatka, mutta sateinen ja jäisen liukas tammikuinen ilta ei erityisemmin houkutellut kävelemään. Kannatti kuitenkin mennä: ensinnäkin nepalilaisravintola Makalun ruoka oli jälleen kerran erinomaista, ja ruotsalaistuneen newyorkilaisen blueskitaristin Brian Kramerin keikka oli mainio.

(kuva Brian Kramerin sivuilta)

Ilta oli saanut otsikon A Tribute to Muddy Waters, mutta Kramer ja suomalainen bändinsä – jotka olivat tavanneet toisensa ensi kertaa samana päivänä – ottivat hommaa pikemminkin Muddyn parhaiden päivien hengen mukaan kuin pitäytymällä tiukasti legendan ohjelmistossa. Kuulimme Muddyn suurta esikuvaa Robert Johnsonia (joka olisi viime vuonna täyttänyt sata vuotta jos olisi elänyt), Muddyn huuliharpistia Junior Wellsiä ja yhden Kramerin omankin bluesin.

Ilahduttavasti Kramer ja yhtye (Tomi Leino – huuliharppu, Eero Paalanen – kontrabasso ja Mikko Peltola – rummut) pysyttelivät myös sopivan viiskötlukuisessa soundimaailmassa. Kramer oli jättänyt säröpedaalit kotiin ja soitteli sekä (magneettimikrofonilla varustettua) dobroa että sähkökitaraa mukavan vanhanaikaisen säröttömänä – sellaisella soundilla joka putkivahvistimesta lähtee silloin kun sitä ajaa vähän rahkeiden rajamaille, muttei niiden yli. Myös hänen soolojensa soittotyyli oli muddymäisen kiireetön ja tiluton. Leino toimi oivana solistiparina ja osasi hänkin olla vetämättä asioita yli tyylin ja epookin. Paalasen ja Peltolan komppi kulki juuri niin kuin pitääkin.

Yleisön Kramer voitti kyllä puolelleen ennen kaikkea leppoisalla jutustelullaan. Vaikka Malmitalo on ”oikea” konserttisali, se on sen verran intiimi tila että esiintyjät ovat väistämättä hyvin lähellä yleisöä, ja Kramer osasi olla juuri sopivan rento ja intiimi. Hyvän mielen ilta, vaikka kaikkien aikojen Muddy-lemppariani (”I Just Want To Make Love To You”) ei kuultukaan.

Käydään välillä lepäämässä

·

Kesäpaikan uusi pirtti alkaa olla uunia ja lattiaa vailla. Mies ryhtyy hommiin, tuumailee ja suunnittelee. Poikkeaa rautakauppaan ostamaan tulitiiliä ja laastitarpeita. Välillä käy vieraita, sukulaisia. Juodaan teetä ja syödään orsileipää. Mies muuraa taas pari varvia ja miettii miten seuraavaksi. Loppukesästä vietetään pari päivää ryhmämatkalla Ruotsin puolella ja tutkitaan asiantuntevasti kirkkojen urkujen koneistoja ja virityksiä (Werckmeister III). Sitten palaan takaisin pirtin työmaalle ja vaihdan ehkä kolmannesta persoonasta ensimmäiseen ja takaisin sitten vähän myöhemmin, kunhan ensin on vähän levätty kamarin sängyllä. Meren lähellä on aina hiljaista, kiireetöntä ja melutonta, vaikka betonimylly ja timanttilaikka roikaavat niin että kuulosuojaimet pitää olla. Kuluu vuosi, kuluneeko toinenkin. Päästään piippuakin muuraamaan, ja sitten on lattian valu.

Antti Hyry ei pidä Uunissa (Otava 2009) millään kiirettä, ja miksi pitäisikään? Eläkeläispariskunnan kesäinen olo ja elo on kiireetöntä, eikä sitä kannata hopulla kuvatakaan. Eihän laasti, tai sementtikään, kuivu hetkessä. Tämä on asennekirjallisuutta ja sellaisena luultavasti paljon terapeuttisempaa kuin mitkään itsehoito-oppaat. Systemaattisempi lukija olisi pitänyt vieressä kynää ja paperia luonnostellakseen työvaiheet ja uunin rakenteet hormeineen ja piisineen. Olisi sitä kai netistäkin voinut katsella kaavioita ja esimerkkejä, mutta eipä tämän kirjan henkeen oikein kuulu pompata tuon tuosta koneelle googlailemaan.

Vanha ja vakiintunut pariskunta, Hanna ja Pietari, ovat juoksunsa juosseet ja lapsensa tehneet jo hyvän aikaa sitten. Enää ei tarvitse kiirehtiä. Hetkittäin tulee mieleen ärsyyntyä pariskunnan kovin perinteisestä roolijaosta, mutta toisaalta: se sopii heille. Kyllä pojantyttäret saavat tulla muuraushommiin kun kerran itse haluavat, ja hyvää työtähän nuo apumiehinä tekevät. Ja loppukohtauksessa kahdenkeskinen lämpö välittyy kyllä melkein palaksi lukijan kurkussa asti.

Hommasin Uunin uteliaisuuden lisäksi myös siksi, että erään tarinaideanpoikaseni saattaisi katsella vähän samantapaisiin maisemiin, mutta loppujen lopuksi niin ei sitten oikeastaan ollutkaan. Antoisa tarina yhtä kaikki.

Äänessä

·

Eilen kustannustoimittajalle lähti sähköpostitse uusin Muurahaispuun versio. Stella oli kirjoittanut edellisen version plariin jälleen kerran erinomaisia huomioita, kommentteja ja ehdotuksia. En toki tälläkään muuttanut kaikkea hänen ehdotustensa mukaan, monessa kohtaa tuli mieleen jotakin joka ainakin omaan silmään näytti paremmalta, napakammalta tai äänessä olevan henkilön suuhun paremmin sopivalta.

Useamman kuukauden tauon jälkeen kirja vaikutti oikastaan… itse asiassa aika hyvältä. Ensi kuusta alkaen kuullaan, jakavatko muut lukijat minun ja Stellan (sekä ensimmäisen kirjaversion lukeneiden ateljeekriitikoiden) tunnelmat, kiinnittävätkö he kirjassa huomiota samoihin asioihin, välittyykö se mitä olen tarkoittanut sanoa, vai välittyykö jotakin mitä (jonkun psykologisoivamman lukijan mielestä kenties) en tarkoittanut sanoa, mutta sanoin tarkoittamattani. Vaikka tässä kirjassa on paljon samankaltaisia teemoja kuin aikaisemmissa, käsittelytapa on kuitenkin jälleen vähän toisenlainen. Olenhan minä ennenkin vältellyt aika visusti jumpsisjömpsis-sädepistooli-sankaritarinoita, mutta tämä on entistäkin pienimuotoisempi eikä varsinaisesti scifiä.* Kirjoitusvaiheessa heitin muutamalle tutulle puolivitsinä että ”tässä kirjassa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään”, mutta verrattuna parhaillaan lukemaani erinomaiseen ja arvostettuun romaaniin** Muurahaispuussa on kyllä ihan reippaasti vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Monessakin mielessä.

Saan tekstin eteeni seuraavan kerran taittovedoksina. Muurahaispuu poikkeaa edellisistä siinä, että tällä kertaa en taita sitä itse. Tämä johtuu siitä, että tulossa on myös sähkökirjaversio, ja yhteispaketin tekninen toteutus on hyvä jättää ammattimaisempiin käsiin. Valmis, eh, tuote on saatavilla noin kuukauden kuluttua.

Pientä esimakua tulevasta – luultavasti kirjan omalaatuisimmasta, hörhöimmästä ja runomaisimmasta jaksosta – saivat eiliseen Kirjailijat ja kääntäjät haluavat Pekka Haaviston presidentiksi!– tapahtumaan osallistuneet. Väkeä Kuudennessa linjassa oli melkoisen mukavasti meidän useammankymmenen esiintyjän lisäksi, ja meno parhaimmillaan riemukasta. Runoja lomittivat poliittisemmat puheet, pikku tarinat ja laulut. Suosikkiesitykseni oli tilaisuuden puuhamiehen Leevi Lehdon ja kääntäjäkollega Tero Valkosen railakas, nonsensistinen runo- ja rumpuduetto, joka herätti henkeen sitä vanhaa holtitonta siekkarihenkeä, joka sinänsä erinomaiselta joulukuiselta keikalta hieman puuttui.

Olin etukäteen vähän ihmeissäni, miten oma tajunnanvirtapätkäni mahtaa toimia ilman pitkiä johdantoja, mutta ainakin yleisön reaktioista ja jälkeenpäin saamistani kommenteista päätellen homma sujui vallan mainiosti. Iso kiitos siitä kuuluu tämänkin tapahtuman työn sankarille Anssi Kelalle, joka säesti kitaraimprovisaatiota useammankin illan lausujan taustalle (ja lauloikin lopuksi). Pyysin häntä soittamaan taustalleni kellon tikitystä, ja sitä myös tuli: tasainen nakutus myös teki omaan puheeseeni hyvän rytmin.

Tästä on hyvä jatkaa.

Ja kai olette huomanneet, että presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen ennakkoäänestys on alkanut? Jos gallupit, asiantuntija-arviot ja yleinen ilmapiiri mitään kertovat, näissä vaaleissa on paras taktiikka äänestää Pekka Haavisto*** suoraan kakkoskierrokselle. Hän on nimittäin paras tyyppi pistämään kampoihin myös eräälle(kin) nimeltämainitsemattomalle ennakkosuosikille.

___

* Jos tarkkoja ollaan, erääseen juonisäikeeseen tuli editointivaiheessa scifistinen elementti. Tai, jos vielä tarkempia ollaan, vähän laajemmassa katsannossa tässä säikeiden nipussa oli aiemminkin hieman scifistinen sävy, sellainen jota sivusin vähän toisessa yhteydessä jo Alshainissa ja Neduissa ja jota luultavasti sivuilen vastakin.
** Antti Hyryn Uuni. Suosittelen. Lisää lähipäivinä.
*** Muistin itse asiassa vasta eilen, että Pekka, mainio mies muutenkin, on myös entinen työnantajani: Olin 1980-luvun lopulla vähän aikaa latojan hommissa Perusta ry:ssä. Perusta-ajan kokemukset eivät ole niitä, joita sittemmin hyödynsin kuvaillessani Neduissa Jollen ankeaa osapäivätyöpaikkaa. Ne kokemukset tulivat vasta muutamia vuosia myöhemmin.

Muistutus huomisesta:

·

Kertaus on harjoitusten äiti. Eli lyhyesti:

Julkisessa keskustelussa vihalla, pelolla ja katkeruudella on liian suuri painoarvo. Kirjailijat ja kääntäjät haluavat olla mukana yrityksessä saada myös toisenlaiset äänet kuulumaan, muuttaa suuntaa. He haluavat Pekka Haaviston Suomen presidentiksi.

Nonstop-maraton-reading tiistaina 10. tammikuuta 2012 alkaen klo 21.00, Ravintola Kuudes linja, Hämeentie 13, Helsinki (sisäänkäynti pihan puolelta: Kaikukatu 4. HUOM! Paikka muuttunut 29.12.).

Ohjelma-aika jaetaan tasan kaikkien esiintymään lupautuneiden kesken. Ehdokas itse on paikalla ja saa vuorollaan saman ajan kuin kaikki muutkin. Jokainen esiintyjä päättää itse vapaasti, miten aikansa käyttää.

Itse luen luultavasti pienen pätkän Muurahaispuusta, joten tästä tullee kirjan ensimmäinen julkinen esiintyminen.

 

Vailla matkustusasiakirjoja

·

Etsin pari päivää sitten kirjastosta gambialaista musiikkia ja käteen tarttui Justin Adamsin ja Juldeh Camaran mainioksi osoittautunut parin vuoden takainen Tell No Lies -albumi. Kotiin palattuani huomasin, että Hannu ”Mustafa” Blommila oli linkittänyt Naamattuun samaisen kaksikon laulun samalta albumilta. ”Kele Kele (No Passport No Visa)” on albumin popeinta ja rokeinta osastoa – reipasta meininkiä ja kunnon Bo Diddley -komppi. Joten jaan tämän ilon tänään teidänkin kanssanne. Videon kuvanlaatu ei ole kaksinen (hieman parempi versio löytyy RealWorldin sivuilta), mutta musiikissa ja äänenlaadussa ei ole valittamista.

.