Kesäpaikan uusi pirtti alkaa olla uunia ja lattiaa vailla. Mies ryhtyy hommiin, tuumailee ja suunnittelee. Poikkeaa rautakauppaan ostamaan tulitiiliä ja laastitarpeita. Välillä käy vieraita, sukulaisia. Juodaan teetä ja syödään orsileipää. Mies muuraa taas pari varvia ja miettii miten seuraavaksi. Loppukesästä vietetään pari päivää ryhmämatkalla Ruotsin puolella ja tutkitaan asiantuntevasti kirkkojen urkujen koneistoja ja virityksiä (Werckmeister III). Sitten palaan takaisin pirtin työmaalle ja vaihdan ehkä kolmannesta persoonasta ensimmäiseen ja takaisin sitten vähän myöhemmin, kunhan ensin on vähän levätty kamarin sängyllä. Meren lähellä on aina hiljaista, kiireetöntä ja melutonta, vaikka betonimylly ja timanttilaikka roikaavat niin että kuulosuojaimet pitää olla. Kuluu vuosi, kuluneeko toinenkin. Päästään piippuakin muuraamaan, ja sitten on lattian valu.
Antti Hyry ei pidä Uunissa (Otava 2009) 
millään kiirettä, ja miksi pitäisikään? Eläkeläispariskunnan kesäinen olo ja elo on kiireetöntä, eikä sitä kannata hopulla kuvatakaan. Eihän laasti, tai sementtikään, kuivu hetkessä. Tämä on asennekirjallisuutta ja sellaisena luultavasti paljon terapeuttisempaa kuin mitkään itsehoito-oppaat. Systemaattisempi lukija olisi pitänyt vieressä kynää ja paperia luonnostellakseen työvaiheet ja uunin rakenteet hormeineen ja piisineen. Olisi sitä kai netistäkin voinut katsella kaavioita ja esimerkkejä, mutta eipä tämän kirjan henkeen oikein kuulu pompata tuon tuosta koneelle googlailemaan.
Vanha ja vakiintunut pariskunta, Hanna ja Pietari, ovat juoksunsa juosseet ja lapsensa tehneet jo hyvän aikaa sitten. Enää ei tarvitse kiirehtiä. Hetkittäin tulee mieleen ärsyyntyä pariskunnan kovin perinteisestä roolijaosta, mutta toisaalta: se sopii heille. Kyllä pojantyttäret saavat tulla muuraushommiin kun kerran itse haluavat, ja hyvää työtähän nuo apumiehinä tekevät. Ja loppukohtauksessa kahdenkeskinen lämpö välittyy kyllä melkein palaksi lukijan kurkussa asti.
Hommasin Uunin uteliaisuuden lisäksi myös siksi, että erään tarinaideanpoikaseni saattaisi katsella vähän samantapaisiin maisemiin, mutta loppujen lopuksi niin ei sitten oikeastaan ollutkaan. Antoisa tarina yhtä kaikki.
