Ehdokkaana

Vuoden 2012 Tähtivaeltaja-palkintoehdokkaat on julkistettu. En voi sanoa suoranaisesti yllättyneeni, että China Miévillen Toiset on mukana kisassa:

”Ihmeen tuntua tulviva dekkari, jossa rikosetsivä Tyador Borlú setvii kinkkistä murhamysteeriä kvanttilomittuneessa, mahdottomassa kaksoiskaupungissa.”

Sinänsä vinkeä ajatus Besźelin ja Ul Qoman kaksoiskaupungin tulkitsemisesta eräänlaiseksi kvanttilomittumisen makroskooppiseksi analogiaksi on tietysti täysin pätevä ja varsin kiinnostava tulkinta – ja hyvä syy ottaa kirja nimenomaan tieteiskirjalle myönnettävän palkinnon ehdokkaaksi.

Jälleen kerran muutkin ehdokkaat ovat todella kovan luokan teoksia – Suomessa julkaistaan nykyään todella laadukasta scifiä sekä suomalaisilta kirjailijoilta että käännöksinä – joten voittajaa on paha mennä veikkailemaan. Asia selviää joskus loppukeväästä.

Kaukaa menneisyydestä viisas

Olen aina ollut melkoinen filminkuluttaja. Osittain kyse oli siitä, että olin oppinut toimittajavanhemmilta (ja heidän lehtikuvaajatuttaviltaan) että samasta kohteesta pitää ottaa aina monta kuvaa, niin että lopputuloksissa on ainakin yksi julkaisukelpoinen, jossa kellään ei ole silmät kiinni eikä kukaan vääntele naamaansa. (Filmiaikoina valokuvien retušoiminen oli huomattavasti vaikeampi taito kuin nykyään.)

Kaikenlaista tulikin sitten räpsittyä, kuten huomasin pari vuotta sitten ryhtyessäni skannaamaan tallessa olleita vanhoja negatiivejä. Ujona ihmisenä en kuvannut mitenkään hirveästi ihmisiä, enemmänkin kaikenlaista tavaraa. Ja maisemia. Esimerkiksi huoneeni ikkunasta.

Tämä ruutu on kuvattu talvella joskus vuoden 1974–75 tienoilla. Pitkän talon päädyn tuolla puolella olleet parakkikoulut (joissa itse kävin kansakoulun kaksi ensimmäistä luokkaa) on purettu, mutta nykyistä Keinutien ala-astetta ei ole vielä rakennettu. Kuva on otettu joko omasta huoneestani tai vanhempieni työhuoneen ikkunasta Keinutie 11:n O-rapun ylimmästä kerroksesta.

Isä oli antanut minulle vanhan Flexaret-kaksipeilikameransa. Se ei valitettavasti ole enää tallella: olen edelleenkin sitä mieltä, että kuiluetsin on makeinta mitä valokuvaustekniikka on koskaan kehittänyt. Kamera käytti laadukasta, kookasta  6×6-filmikokoa, minkä ansiosta negatiivit ovat säilyneet kinofilmejä paremmassa kunnossa. Toisaalta 12 kuvan filmirullat olivat myös hintavia, ja niiden lataaminen kameraan oli oma temppunsa: filmin suojana ei ollut minkäänlaista suojakuorta tai -kasettia kuten kinarifilmeissä, joten homma oli viisasta suorittaa mahdollisimman pimeässä tilassa.

Takana näkyviä Keinulaudantien taloja tulin siis tuijottaneeksi aika ison osan lapsuudestani, vaikka en tainnut tuntea sieltä kovinkaan monta henkeä (lukuun ottamatta paria kansakoulukaveria ja myöhempää Limes-hallituskumppaniani Heiniä, johon tutustuessani olin kyllä jo muuttanut Keinutieltä pois). Ehkä juuri siksi talot tuntuivat niin hyvältä paikalta Muurahaispuun Kari Lännenheimon lapsuudenkodiksi.

Tämä taas oli erinomainen syy käyttää juuri tätä kuvaa Muurahaispuun kansikuvan pohjana.

Kuvassa on talvi ja Muurahaispuu tapahtuu viime vuoden touko–syyskuussa. Kirjassa puhutaan kuitenkin paljon Karin lapsuudesta – ynnä lapsuudenaikaisista valokuvista. Ja kaitafilmeistä. Joten talvikansi on ihan paikallaan.

Joten oli ihan fiksua räpsiä aikanaan näitä valokuvia kodin ikkunasta.

Kierros 2

Huomenna tiistainakin on tiedossa hyvät Haavisto-bileet:

Kirjailijat ja kääntäjät haluavat Pekka Haaviston Suomen presidentiksi!

Ravintola Kuudes Linja

Hämeentie 13, 00530 Helsinki, Finland

Nonstop-maraton, jolla kirjailijat ja kääntäjät (nyt mukana jo yli 200) ilmaisevat tukensa Pekka Haaviston presidenttiydelle. Maraton klo 19–22, sitten jatkot Siltasessa. VAPAA PÄÄSY & VAPAAEHTOINEN NARIKKAMAKSU KAMPANJALLE. Kaikki Pekan ja kirjallisuuden ystävät mukaan! Kirjailijat ja kääntäjät voivat ilmoittautua joukkoon: 1001haavisto2012@gmail.com.

Paikalla, etänä paikalla tai hengessä mukana ainakin seuraavat 208 kirjailijaa ja kääntäjää:

Marja-Leena Airaksinen
Riikka Ala-Harja
Päivi Alasalmi
Marja Alopaeus
Jusu Annala
Annika Ardin
Tuuve Aro
Kari Aronpuro
Veijo Baltzar
Marianne Bargum
Mikael Brygger
Kristiina Drews
Satu Ekman
Agneta Enckell
Anja Erämaja
Markku Eskelinen
Monika Fagerholm
Teemu Forss
Sirkka Garam
Pauliina Haasjoki
Pekka Haavisto
Anna-Liisa Habermeier
Leila Hampaala
Tero Hannula
Neil Hardwick
Riie Heikkilä
Hannu-Pekka Heikkinen
Pasi Heikura
Jaakko Heinimäki
Antero Helasvuo
Teemu Helle
Harri Hertell
Sami Hilvo
Teemu Hirvilammi
Elina Hirvonen
Esa Hirvonen
Marjut Hjelt
Annina Holmberg
Kari Hukkila
Heikki Huttu-Hiltunen
Annina Holmberg
Ville Hytönen
Anitta Hyvönen
Virpi Hämeen-Anttila
Tuukka Hämäläinen
Tarja Härkönen
JK Ihalainen
Kaisa Ijäs
Liisa Immonen
Markku Into
Risto Isomäki
Irina Javne
Juha Jokela
Kersti Juva
Solja Järvenpää
Katri Kaarniala
Tuula Kallioniemi
Jaana Kapari-Jatta
Sanna Karlström
Riina Katajavuori
Heikki Kaukoranta
Johannes Keltto
Katja Kettu
Minna Kettunen
Ville Keynäs
Jyrki Kiiskinen
Matti Kilponen
Marianne Kiskola
Sanna-Ilaria Kittelä
Malin Kivelä
Lealiisa Kivikari
Arto Kivimäki
Karri Kokko
Anita Konkka
Rauni Konsti-Ojanen
Tuula Korolainen
Jukka Koskelainen
Mari Koski
Kristiina Kosunen
Tuula Kojo
Katriina Koskinen
Tiina Krohn
Pertti Kultalahti
Juha Kulmala
Kirsti Kuronen
Jukka Laajarinne
Leevi Lehto
Antti Lehto-oksa
Anne Leinonen
Anna-Liisa Lemmetty
Kari Levola
Rosa Liksom
Juhani Lindholm
Päivi Lukkarila
V. S. Luoma-aho
Kirsti Luova
Kristiina Lähde
Jukka Mallinen
Mark Mallon
Marina Meinander
Emilia Melasuo
Tommi Melender
Peter Mickwitz
Timo Montonen
Erkka Mykkänen
J. Pekka Mäkelä
Esa Mäkijärvi
Kati Neuvonen
Kai Nieminen
Vesa Niinikangas
Marja Niskanen
Siiri Nordin
Inka Nousiainen
Markus Nummi
Eppu Nuotio
Antti Nylén
Risto Oikarinen
Vappu Orlov
Sofi Oksanen
Rauni Paalanen
Markku Paasonen
Petteri Paksuniemi
Reidar Palmgren
Jukka Parkkinen
Tommi Parkko
Pia Pelkonen
Arvi Perttu
Maria Peura
Mike Pohjola
Emma Puikkonen
Juha Pekka Pulkkinen
Sanni Purhonen
Terho Pursiainen
Santtu Puukka
Tiina Pystynen
Maaria Päivinen
Pilvi Pääkkönen
Miika Pölkki
Tiina Raevaara
Ville Ranta
Juha Rautio
Niina Repo
Kristiina Rikman
Anu Rinkinen
Cia Rinne
Raija Rintamäki
Pia Ronkainen
Tarja Roinila
Oscar Rossi
Heidi Rundgren
Riku Räihä
Idastiina Marianne Räsänen
Pajari Räsänen
Markku Rönkkö
Anuirmeli Sallamo-Lavi
Aki Salmela
Harry Salmenniemi
Vexi Salmi
Timo Salo
Katja Sandelin
Jani Saxell
Titia Shuurman
Helena Sinervo
Johanna Sinisalo
Olli Sinivaara
JP Sipilä
Juha Siro
Kaijamari Sivill
Katariina Souri
Kaarina Suvanto
Maria Syvälä
Susanna Taivalsalmi
Riikka Takala
Jari Tammi
Katri Tapola
Henriikka Tavi
Olli-Pekka Tennilä
Tuukka Terho
Ilpo Tiihonen
Juhani Tikkanen
Sinikka Tirkkonen
Miia Toivio
Aini Tolonen
Jouni Tossavainen
P. A. Turunen
Tommi Uchanov
Jyrki Vainonen
Marja Valkama
Niko Valkeapää
Tero Valkonen
Leena Valmu
Johanna Venho
Jukka Viikilä
Antero Viinikainen
Seija Vilén
Taneli Viljanen
Jukka Virtanen
Riina Vuokko
Sinikka Vuola
Suna Vuori
Katariina Vuorinen
Hannu Väisänen
Katriina Wallin
Marja Wich
Jukka-Pekka Wuorikoski
Kjell Wästö
AW Yrjänä
Hamdam Zakirov

(Edit: Paikka oli unohtunut mainita.)

Tienviitat näyttää kaikkialle

Viime tiistain hienon Yari-keikan muistoksi tänään Sitä. Tämä on kuvattu Tavastialla 1984, Lasi kirkasta vettä -albumin ilmestymisen aikoihin. Kappale on vanhempi, tiistainakin kuultu, uudelleen sovitettu ”Ei asfaltti liiku”. Sitä on sanottu kaikkien aikojen liftausbiisiksi, ja vaikka en olekaan liftannut kovin paljoa, olen taipuvainen olemaan samaa mieltä. Hieno laulu, yhtä kaikki, ja mukana loistava basisti Eeva Koivusalo.

.

.

Yleisön joukosta voi bongata, hyvällä tahdolla, melkein hoikan, silmälasipäisen pojan, jolla on keltainen t-paita. Se olen (olin) minä.

Kun valot sammuu

Kun äiti muutti palvelutaloon Hermanniin, ilahduimme että kadun toiselle puolelle, Alfamerin entiseen autokirjakauppaan* oli tulossa ravintola ja teatteri. Sinne olisi helppo mennä rollaattorinkin kanssa. Äiti kuoli ennen kuin ehdimme käydä tutustumassa Allotria-ravintolaan tai Kapsäkki-teatteriin, ja meidänkin on tullut käytyä siellä perin harvoin, vaikka se olisi julkuneuvojen kannalta paljon paremmalla paikalla kuin syrjemmässä etelässä olevat paikat. Eilen Kapsäkki tuli lopulta korkattua, kun kolmen laulaja/lauluntekijän Ilta olohuoneessa -kiertue aloitti salista viikon taipaleensa.

Ensimmäiseksi takkatuli- ja akvaariovideoiden, flyygelin ja jalkalampun** ääreen saapui 22-pistepirkon kitaristi PK Keränen, juuri puhumatta tai välispiikkaamatta. Ohjelmisto oli pitkälti pistepirkkoja, ja toimi hienosti ilman rumpuja ja koskettimiakin. PK:n kitara efektipedaaleineen teki taustalle hienoja äänimaisemia. Sulkeutunut esiintymistyyli, englanninkielisyys ja välispiikittömyys tekivät setistä kuitenkin jollakin tavalla omissa sfääreissään leijuvan, kommunikoimattomamman kuin illan muut esiintyjät.

Illan toinen esiintyjä oli selvästi hän, jota odotettiin. Pienen tauon jälkeen flyygelin ääreen pompahti siistiin, punaruskeaan miestenpukuun sonnustautunut, tyylikkäästi harmaantunut silmälasipäinen herra, joka alkajaisiksi ilmoitti, ettei ollut esiintynyt kolmeentoista vuoteen*** ja että hän ei oikein osaa soittaa omia laulujaan. Se ei tuntunut haittaavan, ei Yaria itseään eikä hänen yleisöään, ei sen jälkeen kun setti alkoi Yarin laulutekstikirjallekin aikanaan nimensä alkaneella ”Mä haluan elää” -coverilla**** jota seurasi laulu ”mun uudelta soololevyltä, joka ilmestyi vuonna 1999”. Muu setti oli poimittu tasapuolisesti Se-yhtyeen klassikoista ja Yarin soolotuotannon vähän vähemmälle huomiolle jääneistä helmistä, yhdellä Kotiteollisuus-coverilla höystettynä.

Yari on aina ollut minulle yksi suurimmista suomalaisista lauluntekijöistä. Uuden aallon vuosina hän jäi ehkä vähän samaan aikaan aloittaneiden virkaveljiensä paitsioon kompromissittomuudellaan sekä sillä ettei Se, tietystä hippimäisyydestään huolimatta, suostunut olemaan positiivinen, rock  ja rakentava, vaan piti musiikkinsa määrätietoisesti tummana, ahdistuneena ja mutkikkaana (ehkä viimeistä levyä lukuun ottamatta). Laulut toimivat edelleenkin, ja huikeasti toimivatkin. Itse en ole koskaan tainnut pitää Yaria minään suunnattoman hyvänä laulajana (no, hetkittäin kyllä), mutta siinä suhteessa jäin eilen vähemmistöön. Salissa oli paljon niitä, etenkin naisia, jotka kuuntelivat settiä silmät kiinni, kyyneleet silmissä, kuuntelivat Ääntä joka oli koskettanut heitä todella syvältä tärkeässä elämänvaiheessa ja kosketti edelleenkin.

Täytyy vain toivoa, ettei Yari palaa tämän kiertueen jälkeen mukavampaan päivätyöhönsä elokuva- ja televisiomusiikin säveltäjäksi. Hän on loistava esiintyjä. Ja kyllä, viimeisenä lauluna tuli tietenkin ”Varjot”.

Tämän jälkeen Sir Elwood -duolla oli vaikea paikka: iso osa yleisöstä oli selvästi tullut Yarin takia, ja jotkut poistuvat salista ennen viimeistä esiintyjää. ”Kello kahdeksan aamulla Tukholman aikaa” oli kuitenkin erinomainen silta Juha Lehden ja Junnu Saaresahon musiikilliseen maailmaan, ja homma toimi siitä eteenkinpäin hienosti enimmäkseen Sir Elwoodin Hiljaisten Värien alkupään tuotannolla.

SEHV oli 1990-luvun alussa minulle tärkeä yhtye minun elämäni erittäin vaikeana aikana: eräänlainen musiikin odottamaton kädenojennus hetkellä, jolloin tosiaan sellaista tarvitsin, tutuista aineksista koottu, mutta silti uusi ja raikas. Siksi niihin lauluihin suhtautuu edelleenkin kuin vanhoihin, rakkaisiin ystäviin.

Ei silti voi kiistää, etteikö ilta olisi ollut Yarin. Kaikki kunnia Ultra Bralle ja huikealle kampanjatempulle, mutta minä taisin nähdä tämän vuoden comebackin jo eilen.

___
* Oli siellä toki muutakin tekniikkakirjallisuutta. 391:n kirjoittamisen kannalta hyvin tarpeellinen teos De Havilland Mosquito -lentokonetyypistä on ostettu sieltä. Olin alunperin suunnitellut pistäväni kirjan päähenkilön Bristol Blenheimiin, mutta koska Blennuista ei löytynyt kirjaa ja Mosquitoista löytyi, niin vaihdoin lentokonemallin vuoden 1945 alkupäiviin paljon sopivampaan.
** Tässä tapauksessa poikkeuksellisen osuva sisustuselementti: Silloin vielä suomenkielellä laulanut 22-pistepirkko käytti ensimmäisillä keikoillaan ”valoshow’na” jalkalamppua.
*** Naamattukaveri tosin kertoi nähneensä hänet keikalla Loosessa vuonna 2010.
**** Alkuaan tietysti Barry McGuiren levyttämä ja P.F. Sloanin säveltämä ”Eve of Destruction” vuodelta 1965.

Riemukuplajuomaa malja!

Nyt on hyvä mieli. En ollut kovin aktiivinen vaalikampanjoija, mutta vähän mukana kuitenkin. Joka tapauksessa Pekka Haaviston nousu presidentinvaalikampanjan toiselle kierrokselle on suoritus, jonka teki ennen kaikkea Pekka Haavisto itse.

Mielenkiintoinen detalji Helsingin vaalipiirin äänestysalueiden tuloksista: Jakomäen molemmilla äänestysalueilla Haavisto päihitti komeasti Soinin. En tiedä, vaikuttiko perjantainen päivävisiitti asiaan. Ehkä hieman, mutta potentiaali on ollut jo etukäteen. Sama ilmiö tapahtui vanhassa kotikaupunginosassani Kontulassa.

Jakomäki on nykyään perin keskiluokkainen, kylämäinen esikaupunkialue, mutta siitä on tullut – kuten myös Kontulasta – enemmänkin symboli syrjäytymiselle ja myyttiselle ankealle betonilähiölle kuin mitään, millä on mitään tekemistä todellisen kaupunginosan tai sen asukkaiden kanssa.* Siitä on tullut eräänlainen 2000-luvun Pitkäsilta. Ja Pekka Haavisto näyttää tämän sillan ylittäneen.

___
* Kuvaavaa on, että Jakomäkeen sijoittuvaa Nousukausi-elokuvaa ei voitu kuvata Jakomäessä, kun siellä oli liian siistin ja vauraan näköistä. Suuri osa elokuvan ulkokuvia on kuvattu Espoon Soukassa.

Jännäpäivä!

Mietin, millä laululla olisi hyvä aloittaa vuoden ensimmäinen presidentinvaalisunnuntai. Oikeastaan aika nopeasti pomppasi mieleen Style Councilin klassikko ”Walls Come Tumbling Down!” – varsinkin kun SunPutkesta löytyi siitä liveversio vuoden 1985 Roskilden festivaaleilta, jossa olin itsekin paikalla. Mainion keikan heittivät herrat (ja neidit).

.

.

Edellisen bändinsä The Jamin aikoihin laulajakitaristi Paul Weller herätti pahennusta julistautumalla konservatiivien äänestäjäksi ja Margaret Thatcherin ihailijaksi. Jotkut ilmeisesti uskovat siihen edelleenkin, mutta varsin pian Weller myönsi, että kyseessä oli samanlainen ärsyttämisyritys kuin Johnny Rottenin paidassa roikkuva rautaristi. Style Councilin aikaan Weller olikin aktiivisesti mukana avoimen vasemmistolaisessa ja perin Thatcher-vastaisessa, nuorten yhteiskunnallisen tietoisuuden kehittämiseen pyrkineessä Red Wedge -liikkeessä.

Tämän biisin tahtiin on, joka tapauksessa, erittäin hyvä lähteä äänestämään. Tee niin! Tilanne on sen verran kutkuttavan tiukka, että jokainen ääni vaikuttaa.

Tällä mennään

Pari tuntia sitten, ennen kuin lähdin kolaamaan pihaa, sähköpostitin kustannustoimittajalleni listan korjattavista asioista hänen edellisenä päivänä lähettämissään taittovedoksissa.

Korjattavaa ei ollut paljon, eikä tietysti tässä vaiheessa pitäisikään. Taittaja oli tehnyt hyvää työtä, ja tavutuksetkin olivat enimmäkseen asiallisia. Kunhan kustannustoimittaja on tarkemmalla silmällään käynyt hänkin taiton läpi, kirja lähtee painoon. Seuraavan kerran teksti nähdään valmiina kirjana.

Hyvillä mielin isukki tämän nuorimman lapsosensa maailmalle päästää.