Luku ja sen kertoja

On Angie, oikealta nimeltään Marta. Angie on lahjakas nuori kirjailija, runoilija, näytelmäkirjailija tai jotain… hän tietää kyllä olevansa lahjakas, hän tietää että hänestä tulee vielä jotakin suurta. Ongelma on vain aika. Hän on jo täyttänyt kaksikymmentäseitsemän, ja kaikki hänen idolinsa ovat kuolleet kaksikymmentäseitsemänvuotiaina luotuaan mestariteoksensa. Angie on ihan valmis kuolemaan vuoden kuluessa, tarvittaessa vaikka oman käden kautta, jos muuta riittävän romanttista kuolintapaa ei löydy. Puuttuu vain se mestariteos. Sen tekemisellä alkaa olla kiire, mutta Angien aika tuntuu kuluvan siitä huolimatta taiteilija- ja opiskelijaelämään taiteen tekemisen tai opiskelun sijaan.

On Piia ja Marko, pariskunta joka on muuttanut kolmine lapsineen maaseudun rauhaan elämään vaihtoehtoista elämäntapaa, mutta joka käytännössä elää rapistuvassa mörskässään kunnan elättinä. Erinäisten yhteensattumien vuoksi tšekkiläinen Angie muuttaa Piian ja Markon saunamökkiin. Maailmat kohtaavat, tai ovat kohtaamatta.

Alexandra Salmelan esikoisromaani 27 eli kuolema tekee taiteilijan (Teos 2010) on saanut melkoisesti huomiota, eikä ihan syyttä. Sinänsä melko tavanomainen ja tylsähkökin juonikuvio pelastuu toimivalla kerronnallisella ratkaisulla: äänessä ovat Angien itsensä lisäksi vuoroon Piian ja Markon nuorimman lapsen pehmopossu, kulmilla pyörivä musta kissa ja perheen rähjäinen farmariauto, kukin omalla tyylillään. Ankea arki ja kaoottiset juhlahetket pelastuvat hilpeän naivistisen karnivalismin kautta vallan hyvin toimivaksi kokonaisuudeksi. Tyyli näkyy myös kirjan graafisessa asussa, joka heittää välillä melkein överiksikin luettavuuden kustannuksella.

Olen itsekin leikitellyt kerronta- ja näkökulmaratkaisuilla sekä Alshainissa että (välillisemmin ja vaatimattomammin) Neduissa ja Muurahaispuussa, joten on kiinnostavaa tutustua toisen ja perin toisenlaisista lähtökohdista ponnistavan kirjoittajan tapaan käyttää samankaltaista kerronnallista ideaa. Salmela on (näennäisesti) kepeämpi ja paljon ilmavampi, synkimmilläkin hetkillään vailla sitä slaavilaista (hah!) melankoliaa joka taitaa olla minun kirjoittamisessani jonkinlainen toistuva pohjavire.

Siihen on tietysti vaikuttanut päätyminen elämään moneksi vuodeksi 1990-luvun laman jälkimainingeissa jonkinlaista Piian ja Markon elämän esikaupunkilaisversiota, onneksi sentään ilman lapsia. Itse en osannut koskaan yhdistää 27. ikävuoteen sellaista lukumystiikkaa kuin Angie – luulen että asiasta alettiin mesota minun kuulteni enemmän vasta Kurt Cobainin itsemurhan jälkeen – mutta tunnistan kyllä hänen taiteilijuuden ja taiteilijamaineen kaipuussaan sekä lyhytjänteisessä saamattomuudessaan omaa itseäni alta kolmikymppisenä, osin päälle kolmekymppisenäkin. Minäkin tiesin olevani lahjakas kirjailija jo vuosikymmeniä ennen kuin sain aikaiseksi mitään satunnaisia lehtijuttuja kunniakkaampaa kirjallisuutta. Onneksi minulla ei ole ollut koskaan varaa angiemaiseen taiteilijaelämään. 27 eli kuolema tekee taiteilijan on mainio, lämmin ja sympaattinen kuvaus sellaisista wannabeista ja wannabe-hasbeeneista jollainen minäkin olen joskus ollut.

Muistoja ison meren kirjasta

Kirjailijakollega ja Urjala-tuttu Terhi Rannela haastoi omassa blogissaan kertomaan muistoja toisesta kirjasta. Minun tapauksessani siis Alshainista.

*

Tämä ei ole varsinaisesti muisto, mutta kuitenkin: alkusyksystä, iltojen pimetessä, kun eteläisellä taivaalla loistaa Joutsenen, Lyyran ja Kotkan tähdistöjen ”kesäkolmio”, minulla on edelleenkin tapana pysähtyä katsomaan taivaalle ja etsiä katseellani ß Aquilae eli Alshain, joka erottuu usein kaupungissakin paljon kirkkaamman Altairin vierestä, vastapäätä γ Aquilaea eli Tarazedia. Tein niin jo hyvän aikaa ennen kuin sain kirjoitettua ensimmäistäkään romaania: kuten olen kertonut, Alshain oli valittu tähteni jo kauan. Ei, en kykene vieläkään palauttamaan mieleeni, miksi. Ehkä siksi, että kyseessä on suhteellisen lähellä – ”vain” viidenkymmenen valovuoden päässä – omaa Aurinkoamme sijaitseva, värinsä puolesta Aurinkoa lähellä oleva tähti (joka on kuitenkin aivan eri kehitysvaiheessa: pikku hiljaa vuosituhansien mittaan kuoleva, tällä hetkellä vielä turpoava, laajeneva ja jäähtyvä jättiläinen).

*

Lokakuun viimeisenä sunnuntaina 2004 heräsin aikaisin ja lähdin kohti Pasilaa ja Helsingin kirjamessuja, koska olin lupautunut mukaan paneelikeskusteluun tai päivystämään Kääntäjäliiton osastolla. Istuin jo bussi 72:ssa puolivälissä Pasilaa tajutessani, että olin liikkeellä tuntia liian aikaisin: edellisenä yönä oli siirrytty kesäajasta normaaliaikaan. Minua ei lainkaan huvittanut notkua ylimääräistä tuntia messuilla – olin ollut siellä riittämiin jo edellisinä päivinä – joten tein kuten monesti muulloinkin halutessani tappaa tunnin verran ylimääräistä aikaa rahaa kuluttamatta: nousin Sörkassa seiskan ratikkaan ja kiersin sen mukana reittiä täyden ympyrän. Minulla oli mukana lukemistakin, mutta päätin sen sijaan kirjoittaa muistikirjaani unen, jonka kellonsoitto oli keskeyttänyt. Unessa olin kävellyt vilkkaan tien vartta pitkän matkan ja kiivennyt sitten korkean talon katolle katselemaan maisemia. Unessa tein tämän retken säännöllisesti, miltei päivittäin. Tästä kehittyi Alshainin ”Tuhkaa”-jakson päähenkilö.

*

Myös Omara Poitakin hahmo on peräisin unesta, jossa esiintyi hiuksensa ja kainalokarvansa punamustaraidallisiksi värjännyt, sitruunankeltaista silmämeikkiä käyttänyt nainen. Hän muistutti aika paljon erästä ystävääni, jolla tosin en ole koskaan nähnyt värjättyjä kainalokarvoja tai sitruunankeltaista silmämeikkiä. Ystäväni on myös hieman nuorempi.

Sinänsä olen sitä mieltä, että kainalokarvojen värjääminen ja kuvioiminen olisi paljon viehättävämpi muoti kuin niiden tylsä poisajeleminen.

*

Omaran tyttären Veran hahmo – ja hänen osansa nimi – ovat osin peräisin (kaikista maailman lauluntekijöistä juuri) Edu Kettusen laulusta ”Häkkilintu”. Erinäisistä syistä yhdistän kappaleen (ja sitä myötä osin Veran hahmonkin) erääseen toiseen naispuoliseen ystävääni, jonka elämäntilanteet ja -kokemukset ovat tosin kovin toisenlaiset, onneksi.

En ole erityisemmin seurannut Edu Kettusen musiikillisia tekemisiä, mutta Elävien maassa -levy tuli minulle aikanaan Rumban arvostelukappaleena ja teki inhimillisyydellään melkoisen vaikutuksen.

*

 Alshainin ilmestyttyä muistan istuneeni Finnconin jatkoilla Jerrmanin Tonin kanssa Ravintola Kaisaniemen terassilla, missä Toni täydensi vasta Hesarissa julkaistua, perin kehuvaa arvosteluaan muutamilla jutuilla, joista hän ei ollut pitänyt. Yksi oli nimenomaan Veran hahmo, joka oli hänestä aivan liian pissis. Kiinnostavaa kyllä ne naispuoliset tutut ja kirjoittajat, jotka ovat Verasta jotakin maininneet, ovat pitäneet häntä hyvinkin uskottavana nuorena naisena.

Piipahdus Malissa

En tähän hätään muista, olenko soittanut teille ennen Rokia Traoréa, mutta tässä tulee joka tapauksessa. Eikä Rokiaa voi soittaa liikaa. Hiljainen biisi sopii tämänhetkiseen fiilikseen.

Siinä lepää

Kirjailijoiden työhyvinvointipäivästä (tarkkaan ottaen puolestatoista päivästä – kiitos kaikille keskustelu-, kävely-, nauru-, sauna- ja joogakavereille!) palatessa kotona odotti pakettikortti. Se paketti piti tietysti lähteä hakemaan saman tien.

Valmis Muurahaispuu näyttää siltä miltä sen pitääkin. Tyylikäs kirja, ainakin ulkoasun puolesta. Nyt pääsevät muutkin kuin minä, ateljeekriitikot ja kustannustoimittaja arvioimaan myös sisältöä. Itselläni on tällä hetkellä kirjasta erinomaiset fiilikset, aika näyttää miltä jatkossa tuntuu.

Saatuani uuden kirjan ensimmäiset kappaleet käteen, konkreettisina esineinä, minulla on ollut tapana napata mukaani yksi kappale ja mennä istumaan pihamaamme pergolaan muutamaksi tunniksi hämärtyvään iltaan katselemaan kirjaa tai vain lepuuttamaan sitä pöydällä, joko piipullisen tai tanakan viskilasillisen kanssa. Piha ja pergola ovat nyt lumen peitossa, joten rituaali täytynee siirtää tällä kertaa sisätiloihin. Ehkä pieni perinteen muutos sopii tähän kirjaan, joka omalta osaltaan poikkeaa jonnin verran aikaisemmasta tuotannostani.

Perusasioiden äärellä

Mirel Wagneria on syytä soittaa usein. Hänen askeettinen musiikkinsa koskettaa tummuudellaan ja voimallaan. Ja jos minulta kysytään, hän on ymmärtänyt bluesista jotakin paljon syvällisempää kuin useimmat genren nykymuusikot. Sitä paitsi tämä videokin on, kaikessa yksinkertaisuudessaan, hieno.

.

Yli neljänkymmenen asteen ero

Palasimme aamuyöstä viikon matkalta Gambiasta. Kertakaikkisen hieno reissu, mistä kiitos kuuluu osan talvistaan siellä päin asustavalle kääntäjäkollegalle Jaanalle sekä hänen ystävälleen, oppaaksemme ryhtyneelle Tallalle. Nettikahvilan langaton verkko oli sen verran hidas, että presidentinvaalien ääntenlaskentaa ei tullut kovin tarkkaan seurattua, mutta tulokset kyllä välittyivät sinnekin asti. Omasta mielestäni vaalien paras ehdokas Pekka Haavisto tuli toiseksi, mutta hänen pääsemisensä toiselle kierrokselle ja toistamiljoonaa ääntä tekivät kyllä koko kampanjan vaivan arvoiseksi.

Toivottavasti vaalikeskustelujen ja kampanjoinnin hieno, avoin, vapaamielinen ja kohtelias henki säilyvät suomalaisessa poliittisessa keskustelussa vaalien jälkeenkin.

Gambiassa presidenttiä ei vaihdeta kuuden eikä edes kahdentoista vuoden välein, vaan luotetaan suomalaisen yritysmaailman tavoin ”vahvan johtajuuden” myyttiin: Yahya Jammeh valitaan kerran toisensa jälkeen uudelleen – viimeksi marraskuussa – kuin Kekkonen aikoinaan. Tämä on yksi niistä syistä miksi en todellakaan kaipaa Kekkosen aikoja. Vahva johtajuus on perimmältään aina demokratian ja länsimaisten arvojen vastaista.

Viime viikon aikana tuli joka tapauksessa muutenkin monessa suhteessa mieleen Suomi ja etenkin suomalainen maaseutu viisi–kuusikymmentä vuotta sitten. Pikaisen otannan perusteella gambialaiset kylät olivat yhtä köyhiä, kulahtaneita ja toisinaan rähjäisiäkin, kuin ns. vanhojen hyvien aikojen maaseutu. Tai ainakin sen ajan suomalainen maaseutu sellaisena kuin se dokumenteissa ja kirjallisuudessa on esitetty. Pikakokemuksen perusteella sikäläiset erottaa suomalaisista kuitenkin optimismi, tiivis yhteistyö- ja talkoohenki sekä terve itsetunto. Gambialaisten kyläyhteisöjen tiivistä rakennetta ei ole koskaan tuhottu isojaon kaltaisella järjettömyydellä. Isojaottoman karjalaisia ovat gambialaisten kaupankäyntitaidotkin, minkä jokainen ei-paikkakuntalaisen näköinen tietenkin huomaa heti astuessaan hotellista kadulle. Poliittisesti hankalista oloista huolimatta suuri osa porukkaa – viranomaiset mukaan lukien – tuntuisi suhtautuvan toisiinsa ja ulkomaalaisiin reilusti ja tasa-arvoisesti, vailla herravihaa tai herrain nöyristelyä. Siitä on hyvä jatkaa.

Tukea silti tarvitaan. Facebookin käyttäjien kannattaa liittyä Kontti Gambiaan -ryhmään, jonka jäsenten ponnistelujen ansiosta Suomesta lähtee noin kerran vuodessa rahtikontillinen käytettyä, mutta käyttökelpoista tavaraa: vaatteita, tietokoneita, elektroniikkaa, kaikenlaista muuta. Turisti voi viedä mukanaankin kaikenlaista ja antaa suoraan tarvitseville. Itselläni oli esimerkiksi matkalaukussa tarpeettomaksi käyneitä kitarapedaaleja, joista yhden kävin ojentamassa suoraan Chosaan-klubin talobändin loistavalle kitaristille.

Juuri ennen kotiinlähtöä, päästyämme Banjulin lentokentälle, puhelimeen kantautui kustannustoimittaja-Stellan tekstiviesti: Muurahaispuun lämpimäiskappaleet olivat saapuneet Liken konttorille. Kirjailija saanee omansa parin päivän kuluessa. Samoihin aikoihin sitä alkaa löytyä myös ns. hyvinvarustetuista kirjakaupoista.

Jännäpäivä 2!

Kävi vaaleissa kummin päin tahansa, historiaa on jo tehty. Siksipä tuntuu sopivalta ilahduttaa teitä Asian Dub Foundationin taannoisella singlellä.

.

.

Vielä on tilaisuus vaikuttaa.

Minun mahdollisia vaalitulosmietteitäni joudutte odottamaan tovin, koska olen vähän aikaa poissa piuhankantamalta.

Äänikatkelma ”Muurahaispuusta”

Tämän seuraavan unijakson luin, vähän lyhyempänä, kolmen viikon takaisessa ”Kirjailijat ja kääntäjät haluavat Pekka Haaviston presidentiksi” -tapahtumassa. Viime tiistaina valitsin vähän lyhyemmän kohdan, koska aikaa oli vain yksi minuutti, eikä siinä ajassa ehdi lausua proosaa edes puolta liuskaa. Molemmissa puhuttiin kuitenkin samasta, presidentinkin työn kannalta tärkeästä taidosta, muiden nahkoihin asettumisesta. Joskin toivon, etteivät ehdokkaat joudu kokemaan asiaa aivan samalla tavoin kuin kirjani päähenkilö.

Ote löytyy myös videomuodossa (.wmv), jos joku välttämättä haluaa katsella minun puhumistani hämärässä huoneessa.