Henkisen alan (hah!) toimijana on hauskaa saada aikaiseksi jotakin konkreettista. Konkreettistakin. Jolla voi sitten ainakin yrittää tuottaa kanssaihmisille henkistä(kin) mielihyvää. Tai -pahaa, päivästä riippuen.
Molempiin tarkoituksiin lap steel -kitara eli havaijinkitara eli kissalauta on mainio kapine.
Tuommoinen siitä tuli. Onnistunut kuva kyllä kaunistelee, minulla on vieläkin paljon opettelemista viimeistelyn ja huolellisuuden taidoissa. Mutta se soi, pysyy vireessä ja kuulostaa siltä, miltä steel-kitaran pitääkin.
Vinkeä vekotin. Sikälimikäli tämä yksilö päätyy toiselle omistajalle, sisäinen David Lindleyni vaatii minua epäilemättä rakentamaan toisen itselleni. Sitten joskus, kunhan pari päällimmäisempää soitinrakennusprojektia on tehty pois kuleksimasta.
