1930-luvun lamavuosina Chicagossa kostonhimoista porukkaa pakeneva asunnoton pakenee hylättyyn taloon, joka ei olekaan sisältä ihan sitä miltä se näyttää ulkoa. Hän huomaa pystyvänsä astumaan talon ulko-ovesta haluamaansa ajankohtaan 1930- ja 1990-lukujen välisenä aikana. Talon seinältä löytyy myös joukko naisten nimiä, ja kulkumiehelle muodostuu vastustamaton pakkomielle käydä rituaalimurhaamassa nämä nuoret naiset, eri aikoina, eri puolilla kaupunkia. Pakkomielteenomaisesti hän myös käy tapaamassa samoja tyttöjä vuosia ennen kuin tappaa heidät – joko ennen tai sen jälkeen kun (oman ajanlaskunsa mukaan) on tappanut heidät. Hän jättää heille (elävinä tai kuolleina) esineitä, jotka ovat peräisin toisilta uhreilta, toisesta ajankohdasta. Sitten eräs hänen 1980-luvun lopun uhrinsa jää kuitenkin täpärästi eloon, ja alkaa vuosia myöhemmin, fyysisistä vammoista päällisin puolin toivuttuaan, selvittämään itseensä kohdistunutta hyökkäystä.
Lauren Beukesin Säkenöivät tytöt (suom. Virpi Vainikainen, Schildts & Söderströms 2013) on monessa mielessä aika perinteinen sarjamurhaajatrilleri – ellei poikkeavaksi lasketa sitä, että lukija seuraa alusta alkaen murhaajan ja häntä etsivän toimittajakaksikon toimia rinnakkain: jännityksessä on siis arvoitusdekkari-asetelman sijaan eräänlainen šakkiotteluasetelma. Vanhemman, kyynistyneen miehen ja nuoren, miltei pakkomielteisen (ymmärrettävästi) naisen kaksikko ei sekään ole kovin omaperäinen yhdistelmä, ja dramaattisessa loppukohtauksessakin on paljon tuttuja, nähtyjä ja luettuja piirteitä.
Sarjamurhaajan liikkuminen ajassa tekee asetelman kuitenkin mielenkiintoisemmaksi, etenkin kun hän ei suinkaan suorita talon (tai mielensä) hänelle määräämiä rituaalimurhia aikajärjestyksessä. Beukes rakentaa taitavasti pieniä ajankuvia, kiinnostavia ja koskettavia naishahmoja, joista lukija pystyy välittämään. Näin heidän kohtaloillaan on lukijalle merkitystä, he eivät ole pelkkiä kulisseja joiden ainoa tarkoitus elämässään on (kenties) kuolla. Beukes rakentaa tarinansa muutenkin taitavasti ja kirjoittaa niin hyvin (ja Vainikainen suomentaa niin hyvin) että kirjan kolme ja puolisataa sivua kuluvat nopeasti.
Lauren Beukes on toinen vuoden kuluessa kohdalle sattunut eteläafrikkalainen naiskirjailija, joka tekee kiinnostavaa ja vaikeahkosti luokiteltavaa spekulatiivista fiktiota. Toinen on tietysti loppusyksystä suomentamani Sarah Lotz, jonka romaani The Three (suomeksi luultavasti Kolme) ilmestyy englanniksikin vasta loppukeväästä. Lotzin lailla hänen kaverinsa Beukeskaan ei selittele asioita turhan päiten tai yritä kehitellä selityksiä kummalliselle talolle. Siinä mielessä tämä(kään) kirja ei ole scifiä, vaan (eräänlaista) urbaania kauhufantasiaa. Lotzin lailla Beukes jättää lopussa myös osan langoistaan solmimatta ja leikkaamatta, mikä on minusta erinomainen ratkaisu – ei jatko-osa-mielessä, vaan siinä mielessä että lukija voi kuvitella että jotakin tässä kirjassa kuvattua saattaa olla yhä olemassa, ja jatkaa mielessään kirjan tarinaa. Vaikka loppuratkaisussa on minun mielestäni heikkouksia, tässä suhteessa se toimii tehokkaasti.
