Minkä kustantamoon jättää, sen pöydältään löytää

·

Olen viime päivinä – viikkoina, itse asiassa – palannut jälleen Sarah Lotzin Kolmen maailmaan. Käännös valmistui tammikuussa, mutta kustannustoimittaja kerkesi käydä käsikirjoitukseni läpi vasta nyt, vajaata kahta kuukautta ennen kuin kirjan pitäisi ilmestyä. Ja kun olimme saaneet käsikirjoituksen korjattua, kesti vain muutamia päiviä ennen kuin iteljooni oli oven takana odottamassa taittovedosten kanssa.

(Lähtiessään iteljooni onnistui rysäyttämään päin taloyhtiön postilaatikkorivistöä ja rikkoi sen. Yhtiön herrojen pitäisi olla huomenissa tulossa korjaamaan kehnon ajajan jälkiä.)

Taittovedoksina teksti näyttää enemmän kirjalta ja vähemmän joltakin jota olen itse tehnyt. Tästä syystä teen omistakin kirjoistani yleensä pikaisen taiton ennen kuin näytän tekstiä kenellekään – erilaisen näköisenä tekstistä pistävät silmään aivan eri asiat ja ongelmakohdat.

Kolmen tapauksessa teksti näytti tällä hieman ulkopuolisemmalla silmällä katsottuna ilahduttavan hyvältä. Lotz kertoo monille puolille maailmaa kiemurtavaa tarinaansa lukuisten kertojien kautta – kirja on itse asiassa rakennettu eräänlaiseksi haastattelukirjaksi, muka-dokumentiksi neljän toisistaan riippumattoman lento-onnettomuuden päivästä ja sen seurauksista – ja tällaisessa kirjassa täytyy aina yrittää pysyä tarkkana siitä, että saa kunkin (taustaltaan, kotimaaltaan, sosiaaliryhmältään ja murrealueeltaan) kertojan kuulostamaan itseltään. Periaatteessa tämäntyyppisen tekstin voisi hyvin suomentaa niin että käy kirjasta läpi kunkin toistuvan kertojan osuudet läpi putkeen ja siirtyy sitten seuraavaan kertojaan.* Ainakin tällä kertaa tein kirjaa kuitenkin lineaarisessa järjestyksessä, alusta loppuun. Mikäli eteen tulee vastaavalla tavalla rakennettuja käännöshankkeita, saatan kokeilla toisenlaisia tekniikoita. Kirjallisuuden tuottamiseen alusta alkaen rakennetulla Scrivenerillä tällainen operaatio on itse asiassa vähän helpompi hallita kuin perinteisillä tekstinkäsittelyohjelmilla.

* * *

Monen kertojan ongelmaa joudun pohtimaan (jälleen kerran) myös omassa Hunan-romaaniprojektissani, samoin kuin sitä miten tehdään toimiva ja tyylikäs romaani, joka perustuu oikeisiin historiallisiin tapahtumiin, dokumentteihin ja henkilöihin. Siksipä Riikka Pelon Finlandia-voittaja Jokapäiväinen elämämme (Teos 2013) on kuulunut tiukasti ”tuo oikeastaan pitäisi lukea” -listalle.

Pelolla on ollut siinä suhteessa helpompaa, että hän ei ole koskaan tuntenut Marina Tsvetajevaa (1892–1941) tai hänen tytärtään Ariadna Efronia (1912–1975). Toisaalta 1900-luvun tärkeimpiin venäläisrunoilijoihin kuulunut Tsvetajeva ja äitinsä elämäkerran kirjoittanut Efron – sekä heidän tuttavansa ja lähipiirinsä – ovat kertoneet toisisistaan ja elämästään paljon yksityiskohtaisemmin ja intiimimmin kuin mitä minulla olevat tekstit kertovat tulevasta päähenkilöstäni. Silti sekä Pelolla että minulla on monessa kohtaa sama ongelma: kirjoittaa ihmisestä, joka tekee elämässään äärimmäisen radikaaleja suunnanmuutoksia, ja löytää näille ratkaisuille uskottavat motiivit – eikä pelkästään sellaisia motiiveja, jotka henkilö suostuisi koskaan kertomaan kenellekään ulkopuoliselle – paperille kirjoittamisesta puhumattakaan – vaan valaista niitä ajatuksia, asiaan liittyviä tai asiattomia, jotka ovat olleet päätösten taustalla, vaikuttamassa silloinkin kun ihminen itse ei välttämättä koskaan edes tajua, että nämä mitenkään liittyvät… mihinkään.

Riikka Pelo on sukeltanut suoraan Tsvetajevan ja Efronin päiden sisään. Pääosa romaanista lomittaa kahta elokuuta: vuonna 1923 rutiköyhä, mutta kirjallisen uransa nousuvaihetta elävä Tsvetajeva elää yksitoistavuotiaan tyttärensä kanssa maanpakolaisena Tšekkoslovakiassa. Hänen Sergei-miehensä on ollut mukana neuvostovallankumousta vastustamaan nousseessa ”valkoisessa” armeijassa, joten kotimaahan ei ole menemistä. Vuonna 1939 perheen jäsenet ovat kuitenkin palanneet, yksi kerrallaan ja omia teitään, takaisin Moskovaan: kaikki ovat toimineet maanpakovuosien aikana salaisen palvelun Tšekan vakoojina, mikä on ostanut heille vapautuksen vanhoista synneistä – ainakin hetkeksi. Uhka leijuu kuitenkin koko ajan ilmassa. Näissä Ariadnan, ”Aljan”, kertomissa jaksoissa hänelle on aivan normaalia, että työtovereista ja tuttavista katoaa silloin tällöin joku, jonka sitten huhutaan päätyneen vankileirille tai kuolleen epäselvissä oloissa. Sellaista elämä nyt vain on, ja tasa-arvoisen uuden neuvostoyhteiskunnan rakentaminen nyt vain vaatii sen, että pidetään huolta etteivät vastavallankumoukselliset tai trotskilaiset pääse soluttautumaan yhteiskuntaan. Maailmaa nähneen journalistin Aljan naiivius ympäristönsä suhteen onnistuu kuitenkin näyttämään aivan uskottavalta. Äiti-Marina on vähän kyynisempi ja epäluuloisempi, mutta hänen ajatuksensa ja mielipiteensä peittyvät koko ajan ärsyttävän ja itsekeskeisen draamakuningattaren pinnan alle. Sitten käy niin kuin käy.

Kirjan loppujakso sijoittuu Marinan elämän viimeiseen päivään pari vuotta myöhemmin ja lomittaa Aljan samanaikaisia ajatuksia ja tunnelmia parintuhannen kilometrin päässä komilaisella vankileirillä.

Pelo maalaa sekä Aljasta että Marinasta omien elämiensä omiin napoihinsa tuijottavia kuningattaria. Perheen muut jäsenet – isä Sergei, pikkuveli Mur ja lapsena kuollut pikkusisko Irina – jäävät kahden päätähden statisteiksi tässä täysin toimimattomien ihmis- ja perhesuhteiden pelissä. Alja ei pidä heistä kenestäkään, Marinasta on välillä vaikea sanoa pitääkö hänkään. Toisin kuin takakansi väittää, Stalinin terrori ei tuhoa tätä perhettä. Se on itse tuhonnut itsensä jo kauan sitten. Ei, en usko että spoilaan kirjaa keneltäkään: tämä ei ole siinä mielessä juonivetoinen kertomus, enkä itsekään tullut spoilaantuneeksi kun tulin katselleeksi Wikipediasta päähenkilöiden (historiallisten vastineiden) elämäkertatietoja. Tämän kirjan tarkoitukset, tehot ja sisältö ovat toisaalla.

Pelo kirjoittaa miltei tajunnanvirtamaisen ryöppyävää, mutta yhtä kaikki luistavaa ja elävää tekstiä. Kirjaa lukee mielellään. Muutamassa kohtaa jäi häiritsemään jokunen kovin anakronistiselta vaikuttava kohta: käytettiinkö vuonna 1939 sanaa alkuperäiskansa? En oikein usko. (Alkuasukas tai villiheimo kuulostaisivat todennäköisemmiltä, silloinkin kun on kyse Neuvostoliiton alueella asuvista etnisistä ryhmistä.) Oliko vuonna 1923 pienillä tšekkiläisillä rautatieasemilla junien lähtöaikoja ilmoittavia tauluja, joissa oli sellaiset (automaattisesti?) kääntyvät läp-läp-läp-kirjaimet? En tiedä, eikä tällaisiin tietenkään kannata vaivan arvoista lukukokemustaan töksäyttää.

___
* Osittain tämä johtui siitäkin, että muutama toistuva kertoja oli tyyppinä niin ärsyttävä (tai kerronnallinen jakso niin rasittavaa työstettävää, syystä tai toisesta) että oli aina helpotus siirtyä seuraavaan jaksoon. Jos ne ärsyt jaksot olisi joutunut tekemään kerralla putkeen olisi voinut mennä hermo muutamaan kertaan… vaikka tietysti sitten olisi ollut paljon mukavampi tunne, kun kaikki kurjat kohdat on jo tehty ja jäljellä vain niitä hyviä. Jos olisi saanut aikaiseksi tehdä homman siinä järjestyksessä, siis.

Jälleen juurta jaksaen

·

Sharon Jones ja hänen kymmenhenkinen Dap Kings -yhtyeensä tarjosivat eilen illalla Circusissa jotakuinkin samaa kamaa kuin pari vuotta sitten Tavastialla. Tiukasti yhteen soitettua kuusikymmentäluvun soulia tuhdeilla funk-mausteilla, bailuhenkeä ja tanssimeininkiä.

Jones itse otti aika tavalla hillitymmin kuin viimeksi näkemällämme keikalla: oman kertomansa mukaan hän oli vielä muutama kuukausi sitten sairaalaletkuissa syöpähoidoissa. Tanssisuoritukset jäivätkin edelliskertaa hillitymmiksi, ja bändikin tuntui olevan valmiina ryntäämään apuun jos heidän pomolleen tulisi kesken kaiken ongelmia. Tai sitten kyse oli vain James Brown -asenteesta: tämän bändinjohtajan jokaista liikettä, elettä ja kädenliikkeellä välitettyä viestiä piti visusti tarkkailla ja reagoida siihen sekunnin murto-osassa.

Levyillä Daptone-tallin retrosoundi tuntuu edelleenkin vähän tylsän kuivakkaalta, mutta lavaoloissa homma toimii edelleenkin komeasti, tiukasti ja tanssittavasti. Olisi sinänsä kiinnostavaa kuulla Jonesin kaltaista huikeaa vokalistia vähän muunkinlaisissa musiikillisissa yhteyksissä kuin perinnesoulissa.

Kaksikymmentäseitsemän ja puoli vuotta myöhemmin

·

Aivan ensimmäiseksi Peter Gabriel käveli lavan eteen esittelemään kiertuebändinsä taustalaulajien Linnea Olssonin ja Jennie Abrahamsonin duon, joka soitti keikan lämmittelyosuutena neljä kappaletta – kaksi kumpaisenkin soololevytyksiltä. Salivalojen jälleen palaessa Gabriel palasi jälleen yksin lavalle, istahti flyygelin ääreen ja esitteli konsertin kaaren: ensin kuultaisiin alkupaloiksi muutama akustinen (tai, jos tarkkoja ollaan, elektroakustinen) versio vanhoista lauluista, sitten eräänlaisena pääruokana kokeilevampaa musiikkia ja lopulta, jälkiruokana, juhlavuosiaan taannoin viettänyt So-albumi kokonaisuudessaan.

Keikkaohjelmiston painopiste oli kahdeksankymmentäluvun tuotannossa: vanhemmasta materiaalista kuultiin vain ainainen ”Solsbury Hill”, uudemmasta ”Why Don’t You Show Yourself”, ”The Tower that Ate People”, keikan aloittanut, luonnokseksi esiteltu uusi ja vielä lopullisesti sanoittamaton ”Daddy Long Legs” ja Usin ”Come Talk To Me” ja ”Digging in the Dirt”. Muuten mentiin jo ennen Sota kolmos- ja nelosalbumien raidoilla.

Painotuksen tietysti saattoi huomata jo lavastuksesta: samat tai samanlaiset liikuteltavat valopuomit olivat käytössä jo vuoden 1986 ikimuistosella rundilla.

Niitä myös käytettiin samaan tapaan: ”No Self Controlissa” puomit ja valot hyökkäilivät Gabrielin kimppuun, ja ”Mercy Streetissä” hän makasi lavalla puomien ihmetellessä häntä lähietäisyydeltä.

Mutta vaikka tämä kasaripainotus olikin etukäteen vähän pelottavaa, homma toimi hienosti. Rumpali Manu Katché, kitaristi David Rhodes, kosketinsoittaja David Sancious ja yksi kaikkien aikojen basisti-idoleistani, Tony Levin, olivat erinomaisessa iskussa ja (myös akkariosuudessa) alkuperäisversioita suhteellisen lähelle sovitetut laulut kantoivat. Peter Gabrielin äänessä ikä kuului jonkun verran, mutta ei häiritsevästi. Lavaliikunta oli selkeästi vanhaherramaisempaa, mutta ei sekään niin haitannut. Ei hän tällä kertaa myöskään heittäytynyt selälleen yleisön käsivarsille kuten silloin joskus. Jennie Abrahamson hoiti komeasti Kate Bushin osuudet ”Don’t Give Upissa” ja ihan kohtuullisesti Youssou N’Dourin osuudet varsinaisen setin päättäneessä ”In Your Eyesissä”.

Viimeisten parin vuosikymmenen PG-keikat ovat sisältäneet melkoisen määrän lavasteita, sälää ja rompetta, joten olin oikeastaan vallan tyytyväinen siihen että tällä kertaa mentiin näinkin hillityllä ylöspanolla. Tämä musiikki, nämä laulut ja nämä soittajat ja laulajat kantavat kyllä ilman sen kummempaa visuaalista tauhkaakin. ”The Tower That Ate Peoplessa” tosin katosta laskeutui jotakin mitä kasarilla ei nähty.

Tämän jälkeen kuultiin vielä setin yksi harvoja pitkiä välipuheita, julistus siitä kuinka kännykät ovat muuttaneet maailmaa ja tehneet ihmisoikeusrikollisille entistä vaikeammaksi salailla rikoksiaan. Ja sen jälkeen, komeana päätöksenä, hieno laulu kännykkätodistajia edeltävän ajan rikoksen uhrista, ”Biko”.

Kaiken kaikkiaan yli kolmetuntinen konsertti, joka toimi, eli ja hengitti. Tällä kertaa en joutunut sitä paitsi katselemaan touhua kaukaa peräseinän piippuhyllyltä niin kuin vuonna 1986, sillä olimme onnistuneet saamaan peräti eturivin paikat. Ja toisin kuin Iltalehti disinformoi, tanssimista ja liikkumista ei suinkaan kielletty, vaan järkkärit jopa kehoittivat nousemaan ylös ja tulemaan lavan eteen.

Drohobytšin kummalliset kadut

·

”Voisi tosin toivoa, että Schulzia suomennettaisiin uudelleen suoraan alkukielestä”, kirjoitin vähän yli kolme vuotta sitten bloggauksessani Bruno Schulzin Krokotiilikujasta, jonka Aarno Peromies suomensi saksankielisestä laitoksesta 1960-luvulla, jolloin Schulzin maine oli lähtenyt uuteen nousuun parikymmentä vuotta sen jälkeen, kun Gestapon upseeri Karl Günther oli ampunut kirjailijan tämän kotikaupungin Drohobytšin kadulle.

Ei ehtinyt kulua kolmeakaan vuotta, ennen kuin toive toteutui. Schulzin koko säilynyt tuotanto ilmestyi viime vuoden lopulla Basamin klassikkosarjassa Tapani Kärkkäisen suoraan alkukielestä puolasta suomentamana ja alunperin nimenomaan taidegraafikkona tunnetun Schulzin muutamilla piirroksilla kuvitettuna. Nelisataasivuisen kirjan nimi on Kanelipuodit ja muita kertomuksia.

Kärkkäisen suomennos toimii Peromiehen välikielikäännöstä paljon paremmin. Alkutekstiä noudatteleva väliin yletönkin vanhahtavien sivistyssanojen käyttö tuo tekstiin mukavaa epookin tuntua, mutta toisinaan se tuntuu nykylukijan silmään ehkä vähän itsetarkoitukselliseltakin briljeeraamiselta.

Hieronim-eno ja Dodo elivät tässä ahtaassa asunnossa ikään kuin tyystin erillään, kahdessa eri dimensionissa, jotka ristesivät mutta eivät tangeeranneet.

Kokoelman novelleista suurin osa sijoittuu nimettömään puolalaiseen pikkukaupunkiin, joka on hyvinkin selkeästi Schulzin kotikaupunki Drohobytš; kirjailijan syntyessä kaupunki oli osa Itävalta-Unkarin Galitsiaa, maailmansotien välissä Puolaa ja nykyään Ukrainaa. Schulzin isä oli varakas kangaskauppias, joka vähitellen menetti omaisuutensa ja terveytensä huonosti harkittujen afäärien vuoksi. Monen novellin keskipisteenä toimiva talo torin laidassa on sekin kiistattomasti kirjailijan lapsuudenkoti. Myös kirjan mielenmaisema ja maagisrealistinen maailma peilaa lapsen elämänpiiriä: koti ja lähikadut ovat (ainakin osan aikaa) tuttuja ja arkisia, mutta mitä kauemmaksi kertoja kotoaan etäytyy, sitä merkillisemmäksi, unenomaisemmaksi maailma muuttuu. Kotonakin voi kadota toisenlaisiin maailmoihin esimerkiksi syventymällä postimerkkialbumiin. Niin minäkin tein ison osan lapsuuttani, ja monessa mielessä teen yhä edelleen.

Krokotiilikuja-bloggauksessani Schulzin kertomusten päähenkilöksi nousi perheen isä, lukuisine erilaisine kuihtumisineen ja hiipumisineen sekä monine, keskenään ristiriitaisine kuolemis- tai katoamistapoineen. Kanelipuotien laajemmassa, koosteessa kodin hallitsevaksi hahmoksi kohoaa kuitenkin omalla, enimmäkseen sivussa pysyttelevällä tavallaan perheen sisäkkö Adela, joka tekee tyhjäksi perheenisän kummalliset haihatteluprojektit ja eikä tunnu saavan vastuuta perheenäidistäkään. Novellien kertojalle nuori Adela on vielä lisäksi (yksi) vielä enimmäkseen tiedostamattoman seksuaalisen heräämisen kohteista.

Tämänkin kirjan lukemisen jälkeen olen kärkäs pitämään Schulzia eräänlaisena eurooppalaisena maagisena realistina. Drohobytš ei kuitenkaan ole mikään Galitsian vastine Macondolle, sillä Schultz ei nosta kertomustensa päähenkilöksi kaupunkia eikä edes sukua. Hänen näkökulmansa pysyttelee nuorukaiseksi varttuvan lapsen ajattelussa, elämässä ja maailmankuvassa. Yhtä kaikki, kyse on spekulatiivisen fiktion klassikosta ja siinä suhteessa Kanelipuotien saama Tähtifantasia-palkintoehdokkus on aivan perusteltu. Tämä on selvästi myös niitä kirjoja jotka eivät tyhjene yhdellä tai kahdellakaan lukemisella, vaan se kannattaa hommata omaan hyllyyn ja palata sen pariin silloin tällöin – joskus kokonaan lukien, joskus muutaman novellin sieltä täältä poimien.

Altaan päätyyn

·

Ensimmäinen Kirjakrooli-tapahtuma oli eilen. Ainakin illalla, tapahtuman jälkeen, kaikki meistä mukanaolleista tuntuivat olevan sitä mieltä että tässä on hyvä perinteen alku. Eilen opittiin yhtä ja toista järjestelyistä ja siitä miten asioita voisi tehdä paremmin, ja huomattiin että tällainen tapahtuma toimii.

Etukäteen olimme arvelleet, että Ravintolapäivän sattuminen samalle päivälle oli erinomainen asia: ihmiset ovat liikkeellä, valmiina kokeilemaan kaikenlaista, miksei myös ääneen luettua kirjallisuutta? Kävi kuitenkin niin, että kauniina kevätpäivänä ihmiset kyllä liikkuvat kaupungilla sankoin joukoin, mutta eksyvät perin heikosti oikeiden ravintoloiden sisätiloihin. Yleisömäärät Kroolin eri tapahtumapisteissä jäivät vähän vaatimattomiksi. Tiedotus oli myös jäänyt vähän viime tinkaan. Mutta nyt ajatus on lanseerattu pienelle yleisölle ja ennen seuraavaa tapahtumaa on runsaasti aikaa saada sana leviämään laajemmalle.

Oma isännöintini Rymy-Eetussa sujui suuremmitta kommelluksitta. Muutaman kerran lähettelin aavistuksen hermostuneita tekstareita seuraavalle esiintyjälle, jota ei vielä näkynyt salissa vaikka edellinen esiintyjä oli jo hyvässä vauhdissa omassa (vajaassa) puolituntisessaan. Kaikki kuitenkin tulivat paikalle ennen sovittua esiintymisaikaa ja vetivät hienon setin. Olen omaankin esiintymiseeni tyytyväinen. Baritonikitaran ja efektipedaalien avulla kudottu äänimaisema tarinoiden taustalla tuntuu toimivan kerta kerralta paremmin.

(Äänimaisemia ja tarinoita – ynnä muutamia lauluja – pääsee näillä näkymin kuuntelemaan seuraavan kerran Helsinki-päivänä 12. kesäkuuta Villa Kivessä.)

Isännän velvollisuuksien vuoksi en ehtinyt kovinkaan paljoa seurata päivän muuta ohjelmaa, mutta ehdin sentään piipahtaa Rikhardinkadun kirjaston hienolla sisäpihalla katsomassa kuinka Anja Erämajasta tuli ensimmäinen Vuoden helsinkiläiskirjailija – Onnea! – ja sitten Rymy-Eetun ohjelman päätyttyä Teatteri-ravintolassa kuuntelemassa Ketti Juvaa lukemassa Jane Austenia sekä kokemassa Leevi Lehdon hillitöntä, nonsensen ja hiphopin henkiä kanavoimaa huikeaa ja riemastuttavaa lausuntataidetta. Se on aina  huikeaa seurattavaa.

Kirjakroolaamaan!

·

Olen parin kuukauden ajan ollut – Helsingin kirjailijoiden hallituksen jäsenen ominaisuudessa – suunnittelemassa ensi viikon lauantaina 17. toukokuuta järjestettävää kirjallisuustapahtumaa. Tänään siitä voi lopultakin kertoa:

Kirjakrooli on siis suomalainen versio Yhdysvalloissa ja Lontoossa jo hyvän aikaa järjestetyistä Lit Crawl -tapahtumista, joissa kirjailijat tulevat ravintoloihin, kirjastoihin ja moniin muihin paikkoihin lukemaan tekstejään ja juttelemaan yleisön kanssa. Helsingissä tätä kokeillaan nyt ensi kertaa, mutta toivottavasti ei viimeistä: tarkoituksena on saada aikaan jokavuotinen perinne.

Itse olen isännöimässä tapahtuman Rymy-Eetu-osuutta, jossa esiintyvät muun muassa Sirpa Kähkönen, Matti Rönkä ja Jari Tammi. Juontamisen ja järjestelemisen lisäksi minulla on mukanani kitara ja pedaalilauta, joten paikalle saapuneet saavat kuulla äänimaisemien säestämiä tarinoita paristakin kirjastani ja yhden suomentamani Ursula LeGuinin pienoisnovellin.

Mutta ohjelmassa on paljon muutakin. Kirjakrooli on festivaali siinäkin mielessä, ettei kaikkea ehdi millään näkemään ja kokemaan.

Hyvää sananvapauden päivää!

·

Itse ajattelin käyttää sanani vapautta tänäänkin edes yrittämällä suhtautua kohteliaasti niihinkin, joiden mielipiteet ovat mielestäni luokattoman typeriä. Koska minulla on siihen oikeus.

(Eikä toisen tölviminen ole koskaan saanut ketään muuttamaan mielipiteitään järkevämmiksi, sitä paitsi.)

En aina onnistu, mistä vilpittömät pahoittelut.

Poljento

·

En ole koskaan onnistunut innostumaan kovin kauheasti Fela Kutin afrobeatista. Hänen poikansa Femi Kutin levyn taisin joskus arvostella Rumbaan ja kehuinkin sen kiihkeyttä ja vimmaa, mutta minulle tärkeämpää on aina ollut afrobeatin sijaan pohjoisemman Afrikan rauhallisempi, keinuvampi laulaja/lauluntekijämusiikki. Ehkä syynä on, etten koskaan tullut nähneeksi Felaa livenä: tilaisuuksia olisi 1980-luvulla kyllä ollut, mutta jäi käyttämättä. Sääli, näin jälkeenpäin ajatellen. Fela oli kiinnnostava hahmo, kaikessa ristiriitaisuudessaan, ja musiikki on moneen kertaan osoittanut potentiaalinsa sekä ihmisoikeusviestin levittäjänä että yksinkertaisesti väkevänä tanssimusiikkina. Itse olin eilen altistumassa Fela-henkiselle afrobeatille Koko-teatterissa ja livenä musiikki toimi kertakaikkisen komeasti.

Afrobeat from the Heart kulkee ”musikaalin” nimellä, mutta en ole ihan varma, tekeekö se nimelle oikeutta. Pikemminkin tuntui siltä että olin katsomassa tanssi- ja soittoesitystä, jossa välijuonnot oli korvattu pienillä, herttaisen amatöörimäisillä kuvaelmilla Fela Anikulapo Kutin elämästä. Amatöörimäisyyttä korosti vielä, ettei dialogeista aina saanut selvää: esiintyjien erilaisten englanninmurteiden lisäksi kyse oli siitä, että akustisesti vähän kehnohkossa tilassa vain Felaa esittäneellä Hossni Boudalilla oli mikrofoni (eikä sekään aina toiminut) eikä harrastajaesiintyjillä ollut riittävää kokemusta teatterin tarvitsemassa äänenkäytössä. Myös tanssiesitykset olivat vähän amatöörimäisiä, mutta niissä tekniset puutteet korvautuivat monin kerroin tanssijoiden innolla ja energialla. Oli myös riemukasta nähdä niin monenmuotoisten, -ikäisten ja -kokoisten naisten pistävän itsensä ja kroppansa peliin niin antaumuksella. Se oli kaunista katsottavaa. Koko-teatterin karu sali oli onnistuttu lavastamaan mukavan intiimiksi sermeillä ja kankailla sekä sijoittamalla yleisö penkkirivistön sijaan istuintyynyille.

Mutta parasta esityksessä oli, kiistämättä, kulisseissa soittanut bändi. Felan musiikki on hypnoottista, toistuvaa, juuri tanssiin ja improvisoiviin teksteihin – poliittisiin julistuksiinkin – tarkoitettua, ja jotta sellainen musiikki toimisi, sitä täytyy osata soittaa vimmaisella, mutta groovaavalla poljennolla. Tämä ryhmä osasi, ja koska musiikki oli niin iso osa esitystä, sitä kehtaa suositella nähtäväksi ja koettavaksi ihan jo pelkästään bändin takia. Esityksiä on vielä kolme jäljellä, ensimmäinen tänään.