”Voisi tosin toivoa, että Schulzia suomennettaisiin uudelleen suoraan alkukielestä”, kirjoitin vähän yli kolme vuotta sitten bloggauksessani Bruno Schulzin Krokotiilikujasta, jonka Aarno Peromies suomensi saksankielisestä laitoksesta 1960-luvulla, jolloin Schulzin maine oli lähtenyt uuteen nousuun parikymmentä vuotta sen jälkeen, kun Gestapon upseeri Karl Günther oli ampunut kirjailijan tämän kotikaupungin Drohobytšin kadulle.
Ei ehtinyt kulua kolmeakaan vuotta, ennen kuin toive toteutui. Schulzin koko säilynyt tuotanto ilmestyi viime vuoden lopulla Basamin klassikkosarjassa Tapani Kärkkäisen suoraan alkukielestä puolasta suomentamana ja alunperin nimenomaan taidegraafikkona tunnetun Schulzin muutamilla piirroksilla kuvitettuna. Nelisataasivuisen kirjan nimi on Kanelipuodit ja muita kertomuksia.
Kärkkäisen suomennos toimii Peromiehen välikielikäännöstä paljon paremmin. Alkutekstiä noudatteleva väliin yletönkin vanhahtavien sivistyssanojen käyttö tuo tekstiin mukavaa epookin tuntua, mutta toisinaan se tuntuu nykylukijan silmään ehkä vähän itsetarkoitukselliseltakin briljeeraamiselta.
Hieronim-eno ja Dodo elivät tässä ahtaassa asunnossa ikään kuin tyystin erillään, kahdessa eri dimensionissa, jotka ristesivät mutta eivät tangeeranneet.
Kokoelman novelleista suurin osa sijoittuu nimettömään puolalaiseen pikkukaupunkiin, joka on hyvinkin selkeästi Schulzin kotikaupunki Drohobytš; kirjailijan syntyessä kaupunki oli osa Itävalta-Unkarin Galitsiaa, maailmansotien välissä Puolaa ja nykyään Ukrainaa. Schulzin isä oli varakas kangaskauppias, joka vähitellen menetti omaisuutensa ja terveytensä huonosti harkittujen afäärien vuoksi. Monen novellin keskipisteenä toimiva talo torin laidassa on sekin kiistattomasti kirjailijan lapsuudenkoti. Myös kirjan mielenmaisema ja maagisrealistinen maailma peilaa lapsen elämänpiiriä: koti ja lähikadut ovat (ainakin osan aikaa) tuttuja ja arkisia, mutta mitä kauemmaksi kertoja kotoaan etäytyy, sitä merkillisemmäksi, unenomaisemmaksi maailma muuttuu. Kotonakin voi kadota toisenlaisiin maailmoihin esimerkiksi syventymällä postimerkkialbumiin. Niin minäkin tein ison osan lapsuuttani, ja monessa mielessä teen yhä edelleen.
Krokotiilikuja-bloggauksessani Schulzin kertomusten päähenkilöksi nousi perheen isä, lukuisine erilaisine kuihtumisineen ja hiipumisineen sekä monine, keskenään ristiriitaisine kuolemis- tai katoamistapoineen. Kanelipuotien laajemmassa, koosteessa kodin hallitsevaksi hahmoksi kohoaa kuitenkin omalla, enimmäkseen sivussa pysyttelevällä tavallaan perheen sisäkkö Adela, joka tekee tyhjäksi perheenisän kummalliset haihatteluprojektit ja eikä tunnu saavan vastuuta perheenäidistäkään. Novellien kertojalle nuori Adela on vielä lisäksi (yksi) vielä enimmäkseen tiedostamattoman seksuaalisen heräämisen kohteista.
Tämänkin kirjan lukemisen jälkeen olen kärkäs pitämään Schulzia eräänlaisena eurooppalaisena maagisena realistina. Drohobytš ei kuitenkaan ole mikään Galitsian vastine Macondolle, sillä Schultz ei nosta kertomustensa päähenkilöksi kaupunkia eikä edes sukua. Hänen näkökulmansa pysyttelee nuorukaiseksi varttuvan lapsen ajattelussa, elämässä ja maailmankuvassa. Yhtä kaikki, kyse on spekulatiivisen fiktion klassikosta ja siinä suhteessa Kanelipuotien saama Tähtifantasia-palkintoehdokkus on aivan perusteltu. Tämä on selvästi myös niitä kirjoja jotka eivät tyhjene yhdellä tai kahdellakaan lukemisella, vaan se kannattaa hommata omaan hyllyyn ja palata sen pariin silloin tällöin – joskus kokonaan lukien, joskus muutaman novellin sieltä täältä poimien.
