Uusi pulloharja

·

Sain pitkästä aikaa väkerrettyä uuden laulun. Äänitystulos saapuu nyt teidän kuultavaksenne.

Laulu juontaa juurensa Muurahaispuun unijaksoon, jota olen lausunut kitaran ja viivepedaalien säestyksenä jo muutaman vuoden ajan. Tuli mieleen väkertää teemasta ”oikea” laulu, jonka voisi ehkä upottaa lausutun katkelman lomaan, mutta kun tämä laulunväkerrelmä on sitten tämänhetkisessä kuosissaan yli kahdeksanminuuttinen, kokonaisuudesta saattaisi tulla vähän turhan pitkä kokonaisuus.

Laulun aloittava kellontikitys on joka tapauksessa äänitetty alkuaan vuoden 2012 Finnconin kunniavierasesitystä varten. Äänessä on meidän keittiömme seinäkello, jonka kanteen teippasin kontaktimikrofonin. Sointukulun ideoita pohdiskelin alkuaan jo kesällä, mutta laulun teksti, perusrakenne ja lopullinen soinnutus syntyivät kuitenkin vasta eräänä iltana Anttolan kuntoutusviikkojen aikana. Tänään kuultava äänitys on syntynyt pikku hiljaa sen jälkeen. Tietyssä mielessä tämä versio kappaleesta sulkee eräänlaisen ympyrän: siinä kuullaan loppukesästä valmiiksi saamani viisikielisen basson ja syksyn kirjamessuilta ostamani akustisen, teräskielisen kitaran ohella Korg A3 -multiefektilaitetta, jonka hankin käytettynä silloisen Kyyria-yhtyeen kitaristilta Mikaelilta parisenkymmentä vuotta sitten. Kyseisen efektilaitteen tuottamien pitkien viiveiden säestämänä äänittelin aikoinaan leijuvia, pyörteileviä kitaraimprovisaatioita, jotka sittemmin johtivat minut tekemään teatterimusiikkia – ja vielä myöhemmin innoittivat käyttämään kitaraa ja efektilaitteita kirjankatkelmien lausumisen säestyksenä.

Vaikka omissa kirjoissani tämä versio kulkee vielä otsikolla ”luonnos” – teen siitä varmaankin uuden version sitten kun rupean työstämään tosissani seuraavaa Studio Yrttimaa -levyä – se näyttää kohtuullisen mutkikkaalta ja työläältä kokonaisuudelta, kun sitä tarkastelee äänitysohjelman ikkunoissa:

(Musiikin äänittäminen on yksi niistä syistä, miksi tykkään siitä että tietokoneessa on useampi, iso, leveä ja lavea näyttö.)

En ole ihan tyytyväinen tekstiin, miksaukseen enkä kokonaisuuteenkaan, joten kuulen mielelläni kommentteja, kehuja, ideoita ja kritiikkiä.

Albumialbumi XII

·

Tämän kertainen minun elämäni klassikkolevyn esittely alkaa vähän teknisesti, mutta koettakaa kestää. Muutin kotoa alkusyksystä 1982 ja mukana muuttivat myös perheemme stereot, joihin minä olin tuhlannut kaikki siihenastiset liikenevät rahani. (Ne, jotka levyistä jäivät, siis.) Vähän myöhemmin tulin hommanneeksi divarista ylimääräisen kaiutinparin, sillä halusin kokeilla viritystä, jonka olin jostakin lukenut tai kaverilta kuullut. Luulisin, että nykyisten 5.1-kotiteattereiden ”stereomusiikki viisikanavaiseksi” -levitystoiminto perustuu jonkinlaiseen samankaltaiseen ideaan, tosin hienostuneempana ja digitaalisesti toteutettuna versiona. Yksinkertaisesti selitettynä lisäkaiuttimet kytketään pääkaiuttimien (tai kaiutinlähtöjen) ”kuumien” johtojen väliin keskenään vastakkaisvaiheessa, selventävästi piirrettynä näin:

(Koska stereoissani oli liitännät kahdelle kaiutinparille, käytin lisäkaiuttimille niitä kakkosparin liitäntöjä, joten ne sai tarvittaessa pois päältä kaiuttimien valintanapista johtoja irroittelematta.)

Tämän kytkennän ideana on, että vasemmanpuolisesta takakaiuttimesta kuuluu siis stereoiden vasemman kanavan signaali miinus oikean kanavan signaali, ja vastaavasti oikeasta takakaiuttimesta oikea kanava miinus vasen kanava. Siis kanavien erotussignaali.* Normaalistereoita kuunnellessa tilavaikutelma on hyvin herkkä sille missä kohdassa kuulija sattuu istumaan kaiuttimiin nähden. Nelikaiutinviritys ikään kuin väljensi tilavaikutelmaa, aivan samalla tavoin kuin nykyiset viisikaiutinviritelmät. Solukämpässä ei ollut kovin paljoa mahdollisuuksia akustoida huonetta tai edes sijoitella kaiuttimia kovin optimaalisiin kuuntelupaikkoihin (vaikka tajusin sentään olla koskaan pitämättä kaiuttimia, yh, lattialla) joten tällä kikkailulla sai aikaan paljon täyteläisempiä äänimaisemia.

Joillakin levyillä ääni- ja studiotekniikkaa oli käytetty tosin luomaan jotakin muuta kuin ns. ”luonnollisia” tilavaikutelmia, ja niiden kanssa nelikaiutinviritelmä sai joskus aikaan melkoisen kiinnostavia tuloksia. Yksi sellaisista levyistä tuli minulle kaverilta lainaksi, ja koska lainasin kyseiseltä kaverilta samalla kertaa noin puolisen hyllymetriä muitakin levyjä, pääsin syventymään niihin vasta siinä vaiheessa kun kaseteille äänittämisrumba oli ohi ja oli taas aikaa paneutua musiikkiin. Erityisesti yksi albumi tuntui lähes kirjaimellisesti loikkaavan kaiuttimista ja luovan ympärille aivan oman maailmansa.

Vuonna 1982 ilmestynyt neljäs albumi The Dreaming tuntuu olevan vaikea pala monille Kate Bushin musiikin ystävillekin – vaikka toisaalta on muitakin kuin minä, joiden mielestä se on hänen tuotantonsa ehdoton huippu. Edellisten levyjen kohtuullisen mainio menestys oli antanut Bushille ilmeisen paljon kyynärpäätilaa tehdä musiikkiaan haluamallaan tavalla, jopa siinä mitassa että hän oli nyt ensimmäistä kertaa oma tuottajansa. Vapauden ja innostuneen kokeilunhalun tunteen kuulee kyllä selvästi, ei vain äänitys- ja sounditeknisessä mielessä vaan myös siinä, miten innokkaasti Bush heittäytyy tutkiskelemaan millä kaikilla tavoilla hänen lauluääntään voikaan käyttää. Tekemisen riemusta huolimatta musiikillinen kokonaisuus on itse asiassa hyvinkin tummasävyinen.

Monessakin mielessä The Dreaming on aina yhdistynyt minun mielessäni Peter Gabrielin samoihin aikoihin tekemiin kolmos– ja nelossooloalbumeihin. Niissäkin hyödynnettiin ajan uutta studiotekniikkaa – samplereita, rumpukoneita, digitaaliefektejä, kaikkea – tappiin asti ja saatiin aikaiseksi hyvin omintakeista, uusia uria aukovaa ja toisaalta hyvinkin henkilökohtaista musiikkia. Isoin ero on kenties kummankin muusikko-lauluntekijän taustoissa: Gabriel oli ennen Genesisin laulajaksi ryhtymistään rumpali ja hänen musiikillinen ajattelunsa on aina ollut hyvin lyömäsoitinvetoista ja -tehoista. Kate Bushin instrumentti on taas piano. Se kuuluu.

”Sat in Your Lap” on aina tuntunut minusta kovin irralliselta muuhun levyyn nähden kevyine pimpelipompelikomppeineen rämisevine perkussioineen, mutta toisaalta – kun nyt kuuntelin levyä – se tuntuisi muodostavan jonkinlaisen symmetrisen vastanavan levyn jylhästi jyrisevälle päätösraidalle ”Get out of My Houselle”. Silti itse albumi tuntuisi oikeasti alkavan vasta ”There Goes a Tennerin” alkusanoista

Okay, remember, okay remember
that we have just allowed half an hour
to get in, do it and get out

Kate Bush tuntuu minun korvissani kuuluvan Queenin ja The Beatlesin kanssa samaan joukkoon siinä mielessä, että kaikki nämä artistit ovat hyödyntäneet musiikissaan hyvin paljon brittiläistä music hall -perinnettä, joka oikeastaan alkoi hiipua jo niihin aikoihin kun Bush viisikymmentäluvun lopulla syntyi. ”Tennerin” voi hyvin kuvitella estraadille olkihattuisen ja viiksekkään, kävelykeppiään tahdissa heiluttelevan herrahenkilön esittämäksi, samanlaista tunnelmaa, rytmiikkaa ja henkeä on ”Suspended in Gaffassa”. Tekstit ovat sitten ihan eri asia – ”Gaffa” käyttää nimen roudarinteippiä symbolina asioille, jotka estävät (tai ovat estävinään) ihmistä saavuttamasta tavoitteitaan.

Muidenkin laulujen tarinat, aiheetkin, ovat joskus kieli- ja mielikuviltaan varsin hämäriä, ja olivat etenkin siihen aikaan, jolloin muiden ja mahdollisesti jopa itse tekijän tulkintoja ei voinut niin vain googlata, eikä ulkomaalaisten lehtienkään analyysejä ollut niin vain luettavissa. Minun mielessäni ”Pull out the Pin” on jotenkin onnistunut yhdistymään ajatukseen oman parvensa turvallisuuden vuoksi uhrautuvaan mehiläiseen – tai terroristiin – mutta Bushille itselleen se(kin) on näköjään laulu Vietnamin sodasta. (Mutta koska kuuntelin levyä niin kauan vain kasetilta, minulla ei myöskään ollut luettavanani laulun tekstiä. Kuulin sanoiksi mitä kuulin.)

”Leave It Open” ja levyn kakkospuolen kolmen hitaasti auki keriytyvän laulun sarja ”Night of the Swallow”, ”All the Love” ja ”Houdini” on ehkä selkeämpää tulkittavaa avoimine ihmissuhdeteemoineen ja haavoineen. Samaan jatkumoon kuulunee myös levyn vimmainen päätösraita ”Get out of my House”.

Minulle tämän levyn iso juttu, se biisi, kiteymä, huipentuma ja tärkein teos on kuitenkin aina ollut sen nimikappale.

(Silmät kannattaa ehkä panna kiinni, video on aika… kasarikauhea. Onneksi en nähnyt sitä 80-luvulla.)

Laulussa on samaa vääjäämättömän, väistämättömän mielipuolisuuden tuntua kuin Nick Caven paria vuotta myöhemmässä klassikossa ”From Her to Eternity”, ja samalla tavoin musiikki rakentuu loputtomasti toistuvalle rytmikuviolle. Bushia on selvästikin innoittanut Australian aavikoiden tunnelmat ja alkuperäisasukkaiden musiikki – kappaleella kuullaan myös didgeridoota eli yidakia – mutta samalla tämä on Bushin luultavasti petergabrielmaisin laulu: ehkä tätäkin on ideoitu ja sävelletty rumpukoneen tahdissa? Äänimaisema-arkkitehtuuria tämä kyllä vie kauemmaksi kuin Gabriel ehkä koskaan.

The Dreamingin studiokustannukset olivat ilmeisesti aikamoiset, ja seuraavaa levyään varten Bush perustikin itselleen ilmeisen hyvin varustellun kotistudion 48-raitanauhureineen päivineen. Kolmen vuoden kehittelyn jälkeen julkaistiin hänen ehkä tunnetuin ja monen myös eniten arvostama albumi The Hounds of Love. Itsekin taisin ostaa levyn jotakuinkin ilmestymispäivänä. Hieno levy se on, mutta The Dreamingiin verrattuna paljon tavanomaisempi ja… kiltimpi. Siloitellumpi. Valoisampi. Iskelmällisempi. Bush julkaisi vielä The Sensual Worldin (1989) ja The Red Shoesin (1993) ennen kuin katosi julkisuudesta melkein kahdeksi vuosikymmeneksi: Patti Smithin tavoin hänellä oli tarve ja tilaisuus keskittyä perheen perustamiseen. Paluu tapahtui sitten Aerial-levyn myötä 2005, jota seurasi Sensual Worldin ja Red Shoesin uudelleentulkittuun materiaalin perustunut mainio The Director’s Cut neljä vuotta myöhemmin ja sitten hiljaisen tunnelmallinen 50 Words for Snow (2011). Tänä vuonna Bush teki sitten jotakin mitä ei ole tehnyt sitten esikoisalbuminsa ja mitä kukaan ei tainnut oikein edes odottaa häneltä: lähti keikoilla, ainakin muutamalle. Paikalla olleet ovat esityksiä kehuneet, toivottavasti yleisölle esiintyminen viehätti tähteä niin paljon että keikkoja nähdään lisääkin. Tai edes niistä keikoista julkaistaan tallenne. Toivoa sopii.

___
* Nyt muistankin, mistä idea tuli. Kaverillani oli Saloran hieno Ortoperspekta-vahvistinjärjestelmä, jossa tavanomaisten kahden stereokaiuttimen sijaan oli keskellä iso pääkaiutin (kaverin virityksessä Hifi-lehden ohjeiden perusteella itse rakennettu kymmenvuotiaan lapsen korkuinen pönttö) ja kaksi pientä satelliittikaiutinta, joista tuli juuri tuo erotussignaali. Järjestelmän stereokuva oli vaikuttavan kolmiulotteinen, etenkin luonnollisessa tilassa hyvin äänitetyllä akustisella musiikilla.

Ovi

· 2 kommenttia ·

Suomen kääntäjien ja tulkkien liittoon liittyminen oli minulle toistakymmentä vuotta sitten iso ja tärkeä askel. Olin aloittanut kirjallisuuden suomentajan uran ikään kuin kadulta reväistynä amatöörinä, jolla ei ole alan koulutusta. Liittoon pääseminen tarkoitti, että minusta oli vähitellen tullut ammattilainen muidenkin kuin itseni mielestä. Tutustuin sitä kautta moniin alan pitkän linjan ammattilaisiin – joista osa oli ollut aikaisemmin tuttuja niminä kääntäjien avuliailta postituslistoilta – ja aloin ymmärtää, että moni muukin kirjallisuuden suomentaja on opetellut ammattinsa käytännön työssä. Liiton ykkösjaoston – kirjallisuuden kääntäjien jaoston – kuukausittaiset kokoukset ovat olleet mainio tapa tavata kollegoja, oppia uutta esitelmistä ja yrittää (toisinaan varsin epätoivoisest) parantaa kääntäjien asemaa tai edes pitää sitä yhtä vähän huonona kuin ennenkin. Liiton kautta olen saanut myös ammatillista koulutusta.

Kirjallisuuden kääntäjät ovat kuitenkin vain yksi osa SKTL:n jäsenkuntaa: meitä on nelisensataa liiton paristatuhannesta jäsenestä.* Järjestötovereitamme ovat olleet asiatekstikääntäjät, av-kääntäjät, tulkit sekä opettajat ja tutkijat. Heidänkin joukostaan on löytynyt loistavia tyyppejä, kavereitakin. Monet alan ongelmat ovat yhteisiä: toimeksiantajat ovat yhä kitsaampia maksamaan sellaisia palkkioita joilla kääntäjä tulisi toimeen, oli kyse sitten asiakirjasta tai kirjasta. He palkkaavat mieluummin (hah!) kadulta reväistyjä amatöörejä tai opiskelijoita, jotka osaavat vielä vanhoja kääntäjiäkin vähemmän pitää huolta oikeuksistaan tai vaatia sellaisia palkkioita, joilla Suomessa pystyy elämään. SKTL on sääntöjensä mukaisesti kulttuurialan järjestö, joten sillä ei ole ammattiyhdistyksen (heikkoja) mahdollisuuksia neuvotella kollektiivina. Suuri osa alalla toimivista on yksityisyrittäjiä, joilla ei ole muutenkaan sellaisia oikeuksia neuvotella palkkio- tai muista asioistaan joukolla. Juuri tästä syystähän isot yritykset ovat nykyään niin innokkaita ”ulkoistamaan”, toisin sanoen maksamaan vähemmän samasta työstä.†

Ehkä tämä(nkin) alan tekijöiden tilanteen yleinen kiristyminen on osaltaan johtanut myös välien kiristymiseen liiton sisällä.

Kirjallisuuden kääntäjät ovat ehkä itsekin suhtautuneet itseensä jonkinlaisena eliittiporukkana: SKTL perustettiin aikanaan nimenomaan kirjallisuuden kääntäjien toimesta, ja pitkään liiton puheenjohtajaksi valittiin aina – hyvässä sovussa – nimenomaan kirjallisuuden kääntäjä. (Tässä oli se käytännön järki, että liiton puheenjohtaja joutuu olemaan alan kasvo myös julkisuudessa, kommentoimaan ja edustamaan, ja iso osa kääntämiseen liittyviä julkisuusasioita liittyi nimenomaan kirjallisuuden kääntämiseen.) Ehkäpä tästä on seurannut muissa jaostoissa huonoja fiiliksiä, jotka ovat osaltaan vaikuttaneet siihen, että me kirjallisuuden kääntäjät olemme kokeneet saavamme viime vuosina omasta liitostamme perin kylmää kättä. Tämä tuli selväksi viimeistään parin viikon takaisessa syyskokouksessa, jossa kirjallisuuden kääntäjät saivat  kuulla olevansa lähinnä kiukutteleva kuluerä.**

Kiukuttelua ja kulujen aiheuttamista on ollut muun muassa toivomus, että kirjallisuudenkääntäjille tärkeiden Mikael Agricola- ja J.A. Hollo -palkintojen kärkiehdokkaiden julkistamistilaisuuteen voitaisiin saada rahaa muualtakin kuin jaostokokousten järjestämiseen tarkoitetusta jaoston ”kahvikassasta”. (Lopullisten voittajien palkintosummat tulevat toisaalta.) Lyhytlistoista tiedottamista ei myöskään saa missään nimessä sälyttää liiton palkkaaman tiedottajan harteille, vaan sen joutuvat hoitamaan jaoston palkattomat amatöörit.

Rahasta tuli riitaa myös Kirjailija-lehden alkusyksystä valmistunutta, kirjallisuuden kääntämistä monelta kantilta tarkastellutta numeroa tehtäessä. Kyseinen numero oli tarkoitus rahoittaa SKTL:n ja Kirjailijaliiton yhteisvoimin, mutta SKTL:n hallitus yritti pitkään torpata koko hanketta liian kalliina ja siksi, että sehän ei niinku hyödytä koko jäsenkuntaa, ainoastaan kirjallisuuden kääntäjiä. Lehteä oltiin lopulta kuitenkin juuri saamassa painoon, kun vedostiedostot nähnyt SKTL:n puheenjohtaja soitti päätoimittajalle ja ilmoitti, ettei SKTL maksa osuuttaan, mikäli lehdessä julkaistavasta kolmen kääntäjän keskustelusta ei poisteta paria viimeistä kappaletta. Jutun kirjoittaja kielsi poistamasta pätkää: siihen hänellä on jutun tekijänoikeuksien haltijana tietenkin oikeus. Valitettavasti hänen sananvapauttaan lopulta rikottiin, ja viimeiset kappaleet puuttuvat painetusta lehdestä.

(Tekstissä oli ollut jotakin niin kamalanhirveää kuin maininta siitä, että joukko kirjallisuudenkääntäjiä perusti viime keväänä Journalistiliiton alaisuuteen Kääntäjien ammattiosaston eli KAOSin yrittämään auttaa kääntäjien tukaloituvaa asemaa SKTL:n rinnalla.)

Sananvapaus on, niin kuin sen pitää ollakin, kirjallisuuden toimijoille äärimmäisen tärkeä asia. Puheenjohtajan ilmeisesti kenenkään kanssa neuvottelematta tekemän tempauksen vuoksi SKTL on menettänyt ainakin yhden kirjallisuuden alan kansallisen luottamustehtävän ja vahingoittanut välejään mm. Kirjailijaliittoon. Kirjallisuuden kääntäjien jaoston kokous piti tällaista sananvapauteen puuttumista niin vakavana, että hyväksyi lokakuun kokouksessaan epäluottamuslauseen puheenjohtajaa kohtaan. Samaisen henkilön muuhunkin toimintaan lopullisesti ryytynyt jaoston toimikunta oli jo aikaisemmin ilmoittanut, ettei se jatka tehtävässään eikä SKTL:n jäseninä.

Viime vuoden syyskokous, jossa useampikin kirjallisuuden kääntäjä oli ilmaissut tyytymättömyyttään liiton viimeaikaista toimintaa kohtaan, oli pyytänyt ykkösjaostolta parannusehdotuksia. Jaoston nimeämä kolmihenkinen työryhmä – jossa minäkin olin mukana – laati muistion kehitysehdotuksista, jonka ykkösjaoston kokous hyväksyi. Keskeisiä ehdotuksia oli jaostojen itsenäisyyden vahvistaminen, eräänlainen sateenvarjo-organisaatiomalli, ja toivomus siitä että jäsenkunta tietäisi paremmin, mitä kukin kolmesta toimistohenkilöstä tekee ja kenen puoleen kannattaa milloinkin kääntyä. Muistiota ei otettu syyskokouksen esityslistalle, koska se oli kuulemma sävyltään niin ”negatiivinen”. Sittemmin ykkösjaoston puheenjohtaja lähetti moneen kertaan ykkösjaostossa käsitellyn ja hyväksytyn muistion ykkösjaoston sähköpostitiedotuslistalle, jonka jälkeen häneltä peruutettiin oikeudet käyttää ykkösjaoston tiedotuslistaa. Kun tieto tästä levisi muuta kautta, nousi sen verran haloota että oikeudet palautettiin muutaman päivän päästä.

Nyt kirjallisuuden kääntäjien jaosto on melkoisen hankalassa tilanteessa. Sillä ei ole puheenjohtajaa, sihteeriä eikä edustajaa liiton hallituksessa – koska toimikunnan jäsenet ovat eronneet liitosta – ja ainakin aktiivisemmista jäsenistä moni on ilmeisesti päättänyt äänestää jaloillaan. Tavallaan tämä on, kaikessa ymmärrettävyydessäänkin, typerää: juuri nyt tarvittaisiin aktiivisia toimijoita neuvottelemaan, sovittelemaan, vipuamaan liittoa sellaiseen suuntaan, että se pystyisi jatkossakin toimimaan kääntäjien ja tulkkien yhteisönä, julkisivuna, sananvapauden edistäjänä ja laadukkaan kääntämisen kellokkaana. (Ammattijärjestöhän se ei ole, eikä omien sääntöjensä mukaan voikaan olla.) Samalla kuitenkin tiedän itsestäni, että minulla ei ole henkistä kanttia siihen savottaan, etenkin kun niin monta niin uuraasti vapaaehtoistyötä tehnyttä toveria, kaveria ja ystävää on, enemmän tai vähemmän, ilkeilty, kiusattu ja vittuiltu liitosta ulos.

Niinpä luovun vuodenvaihteesta alkaen itsekin Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton jäsenyydestä.

Toistaiseksi.

___
* Tarkka lasku on vaikeaa, koska yksittäinen liiton jäsen voi kuulua useaan eri jaostoon. Asiatekstinkääntäjien kakkosjaosto on suurin, mutta sen jäsenillä on luullakseni muita enemmän jäsenyyksiä myös muissa jaostoissa. Etenkin ns. harvinaisten kielten kääntäjät – ja ”harvinainen kieli” tarkoittaa melkein kaikkea muuta kuin englantia ja skandinaavisia kieliä – tekevät melkein säännönmukaisesti asiakirja- sun muita käännöstöitä kirjojen lisäksi, etenkin kun ei-englannista ja ei-ruotsista suomennetaan tolkuttoman vähän kirjallisuutta.
† Yrittäjällehän yrityksen ei tarvitse myöskään maksaa ns. sivukuluja, kuten eläkevakuutuksia. Yrittäjä maksaa ne itse, paljon kalliimmalla, siitä pienemmästä palkkiosummastaan, minkä lisäksi yrittäjä joutuu tietysti hankkimaan itse myös työvälineensä.
** Juuri näitä sanoja ei kukaan käyttänyt, mutta mm. liiton uuden varapuheenjohtajan kokouksessa esittämien kommenttien ilmapiiri oli nähdäkseni jotakuinkin tämänhenkistä.

Bassoja… konttiin

·

Liitän tähän kauniin kesäisen soitinpotretin kertoakseni, että kuvan kaksi viisikielistä bassokitaraa ovat myynnissä.

Molemmat ovat itse tekemiäni – itse asiassa kaksi ensimmäistä itse tekemääni soitinta – mutta niissä on amerikkalaisen Warmothin valmistamat vaahterakaulat. Molempien runko on koivua, peräisin (pääosin) vanhasta loimukoivuisesta pöytälevystä joka löytyi talomme ullakolla. Molempien lankkuun on jyrsitty sisäiset onkalot, mutta silti ne ovat soittimina melkoisen painavia, muuten suhteellisen onnistuneesta ergonomiastaan huolimatta: vaaka ylittää molempien kohdalla viiden kilon rajan.

Soittimina niissä ei ole muuten mitään vikaa. Molemmat soivat erinomaisesti, pitävät vireensä, istuvat hyvin ainakin minun käsiini ja soundaavat vallan mainiolta. Lähempää tarkastellen niistä löytää kyllä kaikenlaista pientä ulkonäköskröbyä – en ole kovinkaan hyvä lakkaaja enkä viimeistelijä – mutta jos basisti ei päästä yleisöään liian lähelle…

Luovun niistä oikeastaan vain siksi että tilaa kotona ja kotistudiossa on rajallisesti, ja minua kiinnostaisi tehdä vielä monta uutta soitinta. Olisi mukava jos nämä teokseni pääsisivät tämänhetkistä runsaampaan käyttöön. Omatekoisen soittimen hintaa on perin vaikeaa määritellä, mutta kuvittelisin että pysytään jossakin vajaan tuhannen euron tietämissä.

Lisää tietoa vasemmanpuolisesta nauhattomasta bassosta (”JPM 2009”) löytyy täältä, ja basson rakennuskertomuksesta näkee hyvin myös soittimen sisäistä rakennetta.

Lisää tietoa oikeanpuolisesta nauhallisesta bassosta (”JPM Custom 2008”) löytyy täältä, ja siitäkin on olemassa samanlainen rakennuskertomus.

Kerron toki lisääkin vaikka s-postitse: j(piste)pekka(piste)makela(at)yrttimaa(piste)net

Kaksi piirrettä

·

Anttolan TYK-kuntoutuksessa käytiin läpi kunkin ryhmäläisen työhistoriaa. Itselläni se oli pitkään varsin kirjavaa ja heittelehtivää: opiskelin kaikenlaista työmahdollisuuksien kannalta jossain määrin huonosti harkittua (tähtitiedettä, filosofiaa, Itä-Aasian tutkimusta ja kulttuuriantropologiaa* muiden alojen muassa), ajauduin alalle jota siihen aikaan sanottiin ATK:ksi, sain alalta potkut kesken 1990-luvun alun lamaa, olin pitkään työttömänä, ajauduin toimittajantöihin (joita olin inhonnut jo aikaisemmin ajatuksena, ja joita huomasin inhoavani myös käytännössä), olin taas työttömänä ja päädyin sitten puolivahingossa suomentajantöihin (joita kohtaan oli kyllä ollut aikaisemmin jonkinlaista vähintäänkin lievää kiinnostusta). Vähitellen elämäntilanne alkoi parantua, ahdistuneisuus helpotti ja bipolaariset masennus- ja hypomaniakaudet lievenivät. Aloin, ensimmäistä kertaa elämässäni, tuntea olevani jotakuinkin oikealla alalla, ja tunne kasvoi entisestään sen jälkeen kun rohkaistuin lopultakin kirjoittamaan pitkään mielessä kyteneitä omia kirjoja.

Yleensä olen suhtautunut 1980–90-lukujen harhailuun ja ajelehtimiseen hyvin synkkänä, mustana ajanjaksona. Sitä se monessa mielessä olikin – heikossa jamassa olleita ihmissuhdeasioita, päättyneiden suhteiden tekemättömiä surutöitä sun muita myöten – mutta asioiden ja aikojen läpikäyminen Anttolan ryhmän kanssa auttoi näkemään ajanjaksossa muitakin puolia.

Toimittajantöitä kohtaan tuntemastani inhosta huolimatta tein epämiellyttävältä tuntuneen lehtityön† ohessa muitakin hankkeita. Luultavasti hienoin kokemus oli toimittaa, ideoida, taustoittaa, haastatella ja koota leppoisatunnelmaista Hauska Helsinki -nimistä kirjahanketta monien vanhojen ja uusien helsinkiläisten tarinoista, muistoista ja vitseistä. Sen lisäksi toimitin kaksikin vitsikirjaa. Vitsien hiominen on oikeastaan aika mielekästä harjoitusta muullekin kirjoittamiselle, sillä tekstin, tarinan ja kielen rytmiikan ja ajoituksen taju on oleellisen tärkeä taito. Niistähän vitseissä on kyse.

Silti aikakausi oli, etenkin sitä eläessä, ahdistavaa ja masentavaa ylivelkaantuneisuuden, rahapulan ja (omasta mielestä) paskatöiden tai niiden(kin) puutteen keskellä. Elämä oli enimmäkseen yrityksiä pitää nenä pinnalla, selvitä päivästä toiseen ja pelkoa sen suhteen, monenko laskun toinen huomautus postilaatikosta tänään löytyisi. (Taipumus jonkinasteiseen hypomaanisuuteen aiheutti senkin, että vähintäänkin toisinaan rahat, silloin kun niitä oli, tuli käytettyä johonkin kivaan sen sijaan että olisi tullut maksettua niitä laskuja joita olisi pitänyt maksaa.) Valvoin paljon öisin, muun muassa siksi että silloin ei puhelin soinut eikä kukaan vaatinut minua ryhdistäytymään, tekemään jotakin tai olemaan jotakin mihin ei ollut voimia.**

Kauan sitten, ollessani vasta kahdeksantoista, muuan tuttava oli selittänyt omalta kaveriltaan kuulemaansa teoriaa siitä, kuinka jokaisella ihmisellä on perusilme – sellainen, mikä hänen kasvoillaan näkyy kun niillä ei ole mitään erityisempää ilmettä. Tuttavan mielestä minun perusilmeeni oli optimistinen, sellainen ”kohta varmaan tapahtuu jotain kivaa” -katse.

Tajusin Anttolassa (jälleen kerran), että tässä on perää. Jossakin syvällä minä onnistuin edelleen uskomaan, että kohta voi tapahtua jotain kivaa, vaikka mikään ympärilläni tai omissa tekemisissäni ei sellaiseen viitannut. Se auttoi sinnittelemään. Kaikeksi onneksi kivoja asioita alkoi lopulta, pikku hiljaa, tapahtuakin. Luulo siitä että jotain voi tapahtua ja hyvä onni tapahtumisten suhteen nostivat minua vähitellen kuopanpohja-apaattisuudesta siihen tilaan että aloin pystyä itsekin vaikuttamaan tilanteeseeni – ja, ajan kanssa, myös lyhentelemään velkojani.‡

Toinen oleellinen ominaisuus pääsi ilmoille toiselta ryhmäläiseltä kun esittelin työhistoria-flappitaulupaperiani ja siihen merkittyjä lukuisia harrastuksia, touhuja ja kiinnostuksenkohtia: Minä olen utelias.

Se ei ole aina hyvä asia – olen joskus tainnut sotkea sekä omia että valitettavasti myös muiden ihmissuhdeasioita harkitsemattomalla uteliaisuudella ja uteliaisuuden aiheuttamalla, harkitsemattomalla löyhäpuheisuudella ja juoruilulla – mutta sekä kirjailijalle että suomentajalle on kullan arvoista olla ollut todella kiinnostunut kummallisista asioista ja erikoisaloista – purjelaivoista,*** lentokoneista, tähtitieteestä, musiikin äänittämisestä,‡‡ sotahistoriasta****… monista asioista. On kestänyt kauan ennen kuin olen oppinut jättämään kodin mekaanisten ja sähkölaitteiden kannet avaamatta ihan vain nähdäkseni, mitä niiden sisällä on. Tämä uteliaisuus on saanut minut kiinnostumaan soitinrakennuksesta ja säästänyt työssä ja harrastuksissa tarpeellisten tietokoneiden hankintakustannuksissa, kun olen tullut perehtyneeksi laitteiden sielunelämään sen verran ettei ole tullut tarvetta ostaa uutta konetta ihan vain siksi että edellinen on ”vanhentunut” tai ”hidastunut” – olen selvinnyt sillä että olen vaihtanut vain ne komponentit tai ohjelmistot, jotka eivät enää pärjää siinä mihin minä konetta tarvitsen.

Tavallaan minun romaanieni aiheet ja lähtökohdat ovat peräisin tällaisesta uteliaisuudesta. En tarkoita ainoastaan uteliaisuutta monenlaisiin eri tieteisiin, vaan myös ajatusleikki-uteliaisuudesta: ”Jos minä venytän tätä todellisuuden osaa vähän todellista kireämmälle tai kauemmaksi, mitä sitten voisi tapahtua? Mitkä muut asiat muuttuisivat ja miten?”

Monessakin mielessä nämä kaksi piirrettä ovat saaneet minut myös jaksamaan ja jatkamaan sellaisinakin aikoina, jolloin elämässä ei ole tuntunut olevan juurikaan iloa tai mieltä. Aina on silti tuntunut mahdolliselta, että kohta tapahtuu jotakin kivaa, joten olen halunnut nähdä mitä se voisi olla.

___
* Kuulemma nykyään mobiililaitteiden ja ohjelmistojen käyttöliittymäsuunnittelupuolella on töissä myös kulttuuriantropologeja. Kuten Nokia joutui katkerasti huomaamaan, tuollaisiin asioihin tarvitaan vähän monenlaisempaa ja toisenlaisempaa ajattelua kuin putkitutkintoinsinööreillä oletusarvoisesti (ehkä, ennakkoluulojen mukaan) on.
† Olin toimittajana ja toimitussihteerinä perin lyhytaikaiseksi jääneessä Oma ystävä -nimisessä lemmikkieläinlehdessä.
** Yöaikaan silloisen Helsingin puhelinyhdistyksen paikallispuheluissa oli vain kertamaksu, ei aikaveloitusta, joten modeemin käyttö internetissä ja varhaisessa sosiaalisessa mediassa pyörimiseen oli paljon halvempaa kuin päiväsaikaan. Sosiaalinen yhteisöni koostuikin paljolti netin kautta tapaamistani ihmisistä. Osa heistä on läheisiä ystäviä ja kavereita vieläkin.
‡ Maksamista riitti tosin vielä pitkälle 2000-luvulle asti. Yhä vieläkin riemastuttaa käydä verkkopankin ”Luotot”-välilehdellä katsomassa ilmoitusta ”Sinulla ei ole luottoja”.
*** Huoneeni seinällä oli varhaisteinivuosinani vanhasta kivipiirroksesta tehty juliste, joka esitti 1800-luvun alkupuolen kolmimastoista, apuhöyrykoneella varustettua korvettia. Piirroksessa oli pyöröpuiden, purjeiden ja köysien kohdalla numeroita ja kirjaimia. Tulin sitten parin lähdeteoksen avulla selvittäneeksi, mitä mikäkin merkintä tarkoitti, ja sen ansiosta osaan yhä edelleenkin ulkoa raakatakilaisen purjelaivan takilan termistön ja kunkin köyden ja piirun käyttötarkoituksen. Vaikka itselleni ei ole sattunut kohdalle (vielä) yhtään meriaiheista suomennettavaa, on tästä tietämyksestä ollut apua merisanaston kummallisuuksien kanssa painiville kollegoille. Ja luulen, että minä tulen vielä joskus kirjoittamaan romaanin, jossa on paljon purjelaivoja. Itse asiassa minulla on kyllä mielessäni sellaiselle sopiva alkukohtaus…
‡‡ Vaikka omat musiikin äänitykseni ovat olleet pitkään hyvin… eh, kotitekoisen oloisia, teoreettista tietoa tuli kasattua vuosien mittaan niin paljon, että Kotistudio– ja Oma studio -kirjat ovat saaneet hyvää palautetta myös äänitysammattilaisilta. Älkää tehkö niin kuin minä olen tehnyt, vaan niin kuin minä sanon.
**** Sodankäynnin historiaan tutustuminen teki minusta jo teinivuosina pinttyneen pasifistin.

Kaksitoista vuorokautta selvitystilassa

·

Olen viettänyt viimeiset kaksi viikkoa Anttolanhovissa, Mikkelin lähettyvillä ja osallistunut kirjailijoille tarkoitetun TYK- eli työkyvyn ylläpitokuntoutuksen selvitysjaksoon.

AnttolaI__9308

TYK-kuntoutus koskee yleensä lähinnä niitä, joilla on ns. oikea työpaikka – vakituinen työsuhde, lakisääteinen työterveyshuolto ja niin edelleen. Me itsensätyöllistäjät putoamme tässäkin asiassa yhteiskunnan turvaverkkojen ohitse. Kirjailijaliitto on kuitenkin saanut neuvoteltua muutaman TYK-ryhmän omalle jäsenistölleen, ja muut kulttuurialan itsensätyöllistäjien järjestöt pystyvät toivon mukaan seuraamaan vähitellen esimerkkiä. Toivottavasti kirjailijoillekin järjestetään lisää ryhmiä ja kirjailijat tajuavat niihin hakeutua: ainakin nämä kaksi ensimmäistä ryhmää ovat olleet varsin pieniä.

Itse lähdin kuntoutuksen aloittavalle selvitysjaksolle avoimin mielin ja arvellen, että tilanteeni on tällä hetkellä aika hyvä sekä psyykkisen että fyysisen terveyden puolella. Ylipainoa toki on runsaasti, mutta kohtuullisen miellyttäväksi dieetiksi osoittautunut 5:2-pätkäpaastoilu on vuodenvaihteen jälkeen saanut painoa putoamaan ihan kohtuullista tahtia. Runsas ja runsastuva säännöllinen liikunta on lisäksi muuttanut läskiä lihaksiksi ja parantanut pitkään kovin heikkoa kehonkuvaani. Viihdyn omassa olemuksessani paljon paremmin kuin aikaisemmin. Minulla on vanhastaan ollut taipumusta bipolaarisuuteen, mutta viime vuosina hyvä elämäntilanne ja erittäin hyvä parisuhde on pitänyt heilahtelut aika mukavasti kurissa ja poissa ääripäistä. Halusinkin ennen kaikkea vahvistusta sille, että mielikuva paranevasta tilanteesta vastaa todellisuutta eikä pinnan alla piile mitään sen uhkaavampaa.

Siinä suhteessa ennakkokäsitys näyttää vahvistuneen: Aion kyllä lähitulevaisuudessa käydä terkassa otattamassa normaalit labrakokeet, varmuuden vuoksi. Kuten lääkäri on jakson aikana todennut, eräitä suomalaisia kansallissairauksia on helpompi hoitaa jos ne havaitaan ennen kuin oireilu on ehtinyt alkaa.

Ennakko-odotusten vahvistumisen lisäksi olen kuitenkin joutunut panemaan itseäni peliin ja paljastamaan itseäni ehkä enemmän kuin osasin kuvitellakaan.

AnttolaI_AarrekarttaVaikka olen viime vuosina liikkunutkin varsin innokkaasti – kroolaamalla kolmen kilometrin yhtämittaisen matkan keskimäärin kolme kertaa viikossa, kävelemällä paljon, käymällä taiji-tunneilla – täällä on joutunut tutustumaan järjestettyyn liikuntaan paljon läheisemmin sellaisilla tavoilla, jota olen koulun liikuntatuntien aiheuttaman sinnikkään inhon vuoksi vältellyt viimeiset 34 vuotta. Onkin ollut hienoa huomata, että kouluaikojen traumat ovat ehtineet aika pitkälti haihtua. Vielä rohkaisevampaa on ollut huomata, että vaikka fyysinen kuntoni numeerisesti arvioituna ja mitattuna on edelleenkin, mittarista riippuen, keskimääräistä kehnompi tai korkeintaan ikäryhmäni keskivertoa, en ole enää sellainen viimeinen tai toiseksiviimeinen kuten olin aina kouluaikoina: meidän kanssamme yhdessä jumpanneisiin ja kuntoilleisiin muiden TYK-ryhmien ikätovereihin verrattuna olen pystynyt tekemään oikeastaan aika hyvin. Olen jopa nauttinut kouluaikoina syvästi inhoamistani pallopeleistä* – kun niitä ei ole Anttolassa harrastettu hampaat irvessä, vaan mahdollinen kilpailu on rentoa ja leppoisaa. Pari päivää sitten laadittu henkilökohtainen voimisteluohjelma on sekin jotakin uutta: Pikku hiljaa kasvava keski-ikäisen äijän kuntoiluvälinekokoelma saa lähiaikoina täydennyksekseen viiden kilon käsipainot. Kävelysauvojakin voisi oikeastaan harkita.

Jossakin mielessä henkinen puoli on ollut paljon rankempaa. Vaikka oma psyykkinen tilanne onkin aika hyvä, on selvitysjakson mittaan tullut vierailtua sellaisissa oman menneisyyden tapauksissa joiden muistelemista mieluiten välttelen, ja vielä niin että niistä on kertonut toisille ryhmäläisille ihan yhtä avoimesti ja kiertelemättä kuin hekin ovat kertoneet omista asioistaan. Siitä syystä jotkut menneisyyden epämiellyttävät ajanjaksot ovat päätyneet uniinkin, joskaan eivät onneksi kovin painajaismaisina. Koska kyse on nimenomaan työkyvyn ylläpidosta, tässä on käsitelty (etenkin omassa päässä) myös omia käsityksiä ja pelkoja oman lahjakkuuden, kykyjen ja ammattitaidon suhteen: Onko minusta jatkamaan kirjailijan (ja suomentajan) työtä? Näissä hommissa ei voi luottaa edes yt-neuvotteluihin tai irtisanomisaikoihin: töitä, apurahoja ja julkaisuja tulee jos on tullakseen, ja ei tule jos ei tule, ennalta varoittamatta. Voi hyvin käydä niin, että parikin vuotta antaumuksella, huolella ja ahkeruudella rakennettu teos tipahtaa kustantamoiden ohjelmien ulkopuolelle, pöytälaatikkoon. Voi hyvin käydä niin, ettei yksikään kustantaja tarjoa minkäänlaisia käännöshankkeita tai ole kiinnostunut kuulemaan ehdotuksia. Voi hyvin käydä niin, että apurahapäätökset ovat kielteisiä. Kirjailijan tai kääntäjän itsensä mahdollisuudet vaikuttaa asioihin ovat aikamoisen heikot.

Olen päässyt tutustumaan myös moniin minulle aikaisemmin tuntemattomiin näiden kysymysten käsittelymenetelmiin, kuten aarrekarttojen tekemiseen (tuossa ylempänä minun esikoisteokseni, jota on tarkoitus lukea alhaalta ylöspäin, kuvien portaita pitkin) ja GAS- arviointiin.

Kuulemma jotkut TYK-kuntoutettavat ovat ottaneet liikuntaohjelmaansa kävelyretken Anttolan taajaman baariin ja kimppataksikeikan takaisin majapaikkaan pilkun jälkeen. Me kirjailijat olemme olleet näköjään sen verran introvertteja, että olemme enimmäkseen viihtyneet virallisen ohjelman ulkopuolella ihan omissa oloissamme (meille saatiin onneksi järjestettyä yhden hengen huoneet). Sanataiteen ammattilaisilla on sitä paitsi mahdollisuus kuljettaa konttorimme mukana ja käyttää ilta-aikoja (ja selvitysjakson ainoaa vapaapäivää) töiden tekemiseen.

AnttolaI_9380Olen pikku hiljaa täälläkin työstänyt rauhallisesti, mutta vääjäämättömästi etenevää Hunania pidemmälle, jatkanut lähdemateriaalin lukemista ja luettujen asioiden soveltamista tarinani (tai oikeastaan tarinoiden punoksen) henkilöiden vaiheisiin. Työpiste hotellimaisen huoneen ainoan pöydän ääressä ei ole lainkaan ihanteellinen ergonomian eikä muidenkaan asioiden kannalta. Iso osa lähdemateriaalia on muutaman sadan kilsan päässä kotosalla, ja on vaikeaa tottua tekemään töitä kannettavalla tietokoneella kotoisamman, kahdella ylileveällä näytöllä varustetun oikean tietokoneen (ja sen ergonomianäppäimistön ja -hiiren) sijaan. Mutta jotain on syntynyt, jotain kehittynyt. Teksti etenee. Ei se etene nopeasti, mutta etenee kuitenkin.

En vielä tiedä, missä määrin tämä reissu tulee vaikuttamaan Hunaniin tai tuleviin kirjoihin. Luultavasti vaikuttaa, tavalla tai toisella. Aikaisemmat kehonkuvaan liittyvät itsereflektion tuokiot ovat vaikuttaneet hyvinkin paljon.

AnttolaI_9399Karstan päähenkilö Tria syntyi hyvin pitkälti Malmin uimahallin altaassa. Hän harrastaa uimista, kuten kirjan lukeneet hyvin tietävät, mutta hänelle hänen kehonsa ja olemuksensa on hyvin paljon yksityisempi asia kuin meille (suomalaisille) keskimäärin – jopa siinä mitassa, että hän pitää omaa sukupuoltaan yksityisasiana, joka ei kuulu kenellekään muulle kuin häntä hoitavalle lääkärille, joka sattuu olemaan myös hänelle läheinen ystävä.

Tämän ja Trian muiden kehonkuvaan (sanan monissa merkityksissä!) liittyvien ongelmien taustalla on oma havaintoni itsestäni uimahallissa. Olen ollut jotakuinkin koko ikäni ylipainoinen ja olen monessakin suhteessa oppinut jossain määrin nolostelemaan kehoani ja olemustani jopa siinä mitassa, että   olen yleensä vähän etukumarassa asennossa. (Se ei välttämättä edes saa vatsaa näyttämään pienemmältä, mutta silloin saattaa tuntea ettei ainakaan kauhean paljon tyrkytä läskejään näkyville.) Kulttuuri on ollut lapsuudestani lähtien sellaista, että poikkeavanpainoisille (puoleen tai toiseen, olen ymmärtänyt hyvin hoikilta tuttavilta) tehdään kyllä suoraan tai välillisesti selväksi, että tekisit jotain tai ainakin vähän häpeäisit.

Kun minä astelen pesutiloista uimahallin altaan laidalle, liki alastomana, kroppani kaikki nolot yksityiskohdat reilusti näkyvillä, kuljen hartiat varsin kyyryssä ja luikahdan varsin nopeasti piiloon veteen. Kroolaamisessa on se kiinnostava puoli, että muista altaan käyttäjistä näkee enimmäkseen pelkän vartalon ilman päätä – etenkin kun useimmat uivat pääosin rintauintia – tai (altaan päädyssä ollessa) pelkän pään erottamatta kovinkaan paljoa vartalosta. Tavallaan tämä antaa sekä minulle että muille uijille jonkinlaisen anonymiteetin suojan ja, toisaalta, tilaisuuden tarkkailla toisia veden alla suhteellisen huomaamattomasti. Siinä on hyvä huomata, ettei suinkaan kuulu muodoltaan ihmiskehojen kirjon mihinkään ääripäähän. Kun on sitä paitsi kroolannut allasta edestakaisin rivakkaan tahtiin parin–kolmen kilometrin matkan, huomaa kyllä nousevansa altaasta ja kävelevänsä pesutiloihin kuin kuningas. Tässä suhteessa kuluneet pari viikkoa Anttolassa ovat nostaneet itsetuntoa ja parantaneet kehonkuvaa yhtä lailla. Ja sen olen jo kauan sitten huomannut, ettei painonpudottaminen eikä kuntoilukaan onnistu ilman itsetuntoa tai joltisenkin positiivista kehonkuvaa.

AnttolaI_9392Kaksiviikkoinen selvitysjakso on joka tapauksessa ollut aikamoisen pitkä kertarysäys aivan erilaista elämää. Kirjailija-suomentajan vapaudesta, pomottomuudesta ja vuorokausirytmittömyydestä suurimman osan vuotta nauttivalle on toisaalta ollut vallan miellyttävääkin elää jonkin aikaa tällaista kesäleirielämää, jossa joku muu on laatinut ohjelman ja aikataulut eikä tarvitse kuin kävellä oikeaan paikkaan oikeana ajankohtana ja tehdä sitten mitä ohjaaja pyytää – oli se sitten vesijumppaliikkeitä tai oman työhistoriansa (ja muun elämänsä mustempienkin hetkien) kartoittamista flappitaululle. Harvapa kirjailija silti tällaista laitostuneisuutta kaipaa tämän enempää, sen lohdullisuudesta ja (jopa) terapeuttisuudesta huolimatta – jos kaipaisi, ei olisi kirjailijaksi edes ryhtynyt. Selvitysjaksoon tyytyväinen kirjailija palaa Anttolan lihapatojen‡ ääreltä omaan kotiinsa, omaan arkeensa oikein tyytyväisenä sekä kuntoutusjaksoon että tietoon, että seuraavaan seurantajaksoon on melkein puoli vuotta.

AnttolaI_9387___
* Minulla on ollut – kuten varmaan monilla muillakin silmälaseistaan riippuvaisilla – jonninmoinen pallofobia, jonka ansiosta etenkin lentopallo oli aina yhtä ahdistavaa. Fobiamaisen epäloogisesti ainoa pallopeli mistä aikoinaan tykkäsin oli – pesäpallo, jossa pallon nopeus ja vahingontekokyky on paljon suurempi. Lentistä tai pesistä ei tällä reissulla kokeiltu, mutta pehmeämpien isojenkin (ja minulle foobikkona pelottavien) pallojen kanssa pelailu tuntui oikein mukavalta.>
† Lukuun ottamatta muutamaa vuotta vähän yli parikymppisenä, jolloin tulin laihtuneeksi jonnekin ”normaalipainoisen” ylärajoille.
‡ Anttolanhovin lähiruokahenkisen ruokalistan laadusta ei ole oikeastaan muuta pahaa sanottavaa kuin pääruokien liha- ja etenkin possupainotteisuus. Paljon enemmän on hyvää sanottavaa: etenkin kylmäsavuhaukiskagen oli huikea herkku.

Viime aikoina olen kuunnellut lähinnä Bluesoundsia

·

Minun kahdeksankötlukuinen Bluesounds-päähänpinttymäni ei liene kenellekään mitään uutta. Nyt siihen on tullut lisää syytä, kun kauppoihin on ilmestynyt trion koko levytetyn tuotannon kattava kolmois-cd Johanna Years 1980–1982.

Kolmen lyhyen vuoden aikana Bluesounds tosiaan sai aikaiseksi neljä albumia, monta albumeilla julkaisematonta singleä ja singleistä laaditun kokoelman Greta’s Hits. Kun ottaa huomioon, miten paljon loppuvaiheissaan kvartetiksi paisunut trio lisäksi keikkaili, ei ihme että tyypit vähän niin kuin paloivat loppuun. Onneksi jälkipolville ja paikalla olleille jäi ainakin nippu hienoja levytyksiä.

Tähän asti edellinen virke on jatkunut ”olettaen että niitä onnistuu jostakin löytämään”. Black-esikoisalbumista julkaistiin jokunen vuosi sitten hienosti remasteroitu uusintapainos, mutta muuta tuotantoa ei ole kaupoissa pahemmin näkynyt sitten 1990-luvun alun. Ja näiden varhaisten cd-uusintapainosten kuunteleminen on sekin vähän kiusaannuttavaa, sillä ne tehtiin aikoinaan melkoisen huonosti ja huitaisten. Valitettavasti se kuuluu: varhaisella digitointikalustolla ja vielä opetteluvaiheessa olleella cd-masterointitaidolla saatiin aikaan nolon ohutta, vaimeaa etäisen oloista ja tuhnuista äänikuvaa, jotakin aivan muuta millaisilta nämä levyt kuulostivat alkuperäisillä vinyylipainoksilla.* Blackin huolellinen uudelleenmasterointi vain korosti sitä, miten huonosti Bluesoundsin muuta tuotantoa oli kohdeltu. Ei voinut kuin odotella, että joku tajuaisi tehdä kulttuuriteon.

Nyt se on tehty. Johanna Years sisältää kolmelle cd-levyllä (tässä järjestyksessä) Blackin, Onin, Native Sons of Far-away Countryn, Blackin uusintapainoksella julkaistun Tukholmassa äänitetyn kahdeksan kappaleen mittaisen livetallenteen,† Here Come the Golden Heartsin ja Greta’s Hitsin. Ja kyllä, levy soi niin komeasti kuin tämä hieno musiikki ansaitseekin. Cd-lehdykkään sisällytetty Vesa Kontiaisen bändihistoriikki on sekin asiallinen johdatus Bluesoundsin tarinaan.

Halutessaan voisi nipottaa siitä, että Greta’s Hits julkaistiin ennen Golden Heartsia, jonka soundi poikkeaa aikaisemmasta tuotannosta melkoisesti Tapsa Niemelän koskettimien mukaantulon vuoksi. Yhtyeen kehityksen ja kokoelman äänimaiseman kannalta johdonmukaisempaa olisi ollut laittaa Greta ennen Heartsia ja viimeiseksi (Gretan cd-painokselle lisätty) viimeinen single ”Your Wonder Boy” / ”The Man”. Mutta tämä on pikkuasia.

Paljon enemmän minua nyppii paketin ulkoasu. Kolmois-cd:n kansi noudattaa tämänsyksyisen Johanna-kokoelmien yleistä linjaa, mutta ei ole koko sarjaakaan ajatellen totisesti onnistunut. Johannan alkuperäisten levyjen kansitaide oli suunnilleen parasta mitä Suomessa tuohon aikaan tehtiin – kuvaajana oli usein siihen aikaan parhaassa iskussaan ollut Riipinen – ja tämä sarja näyttää, halpaa plätrypahvia ja imeliä värejä myöten, jonkinlaiselta itäeurooppalaiselta huoltoasemajulkaisulta. Uh.

Mutta joka tapauksessa: Nämä levytykset ovat nyt saatavilla. Suosittelen, ehdottomasti. Koko tuotannon kuunteleminen putkeen tuottaa monta ahaa-elämystä. Olin aikaisemmin kuvitellut että Dave Lindholmin Beatles-vaikutteet nousivat pintaan oikeastaan vasta Golden Heartsilla, mutta oikeastaan jo esikoisen ”Waiting for a Heart” tai Native Sonsin ”Not a Young Pair Again” voisivat hyvin olla vaikkapa John Lennonin kynästä. Hiukan minua häiritsevät majesteetillisten, minimalististen mestariteosten lomaan pitkin matkaa sirotellut kevyet, vasemmalla kädellä tehdyn oloiset rallattelut, samanlaiset joita Lindholm on harrastanut koko uransa. Ihan kivoja livenä, varmaankin, mutta levyillä ne katkovat ja sotkevat basisti Ari Vaahteran muuten niin tyylitajuisesti kuratoimaa äänimaisemakokonaisuutta. No, digitaalimusiikin hyviä puolia on mahdollisuus valikoida paketista mieleisensä osaset.

Huono puoli tässä julkaisussa on, että minun vanha vimmani perustaa jonkinlainen 2010-luvun modernisoitu Bluesound-henkinen trio (vahvoilla Massive Attack- ja Daniel Lanois -vaikutteilla höystettynä, tietenkin, ja mielellään suomenkielisenä) on entistäkin vahvempi. Pitäisi vain lopultakin saada aikaiseksi ruveta etsimään jostakin samanhenkistä kitaristia ja rumpalia.

___
* Tosin vinyylipainostenkin laatu vaihteli melkoisesti ja jopa sattumanvaraisesti, levytehtaan vinyylierästä ja levytehtaasta riippuen. Toiset soivat hulppeasti, toiset ”ihan kivasti”.
† Kokoelman kansilehdykän mukaan Tukholman Tonkraft-ohjelmaa varten nauhoitettiin peräti neljäntoista biisin setti, ja niistä on julkaistu vain kahdeksan. Hetkinen, tämähän ei olekaan täydellinen kokoelma, neljä biisiä puuttuu… no, en minä oikeasti valita, nipotan vain.

 

Lainauskorvausta vain

·

Tänään on moni kirjailija- ja kääntäjäkaveri ollut sosiaalisessa mediassa iloisella mielellä. Sanasto ry. nimittäin tilitti tänään viime vuoden lainauskorvaukset.

Lainauskorvaus on siitä harvinainen raha, että sitä jaettaessa kääntäjät ovat tasaveroisia kirjailijoiden kanssa. Jos suomennetulla kirjalla on yksi kirjoittaja ja yksi kääntäjä, lainauskorvaukset jakautuvat puoliksi.* Suomentajien julkaisuluetteloilla on usein paljon enemmän pituutta kuin kirjailijoilla, joten heidän korvaussummansa saattaa olla hyvinkin paljon muhkeampi – ja apurahojen, arvostuksen ja muun suhteen heikommassa asemassa olevat ”viihteen” suomentajat (ynnä kirjailijat) saattavat kerätä isoimman potin, sillä trillereitä, jännäreitä ja dekkareita lainataan hyvin paljon.

Tämä tietysti pännii pahemman kerran niitä kirjallisuuden ystäviä, tutkijoita ja kriitikkoja, joiden mielestä raha menee aina väärille ihmisille, oli kyse sitten apurahoista, kirjanmyyntirojalteista tai lainauskorvauksista. Niinhän ne menevätkin, mutta koska ei ole olemassa mitään absoluuttista kirjallisuuden laatuasteikkoa,† raha menisi väärille ihmisille silloinkin jos nämä kirjallisuustulonjakokriittiset pääsisivät asiasta päättämään. Joka tapauksessa lainauskorvausten jakauma on toisenlainen kuin apurahojen jakauma, joten niillä voi katsoa olevan edes jonkinlaista eriarvoisuutta tasaavaa vaikutusta. Pieniä ovat apurahat eivätkä isoja ole lainauskorvauksetkaan – Suomen viranomaiset suostuivat ylipäänsä koko lainauskorvausjärjestelmään vain siksi että oli pakko EU-lainsäädännön myötä, ja siltikin asian kanssa vitkuteltiin tolkuttoman kauan. Lainauskorvausten taso on edelleenkin hävettävän pieni esimerkiksi muihin Pohjoismaihin** verrattuna.

Oma pottini oli tällä kertaa reilut kaksi ja puoli tuhatta,‡ vallan mukava summa. En ole tullut pyytäneeksi Sanastolta erittelyjä korvausten jakautumisesta käännösten ja omien kirjojen suhteen – eikä posti vielä tänään tuonut muutenkaan tilityspapereita – mutta olettaisin että valtaosa tulee käännöksistä. Jos koko summa olisi omista kirjoista, se olisi viitisen kertaa enemmän kuin kustantajan viime vuodelta tilittämät kirjanmyyntirojaltit kirjoittamieni kirjojen myynnistä. Siinä tapauksessa kirjojen kirjoittamisesta saamani vuositulot nousisivat jo suomalaisten ammattimaisten kirjailijoiden keskimääräiselle tasolle. Reilulla kolmella tuhannella eurolla vuodessa ei osteta kovinkaan paljoa tonnikalaa ja vessapaperia sen jälkeen kun sähkölaskut, vuokrat ja vastikkeet sun muut kulut on maksettu pois päältä, joten ei ole mikään ihme että useimmat suomalaiset ammattikirjailijat tekevät yleensä vähintään yhtä muutakin työtä ja/tai odottelevat sydän syrjällään apurahapäätöksiä. Pienelle kielialueelle ei mahdu kovinkaan montaa painosten kuningatarta tai kuningasta.

Kirjailijoiden ja suomentajien lisäksi näitä nykyään hienosti ”itsensä työllistäjiksi” kutsuttuja työlainsäädännön väliinputoajia on toki muitakin, etenkin kulttuuri- ja media-alalla. Linkitänkin tähän perään pari pitkää äänitettä viimekeväisestä ”Itsensä valjastajat” -tilaisuudesta, jossa puhuttiin näistä asioista ja ongelmista monen eri alan ihmisen ja järjestön voimin.

Itsensä valjastajien manifesti näkyy videokonversiossa vähän epäselvänä, joten siihen kannattaa käydä perehtymässä Journalistiliiton sivuilla.
___
* Sanasto varaa rahat myös niitä ulkomaalaisia kirjailijoita varten, jotka ovat oikeutettuja lainauskorvauksiin ja jotka kenties haluavat sellaisia saada. Tietääkseni tähän mennessä kukaan ulkomaalainen ei ole Suomen lainauskorvausjärjestelmään ilmoittautunut. Sekä ulkkarien että suomalaisten saatavat vanhenevat kolmessa vuodessa, jonka jälkeen varattu summa palaa yhteiseen pottiin, ja kasvattaa tasaisesti kaikkien lainauskorvausjärjestelmässä olevien saatavia.
† Paitsi tietysti aika. Viidenkymmenen–sadan vuoden päästä voidaan ehkä arvioida, mitkä 2000-luvun alun kirjat olisivat olleet tukemisen arvoisia: joukossa tulee varmasti olemaan sekä  vakavamielisten kirjallisuudenystävien arvostamaa ”laatukirjallisuutta” että jokunen menestynyt ”viihdekirja”, jonka kaikki olisivat kuvitelleet kadonneen mielistä ja hyllyistä viimeistään parissa kvartaalissa. Taiteen historia ei ole useinkaan oikeudenmukainen, ja vielä vähemmän se on ennustettavissa.
** Muissa Pohjoismaissa lainauskorvausta on sitä paitsi maksettu jo vuosikymmeniä ilman EU:ta tai muutakaan ulkopuolista painostusta.
‡ Summasta viitisensataa oli itse asiassa minun osuuteni edesmenneen isäni lainauskorvauksista. Tekijänoikeushan tunnetusti on periytyvää omaisuutta, tosin vain määräajaksi periytyvää omaisuutta.