Tämän kertainen minun elämäni klassikkolevyn esittely alkaa vähän teknisesti, mutta koettakaa kestää. Muutin kotoa alkusyksystä 1982 ja mukana muuttivat myös perheemme stereot, joihin minä olin tuhlannut kaikki siihenastiset liikenevät rahani. (Ne, jotka levyistä jäivät, siis.) Vähän myöhemmin tulin hommanneeksi divarista ylimääräisen kaiutinparin, sillä halusin kokeilla viritystä, jonka olin jostakin lukenut tai kaverilta kuullut. Luulisin, että nykyisten 5.1-kotiteattereiden ”stereomusiikki viisikanavaiseksi” -levitystoiminto perustuu jonkinlaiseen samankaltaiseen ideaan, tosin hienostuneempana ja digitaalisesti toteutettuna versiona. Yksinkertaisesti selitettynä lisäkaiuttimet kytketään pääkaiuttimien (tai kaiutinlähtöjen) ”kuumien” johtojen väliin keskenään vastakkaisvaiheessa, selventävästi piirrettynä näin:
(Koska stereoissani oli liitännät kahdelle kaiutinparille, käytin lisäkaiuttimille niitä kakkosparin liitäntöjä, joten ne sai tarvittaessa pois päältä kaiuttimien valintanapista johtoja irroittelematta.)
Tämän kytkennän ideana on, että vasemmanpuolisesta takakaiuttimesta kuuluu siis stereoiden vasemman kanavan signaali miinus oikean kanavan signaali, ja vastaavasti oikeasta takakaiuttimesta oikea kanava miinus vasen kanava. Siis kanavien erotussignaali.* Normaalistereoita kuunnellessa tilavaikutelma on hyvin herkkä sille missä kohdassa kuulija sattuu istumaan kaiuttimiin nähden. Nelikaiutinviritys ikään kuin väljensi tilavaikutelmaa, aivan samalla tavoin kuin nykyiset viisikaiutinviritelmät. Solukämpässä ei ollut kovin paljoa mahdollisuuksia akustoida huonetta tai edes sijoitella kaiuttimia kovin optimaalisiin kuuntelupaikkoihin (vaikka tajusin sentään olla koskaan pitämättä kaiuttimia, yh, lattialla) joten tällä kikkailulla sai aikaan paljon täyteläisempiä äänimaisemia.
Joillakin levyillä ääni- ja studiotekniikkaa oli käytetty tosin luomaan jotakin muuta kuin ns. ”luonnollisia” tilavaikutelmia, ja niiden kanssa nelikaiutinviritelmä sai joskus aikaan melkoisen kiinnostavia tuloksia. Yksi sellaisista levyistä tuli minulle kaverilta lainaksi, ja koska lainasin kyseiseltä kaverilta samalla kertaa noin puolisen hyllymetriä muitakin levyjä, pääsin syventymään niihin vasta siinä vaiheessa kun kaseteille äänittämisrumba oli ohi ja oli taas aikaa paneutua musiikkiin. Erityisesti yksi albumi tuntui lähes kirjaimellisesti loikkaavan kaiuttimista ja luovan ympärille aivan oman maailmansa.
Vuonna 1982 ilmestynyt neljäs albumi The Dreaming tuntuu olevan vaikea pala monille Kate Bushin musiikin ystävillekin – vaikka toisaalta on muitakin kuin minä, joiden mielestä se on hänen tuotantonsa ehdoton huippu. Edellisten levyjen kohtuullisen mainio menestys oli antanut Bushille ilmeisen paljon kyynärpäätilaa tehdä musiikkiaan haluamallaan tavalla, jopa siinä mitassa että hän oli nyt ensimmäistä kertaa oma tuottajansa. Vapauden ja innostuneen kokeilunhalun tunteen kuulee kyllä selvästi, ei vain äänitys- ja sounditeknisessä mielessä vaan myös siinä, miten innokkaasti Bush heittäytyy tutkiskelemaan millä kaikilla tavoilla hänen lauluääntään voikaan käyttää. Tekemisen riemusta huolimatta musiikillinen kokonaisuus on itse asiassa hyvinkin tummasävyinen.
Monessakin mielessä The Dreaming on aina yhdistynyt minun mielessäni Peter Gabrielin samoihin aikoihin tekemiin kolmos– ja nelossooloalbumeihin. Niissäkin hyödynnettiin ajan uutta studiotekniikkaa – samplereita, rumpukoneita, digitaaliefektejä, kaikkea – tappiin asti ja saatiin aikaiseksi hyvin omintakeista, uusia uria aukovaa ja toisaalta hyvinkin henkilökohtaista musiikkia. Isoin ero on kenties kummankin muusikko-lauluntekijän taustoissa: Gabriel oli ennen Genesisin laulajaksi ryhtymistään rumpali ja hänen musiikillinen ajattelunsa on aina ollut hyvin lyömäsoitinvetoista ja -tehoista. Kate Bushin instrumentti on taas piano. Se kuuluu.
”Sat in Your Lap” on aina tuntunut minusta kovin irralliselta muuhun levyyn nähden kevyine pimpelipompelikomppeineen rämisevine perkussioineen, mutta toisaalta – kun nyt kuuntelin levyä – se tuntuisi muodostavan jonkinlaisen symmetrisen vastanavan levyn jylhästi jyrisevälle päätösraidalle ”Get out of My Houselle”. Silti itse albumi tuntuisi oikeasti alkavan vasta ”There Goes a Tennerin” alkusanoista
Okay, remember, okay remember
that we have just allowed half an hour
to get in, do it and get out
Kate Bush tuntuu minun korvissani kuuluvan Queenin ja The Beatlesin kanssa samaan joukkoon siinä mielessä, että kaikki nämä artistit ovat hyödyntäneet musiikissaan hyvin paljon brittiläistä music hall -perinnettä, joka oikeastaan alkoi hiipua jo niihin aikoihin kun Bush viisikymmentäluvun lopulla syntyi. ”Tennerin” voi hyvin kuvitella estraadille olkihattuisen ja viiksekkään, kävelykeppiään tahdissa heiluttelevan herrahenkilön esittämäksi, samanlaista tunnelmaa, rytmiikkaa ja henkeä on ”Suspended in Gaffassa”. Tekstit ovat sitten ihan eri asia – ”Gaffa” käyttää nimen roudarinteippiä symbolina asioille, jotka estävät (tai ovat estävinään) ihmistä saavuttamasta tavoitteitaan.
Muidenkin laulujen tarinat, aiheetkin, ovat joskus kieli- ja mielikuviltaan varsin hämäriä, ja olivat etenkin siihen aikaan, jolloin muiden ja mahdollisesti jopa itse tekijän tulkintoja ei voinut niin vain googlata, eikä ulkomaalaisten lehtienkään analyysejä ollut niin vain luettavissa. Minun mielessäni ”Pull out the Pin” on jotenkin onnistunut yhdistymään ajatukseen oman parvensa turvallisuuden vuoksi uhrautuvaan mehiläiseen – tai terroristiin – mutta Bushille itselleen se(kin) on näköjään laulu Vietnamin sodasta. (Mutta koska kuuntelin levyä niin kauan vain kasetilta, minulla ei myöskään ollut luettavanani laulun tekstiä. Kuulin sanoiksi mitä kuulin.)
”Leave It Open” ja levyn kakkospuolen kolmen hitaasti auki keriytyvän laulun sarja ”Night of the Swallow”, ”All the Love” ja ”Houdini” on ehkä selkeämpää tulkittavaa avoimine ihmissuhdeteemoineen ja haavoineen. Samaan jatkumoon kuulunee myös levyn vimmainen päätösraita ”Get out of my House”.
Minulle tämän levyn iso juttu, se biisi, kiteymä, huipentuma ja tärkein teos on kuitenkin aina ollut sen nimikappale.
(Silmät kannattaa ehkä panna kiinni, video on aika… kasarikauhea. Onneksi en nähnyt sitä 80-luvulla.)
Laulussa on samaa vääjäämättömän, väistämättömän mielipuolisuuden tuntua kuin Nick Caven paria vuotta myöhemmässä klassikossa ”From Her to Eternity”, ja samalla tavoin musiikki rakentuu loputtomasti toistuvalle rytmikuviolle. Bushia on selvästikin innoittanut Australian aavikoiden tunnelmat ja alkuperäisasukkaiden musiikki – kappaleella kuullaan myös didgeridoota eli yidakia – mutta samalla tämä on Bushin luultavasti petergabrielmaisin laulu: ehkä tätäkin on ideoitu ja sävelletty rumpukoneen tahdissa? Äänimaisema-arkkitehtuuria tämä kyllä vie kauemmaksi kuin Gabriel ehkä koskaan.
The Dreamingin studiokustannukset olivat ilmeisesti aikamoiset, ja seuraavaa levyään varten Bush perustikin itselleen ilmeisen hyvin varustellun kotistudion 48-raitanauhureineen päivineen. Kolmen vuoden kehittelyn jälkeen julkaistiin hänen ehkä tunnetuin ja monen myös eniten arvostama albumi The Hounds of Love. Itsekin taisin ostaa levyn jotakuinkin ilmestymispäivänä. Hieno levy se on, mutta The Dreamingiin verrattuna paljon tavanomaisempi ja… kiltimpi. Siloitellumpi. Valoisampi. Iskelmällisempi. Bush julkaisi vielä The Sensual Worldin (1989) ja The Red Shoesin (1993) ennen kuin katosi julkisuudesta melkein kahdeksi vuosikymmeneksi: Patti Smithin tavoin hänellä oli tarve ja tilaisuus keskittyä perheen perustamiseen. Paluu tapahtui sitten Aerial-levyn myötä 2005, jota seurasi Sensual Worldin ja Red Shoesin uudelleentulkittuun materiaalin perustunut mainio The Director’s Cut neljä vuotta myöhemmin ja sitten hiljaisen tunnelmallinen 50 Words for Snow (2011). Tänä vuonna Bush teki sitten jotakin mitä ei ole tehnyt sitten esikoisalbuminsa ja mitä kukaan ei tainnut oikein edes odottaa häneltä: lähti keikoilla, ainakin muutamalle. Paikalla olleet ovat esityksiä kehuneet, toivottavasti yleisölle esiintyminen viehätti tähteä niin paljon että keikkoja nähdään lisääkin. Tai edes niistä keikoista julkaistaan tallenne. Toivoa sopii.
___
* Nyt muistankin, mistä idea tuli. Kaverillani oli Saloran hieno Ortoperspekta-vahvistinjärjestelmä, jossa tavanomaisten kahden stereokaiuttimen sijaan oli keskellä iso pääkaiutin (kaverin virityksessä Hifi-lehden ohjeiden perusteella itse rakennettu kymmenvuotiaan lapsen korkuinen pönttö) ja kaksi pientä satelliittikaiutinta, joista tuli juuri tuo erotussignaali. Järjestelmän stereokuva oli vaikuttavan kolmiulotteinen, etenkin luonnollisessa tilassa hyvin äänitetyllä akustisella musiikilla.
