Ensimmäinen kuulokuvani B.B. Kingistä oli EMI-levymerkin vuoden 1974–75 uutuuksia markkinoiva kasetti, jossa Jake Nymanin muutaman virkkeen artistiesittelyjä lomitettiin pätkillä uutuuslevyjen kappaleista. Jostakin syystä kasettia tuli kuunneltua paljon, ja jotkut juontajakommentitkin jäivät mieleen musiikin ohessa. Jethro Tullin War Childin ja Cockney Rebelin The Psychomodon ja Geordien Don’t Be Fooled by the Namen (”laulusolisti Brian Johnson on tosi raju tyyppi”) lomassa soi myös B. B. Kingin tuoreehko levytys ”Caldoniasta”:
”Bluesin ystäville emme ole vielä tarjonneet mitään, mutta kun nyt sen teemme, on tasokin parasta mahdollista. B. B. King on alan tunnustesttu mestari eivätkä hänen sormensa ole kangistuneet mestarin korkeasta iästä huolimatta…”
Siitä korkeasta iästä on nyt yli kolmekymmentä vuotta. Kesti hyvän tovin ennen kuin itse innostuin toden teolla blues-pohjaisesta musiikista, ja törmästin täten väistämättä myös jälleen B.B. Kingin tuotantoon. Näin Kingin ensi kerran livenä Kulttuuritalolla 1980-luvun alussa ja sittemmin kai parikin kertaa Finlandia-talon kelvottomasa Aalto-akustiikassa. Mutta silti King oli juuri sellainen kuin miltä hän oli levyilläkin kuulostanut: maailmoja syleilevä bluesin hyväntahtoinen suurlähettiläs, mielettömän ilmaisuvoimainen laulaja, joka tuon tuostakin sulki suunsa antaakseen lauluvuoron Lucille-nimiselle kitaralleen. Ja voi että Lucille osasikin laulaa! King on aina valitellut olevansa huono soittamaan sointuja, mutta melodiakuluissa hän on aina ollut pitelemätön. Hän oli siinä suhteessa myös pioneeri: koska hän ei, oman kertomansa mukaan, saanut ”hölmöjä sormiaan” oppimaan slide-kitaratekniikkaa, hän soitti blueskitaroinnille täysin oleellisia glissandokuvioita venyttämällä kieliä sivusuunnassa. ”En minä väitä että olisin ollut ensimmäinen joka niin teki, mutta en ollut kuullut kenenkään muun tehneen sitä aikaisemmin”, hän on todennut tapansa mukaan varovaisesti. Hänen jälkeensä kielten venyttelystä tuli jokaisen blues- ja rockkitaristin perustekniikka. Hänellä oli myös uskomaton sormivibrato: vasen käsi tuntui lepattavan otelaudan yllä kuin perhonen.
Tänään olemme lukeneet, että Riley B. King, ”Beale Street Blues Boy”, B. B. King on menehtynyt 89-vuotiaana. Hänen mukanaan menee hautaan myös kokonainen aikakausi: 1940-luvulla ammattimuusikon uransa aloittaneita, ensimmäisen polven urbaania sähkösoittimia hyödyntävää bluesia levyttäneitä pioneerimuusikoita ei taida olla enää ketään hengissä.
.
