Taisin olla noin kymmenvuotias, kun jouduin muurahaisten järjestelmällisen hyökkäyksen kohteeksi. Tapahtumapaikka oli (silloisen?) Vuosaaren venekerhon satama Pikku-Kallahdessa kauniina kevätpäivänä. Olin saanut vanhan optimistijollan ja vietin sitten päivääni istumalla kuivalla maalla olevassa jollassa ja raaputtamassa siitä vanhaa maalia pois tylsällä skraballa. Työ ei ollut siinä iässä kovinkaan innostavaa, joten viihdytin itseäni läiskimällä hengiltä jollaan eksyneitä kekomuurahaisia. (Moraalitonta puuhaa, tiedän. Vetoaan lapsellisuuteeni ja tyhmyyteeni.)
Jossakin vaiheessa iltapäivää huomasin, että satunnaisesti vaeltelevien muurahaisten tilalle oli tullut jollan kylkeä kohoava, hyvin järjestäytynyt ja määrätietoinen marssirivistö. Kaikki marssijat olivat kääntäneet takaruumiinsa jalkojensa väliin. Syy selvisi, kun ensimmäinen muurahaistaistelija laukaisi myrkkyrauhastensa ruiskauksen minun suuntaani. Se ei osunut, eivätkä seuraavatkaan. Marssirivistö osoittautui sitä paitsi taktisesti huonoksi ratkaisuksi, kun jätttiläisvihollisella sattuu olemaan asenaan skraba, eli molemmista päistään teroitettu (ja toisesta päästään taivutettu) pätkä lattaterästä. Sillä sai läiskäistyä hengiltä melkein vaaksan verran rivistöä kerrallaan.
En muista, miten konfliktimme päättyi. Luullakseni suhtauduin jollani naapurustossa asustelevaan kulttuuriin sittemmin hieman kunnioittavammin. Myöhemmin, kun perheeseemme tuli koira, jäin monella metsäkävelyretkellä tuijottamaan Kontulan ja Myllypuron välisen metsäalueen (nykyisen Kurkimäen) muurahaispesiä. Hienoin oli kolmihaaraiseen koivuun majoittunut yhdyskunta: luulen, että koloverkosto puun sisällä oli jonkin muun lajin kaivama, mutta pienet mustat muurahaiset olivat ottaneet sen käyttöönsä.
Sama laji (luulisin) hallitsee myös nykyisiä kotikulmiamme. Yleensä niiden pesät pihan alla huomaa vain niinä kesäpäivinä, jolloin tulevat kuningattaret ja niiden pikapanot päästetään lennolleen. Muutama kesä sitten makoilin monena päivänä pihanurmikolla suunnittelemassa toista romaaniani Alshainia. Ruohonkorsissa kiipeilevien muurahaisten toiminta vaikutti perin sattumanvaraiselta, mutta toisinaan tulin katsoneeksi nurmikkoa niin, etten tarkentanut katsetta mihinkään erityiseen kohtaan. Silloin ruohikon lomassa vilahtelevien muurahaisten liikkeet vaikuttivat miltei pelottavan järjestelmällisiltä. Tätä tunnetta yritin valottaa sitten kirjassa ja siinä esiintyvässä Traorea-eliössä.
Mutta viehätys ”parviälyn” ajatukseen on pyörinyt mielessä jo pidempään, kuten vuonna 1994 kirjoittamani novelli ”Jättiläinen” paljastaa. Parviälyolentoja esiintyy myös tämän vuoden ensimmäiseen Tähtivaeltajaan kirjoittamassani ”Kolmekymmentä vuotta” -novellissa.
Bert Hölldoblerilta ja E. O. Wilsonilta on suomennettu vuonna 1994 palkittu Muurahaiset-teos, jota en ole lukenut. Sen sijaan tulin hankkineeksi tutkijakaksikon tänä vuonna ilmestyneen näyttävän teoksen Superorganism: The Beauty, Elegance, and Strangeness of Insect Societies (Norton), joka käsittelee kohdettaan juuri yhteisöllisyyden ja parviälyn kannalta.
Kirja keskittyy pitkälti juuri muurahaisiin, käsittelee jonkin verran mehiläisiä ja mainitsee termiitit muutaman kerran. Aiheen kannalta tämä on tietysti perusteltua: muurahaisyhteisöt ovat melkoisen paljon monimuotoisempia kuin niiden myrkkypistiäissukulaisten pesäkunnat. Ne ovat – toisinaan – myös isompia: yhdessä lehdenleikkaajamuurahaisten pesässä saattaa asustella miljoonia yksilöitä. Toisaalta on muurahaislajeja, jotka elelevät vain muutaman sadan yksilön pesissä.
Muurahaisyhteisöjen käsittämätön monimuotoisuus tulee kirjasta selväksi. Muurahaiset ovat keksineet esimerkiksi viljelykulttuurin ja karjanhoidon miljoonia vuosia ennen ihmistä, mutta moni yhteisö elelee edelleen vallan mainiosti metsästys- tai keräilytaloudessa. Koulussa opittu jokseenkin yksioikoinen käsitys muurahaisyhteisön rakenteesta osoittautuu sekin vääräksi: monien lajien pesässä saattaa olla monia kuningattaria, oman kuningattaren kuoltua pesä saattaa adoptoida jonkun ei-sukulaisen lajitoverikuningattaren, tai sitten kuningattaren korvaajiksi ryhtyy työläisiä, jotka alkavat munia. Kovinkaan monen lajin muurahaistyöläinen ei itse asiassa ole peruuttamattomasti steriili. Monen lajin kohdalla tunnetaan myös käsite ”married worker” eli työläinen, joka on paritellut urosmuurahaisen kanssa ja saattaisi tarpeen tullen siirtyä kuningattaren seuraajaksi.
Kiehtovinta on kuitenkin muurahaisyhteisöjen hajautettu päätöksentekojärjestelmä ja ilmeisesti hyvinkin monipuolinen ja -syinen kemiallinen kommunikaatio. Ilmeisesti (ainakin joidenkin lajien) muurahaisyksilöt tunnistavat ainakin omat kemialliset viestinsä pesätovereistaan, joten niillä voinee kai laskea olevan jonkinlainen ”minän” tai yksilöllisyyden käsitys. Kai.
Kuulun itse eläinlajiin, jota voidaan perustellusti pitää myös eräänlaisena parviälynä, joten muurahaiset kiehtovat tavattomasti siinäkin mielessä. Jos minulla olisi mitään mahdollisuuksia heittäytyä opintotuen varaan seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi, voisin hyvinkin kuvitella opiskelevani myrmekologiksi.
Tosin en tiedä, olisiko minulla enää sydäntä katkoa muurahaiselta jalkoja selvittääkseni, mittaako se kulkemaansa matkaa askelina. Tai valaa muurahaispesää täyteen sementtiä tai alumiinia saadakseni valumallin sen käytäväverkoston rakenteesta. Hölldoblerille ja Wilsonille tuollaiset tutkimusmenetelmät eivät tunnu tuottavan omatunnontuskia.
Kiehtova kirjoitus. Parvialy on tullut tutuksi useassakin yhteydessa, olen mm. opettanut sita tietojenkasittelytieteessa, missa ideaa kaytetaan nimenomaan heuristisessa optimoinnissa. Muurahaisista taas opin opiskelijani elainalya kasittelevan seminaarini lopputyoksi kirjoittamasta esseesta. En esim. tiennyt, etta (mainitsemiesi asioiden lisaksi) pesat tai keot ovat rakenteeltaan hyvin erikoistuneita ja muurhaisten rooli muuttuu ian myota, ja roolin muuttumisen myota ne (he?) majoittavat eri huoneita keosta. Olikohan niin, etta nuorimmat ja kokemattomimmat huolehtivat munista, vanhemmiten he paasevat osallistumaan ruuanhankintaan, jne.
Muuten aivan uusi asia minulle on, etta muurahaiset erottaisivat itse erittamansa feromonin muiden yksiloiden erittamasta. Ja sitten tietysti heraa kysymys, pystyvatko he yksiloimaan myo muut muurhaisyksilot naiden erittamien hajujen perusteella(?) Tama avaa aivan uusia mahdollisuuksia idean soveltamisessa optimointiin.
Tervetuloa amatöörimyrmekologien ja parviälyistä kiehtoutuneiden epäviralliseen kerhoon :). Hölldoblerin ja Wilsonin kirja oli ainakin minulle sen verran tajunnanräjäyttäjä, että suosittelen ehdottomasti. Mutta voi olla, että tuo mainitsemasi uusi teos kertasi vanhat ja teki uusia räjäytyksiä, joten laitanpa Visan taas Amazoniin vinkumaan. Minuun teki ehkä suurimman vaikutuksen hajuaistimuksiin perustuva perussyntaksi ja se, kuinka pääsääntöisesti sokeat muurahaiset asettavat (tietenkin) hajun muiden aistien edelle. Kun ilkeät tiedemiehet kyllästivät muurahaisyksilöitä tietyllä voihapolla, joka ilmensi sitä, että yksilö on vainaa, niin keon puhtaanapitäjät tietenkin roudasivat yksilön tunkiolle, vaikka se kuinka koetti huojuttaa raajojaan ja tehdä muita elämään viittaavia eleitä. ”Hyvä rouva, rauhoittukaa, te olette kuollut!” voi kuvitella viestinnän näin antropoformisoituna käyneen…
Oletko muuten lukenut Stephen Baxterin Coalescentin?
Tei, kirjan mukaan työtehtävät tosiaan yleensä muuttuvat yksilön iän myötä. Vaarallisimpiin ulkotöihin tulee yleensä vanhempia yksilöitä, jotka muutenkin kuolisivat pian. Mutta monien muurahaislajien työläisiä on myös montaa eri kokoa, joten niiden omaksumat työtehtävät riippuvat myös fyysisistä edellytyksistä.
JoS, kiitos kutsusta! Onneksi sivellyt hajut kuluvat pois, joten tunkiolle lempattu uhri pääsee myöhemmin takaisin… toisilla lajeilla naapuripesänkin yksilöt saatetaan tarvittaessa hyväksyä porukkaan, vaikka niiden väärään tuoksuun suhtaudutaankin aluksi perin epäluuloisesti. Ainakin omat pesäkumppanit tunnistetaan siis selvästi väärän pesän asukeista. Toisilla lajeilla suhtautuminen on varautuneempaa, jopa aggressiivisempaa.
Tuuli, enpä ole lukenut. Lisätään ”nämä pitäisi lukea ensi tilassa” -pinoon…