Tällä kertaa biisi, jota monet luultavasti pitävät nimenomaan The Clashin originaalina. Ei se ole, ei edes Bobby Fuller Fourin originaali, kuten Kramppeja ja nyrjähdyksiä -sarjakuvan alaviiteosa sarjan Rumba-aikoinaan minua valisti. Alkuperäisversion ”I Fought the Law’sta” teki Sonny Curtis ja (silloin jo entinen) Buddy Hollyn taustabändi the Crickets vuonna 1959.
Itse ehdin nähdä Clashista livenä valitettavasti vain sen vähän läyhäisen Cut the Crap -levyn tehneen kvintettikokoonpanon, jossa klassisesta kokoonpanosta olivat enää mukana laulaja/komppikitaristi Joe Strummer (1952-2002) ja basisti Paul Simonon. Pari postuumia livealbumia, From Here to Eternity ja vain muutamia viikkoja ennen klassisen kokoonpanon hajoamista äänitetty, viime vuonna julkaistu Live at Shea Stadium ovat osoittaneet, mihin kvartetti parhaimmillaan pystyi.
(Ja studiossahan Strummer, Simonon, Mick Jones ja Topper Headon ystävineen tekivät minun laskujeni mukaan toisen kahdesta maailman parhaasta rocklevystä: London Callingin. Ja monta muuta loistavaa äänitettä.)
London calling on kyllä hyvä leffa ja moneen kertaan pyöritetty mulla, toisena ’oudompana’ tapauksena on joskus ostettu Sandinista -tuplakasetti, joka oli jotenkin epätyypillistä Clashia – osasta tykkäsin osasta en.
London Calling -leffa???
Sandinista on tosiaan melkoinen paketti, joka poukkoilee kaikenlaisiin kummallisiin suuntiin. Olen joskus pohtinut, että alkuperäisestä kolmois-LP:stä olisi saanut toimimattomia rönsyjä karsimalla todella hienon tupla-LP:n ja aivan huikean yksöis-LP:n. Joitakin sen levyn ideoitahan toteutettiin paremmin ja huolellisemmin – ehkä vähän liiankin ”tuotetusti – Combat Rockilla.
Taisin tässä sunnuntaimeemissä kommentoida vähän vauhdilla kun jollakin muulla oli leffamusiikkia, niin tässä automaattikirjoitus astui peliin… 🙂
Ja enpäs muistanut, että tuo Sandinista olikin tripla! Tuplaksi karsimisella varmaan olisi tosiaan saanut paremman paketin aikaiseksi. Kolmoislevy on kyllä aikamoisen harvinaista kamaa, joten ehkä jostain syystä sellaisen halusivat nimenomaan tehdä.
Clashillahan oli halu antaa kuulijoille enemmän katetta rahalleen: London Calling -tuplaa myytiin yhden LP:n hinnalla, ja tuo triplakin oli kohtuullisen edullinen. Jälkiviisaasti voi tosin ajatella, että määrää olisi voinut hieman korvata hieman paremmalla laadunvalvonnalla… toisaalta hajanainen, moneen suuntaan poukkoileva Sandinista on aika kiinnostava juuri tässä epätäydellisyydessään ja hajanaisuudessaan.