(Apollo 11:n laskeutumispaikka Lunar Reconnaissance Orbiterin kuvaamana 17. heinäkuuta 2009. Elokuussa LRO:n pitäisi siirtyä matalammalle radalle ja saada tarkempia kuvia.)
Tasan neljäkymmentä vuotta sitten isä ja äiti herättivät minut katsomaan televisiota. Muistini mukaan mustavalkoisessa lähetyksessä näkyi suurimman osan aikaa studion pöytä, jonka ääressä joukko nimikyltitettyjä asiantuntijoita keskusteli tapahtumista vajaan neljänsadantuhannen kilometrin päässä, Kuun Rauhallisuuden meressä. Välillä nähtiin lyhyitä, suhruisia katkelmia suorasta televisiolähetyksestä Kuun pinnalta. Ilman studioväen selostusta en olisi luultavasti erottanut, mitä ruudulla oikein tapahtuu. Joka tapauksessa olin seitsemänvuotias, menossa kansakoulun toiselle luokalle ja näin suorana lähetyksenä, kun ihminen käveli ensi kertaa toisen taivaankappaleen pinnalla.*
Seuraavan vuoden mittaan ilmestyi montakin kauniskuvaista kirjaa, jonka nimessä, alaotsikossa tai viimeistään takakannessa mainittiin sanat ”avaruuden valloitus”. Taisin kyllä tajuta jo hyvin pian, että avaruus oli yhtä valloitettu kuin Amerikka olisi ollut valloitettu jo silloin, kun maahanmuuttajataustainen espanjalaiskapteeni Cristobal de Colon koetti isovarpaallaan Atlantin vettä seistessään tukevasti espanjalaisella rannalla.
Silti: jostakinhan se oli aloitettava.
Sittemmin aurinkokunnan tutkimus on siirtynyt huomattavasti parantuneiden automaattilaitteiden tehtäväksi. Tässä neukut olivat pioneereja: heillä ilmeisesti oli miehitettyjen kuulentojen projekti, joka kuitenkin lakkautettiin heti kun jenkit olivat onnistuneet ensimmäisinä. Neukut onnistuivat kuitenkin ensimmäisen kauko-ohjatun kuukulkijan lähettämisessä. Lunahodeja on seurannut monien amerikkalaisten, venäläisten, eurooppalaisten ja muunmaalaisten luotainten ja kulkijoiden joukko. Miehitettyjä avaruuslentoja ei ole tehty matalia Maan kiertoratoja korkeammalle sitten 1970-luvun alkupuoliskon. Nyt on taas uho päällä: kiinalaiset ja intialaiset aikovat Kuuhun, jenkkien on tietysti pakko pistää paremmaksi ja julistaa menevänsä aina Marsiin asti.
Onnea matkaan.
Ei, ihan vilpittömästi. Minä haluan, että edes pieni osa tämän planeetan populasta käväisee muuallakin kuin aivan kotikulmilla ja välittää kokemuksensa meille lopuille kuudelle miljardille. Vaikka avaruustutkimus yleensä ja miehitetyt avaruuslennot erityisesti nielevät suunnattomia määriä rahaa ja resursseja, summat ovat kyllä vallan vaatimattomia verrattuna paljon pahempiin turhakkeisiin, kuten puolustustekniikkaan. Hyötyjäkin on saatu. Ilman Apollo-ohjelmaa käytössäni olisi luultavasti paljon vaatimattomampi mikrotietokone: NASA:n tarve saada parin jääkaappi-pakastinyhdistelmän kokoinen tietokone pienennetyksi tiiliskiven kokoon antoi melkoisen potkun integroitujen piirien kehitystyölle.
Mutta tärkeimmät hyödyt ovat toisaalla.
Kuulennot olivat – kaikesta kylmän sodan ja propagandan taustastaan huolimatta – melkoisen yhdistävä kokemus. Astronautteja saattoi kunnioittaa ja kuulentojen kaltaisen operaation onnistumista ihailla vaikkei nyt niin olisikaan perustanut rasistisesta ja sotaisasta suorittajavaltiosta – aivan samoin kuin Juri Gagarinia saattoi hyvin ihailla huolimatta hänen NKP:n jäsenkirjastaan.
Moni astro- ja kosmonautti on sitä paitsi kertonut valaistumisen kokemuksestaan tuolla ylhäällä, kuinka rajoja oli mahdotonta nähdä, kuinka Maa näytti yhtenäiseltä, kauniilta – ja hauraalta. Tässä oli sentään kyse nationalismilla aivopestyistä entisistä taistelulentäjistä. Soisin, että kaiken maailman Halla-Ahot, Ahmadinejadit, Wildersit ja Mugabet pääsisivät samanlaisen valaistumisen äärelle.
Astronauttien ajatukset ja mukanaan tuomat kuvat yhtenäisestä, pienestä ja hauraasta planeetastamme olivat omalta osaltaan tönimässä eteenpäin ympäristöliikettä, tuomassa esiin ajatusta ettei ole olemassa paikkaa nimeltä ”pois”: kaikki vaikuttaa kaikkeen, jätteet eivät katoa minnekään silloin kun ne työnnetään taloyhtiön roska-astiaan. Ilmaa sai siipiensä alle myös Gaia-hypoteesi, ajatus Maan biosfääristä jonkinlaisena symbioottisena, mahdollisesti jopa jollakin tapaa tietoisena kokonaisuutena.
Mutta ei siinäkään vielä kaikki.
Ihmisen luontoon kuuluu ottaa kavereita mukaan ja lähteä katsomaan, mitä noiden kukkuloiden takana on. Siksi me kaikki emme enää asu Olduvain rotkon kulmilla. Arkeologia ja paleontologia alkavat näköjään osoittaa yhä kiistattomammin, että moni ihmiskuntaa riivaava ongelma sai alkunsa silloin, kun aloimme asettua paikoillemme, kun vaihdoimme luonnollisen keräilijä/metsästäjäelämäntavan paratiisin maanviljelyksen ja karjankasvatuksen kaltaiseen raskaaseen työhön ja yksipuoliseen ravintoon. Paikalleen asettumisen myötä alkoi myös sodankäynti: vanhemmalta ajalta on erittäin vähän merkkejä järjestelmällisestä väkivallasta kanssaihmisiä kohtaan. Ei ihme, että ihmiset tuntevat niin paljon vetoa poislähtemisen ajatukseen – merille, toiseen maahan, avaruuteen. Ei se ole hölmöä romantiikkaa, vaan tervettä paluuta ihmisen arvoiseen elämään.
Meitä on nykyään niin paljon, meidän yhteisömme ovat niin monimutkaisia ettei lähteminen onnistu kaikilta, metsästäminen ja keräileminen eivät elätä kaikkia. Siksi on hyvä, että voimme matkustaa edustajiemme välityksellä, tutkia kaverien avulla, mitä noiden vuorten takana olevassa laaksossa on, millaista seutua on tuon meren takana. Sillä toinen ihmisyyden oleellinen osa on, ettei kaikkea tarvitse tehdä itse. Kaverit voivat mennä ja kaverit voivat kertoa, ja kokemus on miltei yhtä upea ja aito kuin jos olisi käynyt itse. Joskus aidompikin.
Avaruusmatkailu on siis, jossakin mielessä, juuri sitä mitä ihminen tekee ollakseen ihminen. Sitä mitä ihmisen pitääkin tehdä.
* Tämä suora lähetys nähtiin uusintana sunnuntain vastaisena yönä – ja se tulee uusintana tänään tiistaina päivällä – ja huomasin muistikuvieni olleen osin vääriä: kaksi- ja puolituntisen kuukävelyn ajan kuva pysyi koko ajan laskeutumismoduulin videokamerassa, studion paperimassakulisseihin palattiin vasta sen jälkeen kun astronautit olivat palanneet kuumoduuliin. Mukana oli jonkin verran värikuvaakin Houstonin lennonjohdosta. Uskomatonta, miten jännää kuukävelyä oli seurata ”suorana” vielä neljäkymmentä vuotta myöhemminkin! Minä en nykyään juuri jaksa katsella telkkaria ja istuin tiiviisti ruudun ääressä nelisen tuntia.
Studiossa asiantuntijoina oli mm. Pertti Jotunin, Martti Tiurin ja Birger Wiikin kaltaisia, myöhemminkin tuttuja nimiä. Muistin äsken, että kävin vanhempieni kanssa katsomassa, kun yleisölle esiteltiin Wiikin yhdysvaltalaisilta saamia kuukivinäytteitä. En muista, missä näyttely oli, mutta muistan pitkän jonon, lasivitriinin ja suurennuslasin, jonka alla näkyi suunnilleen lapsen peukalonpään kokoinen, sinertävänharmaa kivenmurena.
Olen pitkään ollut sitä (samaa) mieltä, että ihminen on pohjimmiltaan nomadi ja suuri osa ongelmistamme johtuu siitä, että olemme jääneet paikoillemme. Esimerkiksi television suuri suosio voi johtua juuri siitä, että ihminen kaipaa jatkuvasti uusia horisontteja, mutta kun niitä ei enää voi henkilökohtaisesti kokea, ne korvataan koneesta suoltuvilla. (Ei silti, kai kuulennon kokeminen televisiosta on parempi kuin sen tyystin kokematta jääminen… itse olin tuolloin 11-vuotias ja hetki oli suuri).
Totta puhut, JoS.
Tehdessäni pohjatöitä ”Neduihin” tuli hyvin selväksi, millainen henkinen katastrofi maanviljelys ja karjankasvatus ihmiskunnalle olivat.
Tosin siihen aikaan ei ollut vaihtoehtoja: Saharan paratiisimainen savanni kuivui nopeasti autiomaaksi ja väki joutui muuttamaan Niilin soille, Persianlahden paratiisi jäi nousevan merenpinnan alle ja väki joutui vaeltamaan pohjoiseen, kaksoisvirtainmaan soille. Kummassakaan paikassa ei pärjätty keräilemällä eikä metsästämällä. Väkeä oli liikaa.
Oletko muuten sitä mieltä, että yksi nykyisen ihmiskunnan perimmäisistä vitsauksista, eli yksityisomistuksen käsite, olisi peräisin myös tästä paikoilleen jäämisestä?
Kiinnostava kysymys.
Koetin mielessäni kelata, mitä kulttuuriantropologian kirjoissa kerrotaan nykyisistä (so. 1900-luvun) keräilijä/metsästäjäkulttuureista, jotka eivät tietenkään ole lainkaan sama asia kuin maanviljelyksen kehittämistä edeltävän ajan kulttuurit.
Minusta tuntuu, että kyllä yksityisomistuksen käsite on vanhempi, mutta vasta maanviljelys ja karjankasvatus tekivät siitä niin merkittävän asian, että sen puolesta on mitään järkeä ryhtyä varustautumaan ja liittoutumaan kylä- tai kansakunniksi. Liikkuva keräilijä/metsästäjä ei oikeastaan voi omistaa muuta kuin minkä jaksaa kantaa mukanaan.
Mielestäni tämä on aika perimmäinen kysymys. Luulen (intuitiivisesti, ilman sen kummempaa taustatutkimusta), että vasta paikoilleen jääminen loi sen kaltaisen ajattelun kuin ”tämä on minun maani, koska olen kantanut sille liejua joesta ja minä ja sukuni ovat saattaneet sen tuottamaan ravintoa”. Ennen paikoilleen jäämistä ovat ehkä henkilökohtaiset kyvyt ja taidot (joita tietysti kannetaan mukana) olleet oleellisempia.
Feministinä minua kiinnostaa myös kovasti se ajattelu, missä vaiheessa nainen ja jälkeläiset muuttuivat omaisuudeksi. Joissakin polynesialaissa kulttuureissa (vain yhden mainitakseni) perimys siirtyi matriarkaalista sukulinjaa, koska on aika vaikea kyseenalaistaa jälkeläisen perimää, kun voidaan aktuaalisesti todentaa mistä henkilöstä perillinen putkahtaa. Yksityisomaisuuden käsite ja se, että on haettu patriarkaalista sukulinjaa, tuntuvat olevan jotenkin jännästi sidoksissa. Onko sinulla taustatutkimuksesi kautta kantaa tähän?
Totta, ollaan perimmäisten kysymysten äärellä.
Kuvittelisin, että myös paimentolaisuuteen alkoi hyvin nopeasti liittyä jonkinlainen laajempi omistuskäsitys: ehkä jo ennen paimentolaisuuttakin – luulen että lemmikkejä on saatettu pitää jo ennen varsinaisia hyötyeläimiä. Sopisi jotenkin ihmisen luontoon…
Matrilineaarisista kulttuureista itselleni tulee mieleen ensinnä navajot, joilla tietääkseni on kyllä tietääkseni hyvinkin selkeä yksityisen – tai ainakin perheen – omaisuuden rajoista. Muistaakseni myös tuaregit laskevat sukua matrilineaarisesti ja omistavat omaisuutta.
Opin kulttuuriantropologian kursseilla ja kirjoista ainakin sen, että ihmisyhteisöt tuntuvat päätyneen kovin monenlaisia ja ristiriitaisia teitä pinnallisesti katsoen samankaltaisiin lopputuloksiin.