Italian länsirannikolla sijaitsevan köyhän pikkuvaltion kuninkaan tytär rakastuu pakolaiseen. Lähiseudun maahanmuuttokriittiset vastustavat avioliittoa vääriä jumalia heidän kotiseudulleen tuovan itämaalaisen ja heidän oman prinsessansa välillä, joten he aloittavat sodan ja häviävät. Kuninkaan tytär ja pakolainen saavat toisensa ja elävät onnellisina seuraavat kolme vuotta. Myöhemmin heidän jälkeläisensä perustavat lähistölle, etruskien kaupunkivaltioilta saaduille joenrannan kukkuloille Rooma-nimisen kaupungin. Kuten ennustettu on.
Ursula K. Le Guinin romaanin Lavinia (2008) juonen voi kertoa, sillä kirja itsekin kertoo tapahtumakulun jotakuinkin alkuun. Nuoren Lavinia-neidon saama ennustus toteutuu aivan kuten on alusta alkaen kerrottu. Ennustaja ei kuitenkaan ole velho eikä oraakkeli, vaan kahdeksansataa vuotta Lavinian aikojen jälkeen elänyt runoilija Publius Vergilius Maro. Hän on kirjannut Lavinian elämän klassiseen Aeneis-runoelmaansa, mutta antanut nuorelle naiselle tilaa vain muutaman maininnan verran. Le Guin antaa kaksituhatta vuotta vaienneelle äänen.
Le Guinin Lavinia ei kapinoi kohtaloaan vastaan. Hän tietää että se olisi täysin turhaa: hän on olemassa ainoastaan siksi että Vergilius on ottanut hänet runoonsa; hän on runon henkilö, ei mitään sen todellisempaa (tai epätodellisempaakaan, sen puoleen). Niinpä hän rakastuu tuhotusta Troiasta paenneeseen Aineiaahan ennen kuin on edes tavannut häntä. Hänen elämänsä kulku on kirjattu jo etukäteen kahdeksansataa vuotta myöhemmin, joten pullikoinnin mahdollisuuksia ei voisikaan olla.
Asetelma on kiinnostava, ja Le Guin taiteilee siitä kiehtovan tarinan. Hänen Laviniansa ei ole kapinallinen, mutta hän on itsenäinen ajattelija: Le Guinin latinalaiset naiset ovat omanarvontuntoisia kotinsa valtiaita ja myöhemmästä Rooman historiasta tuttu yltiösovinistinen patria potestas -miesvalta on… niin, troialaisten mukana kaukaa idästä kulkenutta tuontitavaraa. Lavinia kamppailee parhaansa mukaan rakastamansa miehen maanmiesten šovinismia vastaan siinä missä omien maanmiestensä nurkkakuntaista muukalaiskammoa vastaan.
Ajatus tästä miesvallan itäisyydestä on kiinnostava sikälikin, että joidenkin uusien tutkimusten mukaan pronssikautinen Troia eli Ilion oli itse asiassa heettiläinen kaupunki Assuwan Wilusa, eli ei suinkaan mikään Vähän-Aasian kreikkalaissiirtokunta. Le Guin ei asiaa mainitse jälkisanoissaan, mutta myöntää että hänellä on ollut paljon vapauksia kuvatessaan aikaa ja kulttuureja, joista ei tiedetä oikeastaan muuta kuin että todennäköisesti homeerisen Troian tuhon ja Rooman syntymisen välillä ehti vierähtää erinäisiä satoja vuosia: Aineias on siis viettänyt melkomoisen tovin myöhäiseltä pronssikaudelta aina varhaiseen rautakauteen asti harharetkillään ja karthagolaisen Didon sylissä.
Yhtä kaikki Le Guinin varhainen Latium on uskottava maailma – maailma jonka asukkaiden maailmankuvaan heidän kohtaloaan ennustava kahdeksansataa vuotta myöhäisempi, kuoleva runoilijaraukka sopii täydellisesti. Sillä Vergilius kuoli (kirjassakin) itse, mutta hädin tuskin mainitsemalleen Lavinialle hän lahjoitti ikuisen elämän.
Hankin Lavinian tuoreeltaan toista vuotta sitten ja se on odottanut siitä lähtien lukemista. Suosittelenkin tarttumista WSOY:n äskettäin julkaisemaan samannimisen suomennokseen. Tunnen Kristiina Rikmanin ja olen aivan varma että hänen käännöksensä on yhtä lukemisen arvoinen kuin Le Guinin alkuperäinen teksti.
