Monen muun lailla tutustuin Steve Earleen Copperhead Road -levyn myötä. Rohea, äänekäs ja rosoinen albumi yhdisteli kantrin lauluntekijäperinnettä muun muassa hard rockiin ja kelttimeininkiin: ”Johnny Come Latelyn” säestäjäyhtyeenä toimi Suomessa siihen aikaan hyvin suosittu railakas irkkupunkbändi The Pogues. Tuohon aikaan 80-luvun lopulla pinnan alla kupruili jonkinlainen juureva, kantrirockin aineksia uuteen aaltoon vastarintaliike ajan siloitellulle popille ja tylsän tekniselle metallille: samaan aikaa vaihtoehtoisemmat radiot – muun muassa silloin vielä täydessä iskussa ollut Radio City, nykyisen Radio Helsingin esi-isä –  soittivat muun muassa Los Lobosia, Lone Justicea, Del Fuegosia, REMiä, Beat Farmersia,…

Steve Earlen ura tyssäsi taas kerran pian loistavan Copperhead Roadin jälkeen hänen suorasanaisuuteensa, kompromissittomuuteensa ja taas kerran paheneviin päihdeongelmiinsa. Ehdin kyllä nähdä hänet livenäkin soolokeikalla Provinssirockin yhteydessä järjestetyn WOMAD-tapahtuman yhteydessä. Earle vaikutti hyvin itseensä käpertyneeltä, mutta miehen laulutapa ja laulut kyllä tekivät yhden miehen esityksestä jotakin muuta kuin pelkkää itseriittoista muniinpuhaltelua.

Sittemmin en voi väittää seuranneeni miehen uraa kovinkaan tarkasti. Rumban levyarvostelijana sain silloin tällöin käsiini Earlen uusia levyjä: osa vaikutti vähän yhdentekeviltä, osa taas vetosi kovinkin paljon – jos ei muuta niin avoimella toisinajattelullaan: oli aika häkellyttävää löytää konservatiivisena pidetyn kantrigenren kapinalaidaltakin avoimesti ”terrorismin vastaisen sodan” vastaisia lauluja, kuten ”John Walker Blues”, joka yrittää pohtia – tuomitsematta ketään – sitä mikä saa ihan tavallisen amerikkalaisen nuoren John Walker Lindhin lähtemään Taleban-liikkeen riveihin taistelemaan entistä isänmaataan vastaan.

Savoy-teatteriin Earle tuli – jälleen yksin – uuden Townes-levynsä myötä. Suurin osa ohjelmistosta olikin vanhan kaverin Townes van Zandtin (1944-97) ohjelmistoa, minulle vielä vähemmän tuttua kuin Earlen oma tuotanto. Kiinnostus kyllä heräsi. Earle ei ole maailman monipuolisin kitaristi eikä kovinkaan laaja-alainen laulaja, mutta rosoinen äijämeininki toimi kyllä erinomaisesti. Raitistuneena ja nyttemmin ilmeisesti jokseenkin tasapainoista ja tyytyväistä elämää viettävänäkin Earle on yhä särmikäs, rosoinen ja äijä esiintyjä. Laulujen lomassa känistyt tarinat laulujen synnystä ja Townes-muistoista kuuluvat tietysti asiaan.

Savoyn parvekkeen takimmaisella rivillä Earlen toisen kitaran tietyt sävelkorkeudet onnistuivat synnyttämään parissa viimeisessä biisissä epämiellyttävästi kumisevia seisovia aaltoliikkeitä, mutta muuten Earlen presenssi ja asia välittyivät kyllä komeasti perille asti. Ja kyllähän viimeiseksi kuultiin vielä illan harvoihin minulle tuttuihin biiseihin kuulunut ”Copperhead Road”, karu kuvaus pontikankeittäjän pojanpojasta joka seuraa suvun perinteitä huumekauppiaana – arvattavin tuloksin.

• Tweet
• Pin It