Olen viimeksi käynyt Ateenassa kesällä 1968. Olin kuusivuotias, menossa (vuoden verran alaikäisenä) kouluun ja oppinut lukemaan jonkin verran aikaisemmin, joten ensimmäisiä koskaan lukemiani kirjoja oli Kreikan matkaopas. Erotan yhä edelleen doorilaisen, joonialaisen ja korinttilaisen kapiteelin toisistaan, enkä minä ollut se joka pitkän matikan lukioluokan historiankokeessa puhui pylväiden yhteydessä ”epiteelistä”.
Muistaakseni Akropoliilla oli pyörryttävän kuuma. Muut matkan muistot sekaantuvat helposti äitini (kuvassa pikkusiskoni kanssa) matkasta kertomiin juttuihin, joten en ole aina ihan varma mikä on oikeasti koettua ja mikä äidin mehevöitetty tulkinta asiasta.
Matkan ajankohta oli tietysti nolo: edellisvuotisen raa’an sotilasvallankaappauksen johdosta kaikki selkärankaiset suomalaiset(kin) tietenkin jättivät Kreikan moneksi vuodeksi väliin. Siitä syystä matkoja sai halvemmalla – vaikka kalliita ja harvinaisiahan ne olivat silti. Siihen aikaan ei niin vain piipahdettu kaupunkilomalle pitkän viikonlopun ajaksi, kuten nykyään.
Joka tapauksessa Akropolis oli edelleen vaikuttava paikka, ja Parthenon melkoinen jötkäle raunioksensa. Vanhan arkeologi-wannabe-hasbeenin pakkokäyntikohteisiin kuului tietysti Akropoliin lisäksi upouusi Akropolis-museo ja perinteikäs Ateenan arkeologinen museo.
Toisin kuin Sami Kosken, Mika Rissasen ja Juha Tahvanaisen sinänsä tavattoman ansiokas ja tarpeellinen Hävityksen historiaa väitti, vain vähän vajaa kaksituhatvuotias Parthenon ei ollut mitenkään priimakunnossa vuonna 1687, jolloin venetsian armeijan kaksi mörssäriammusta räjäytti rakennukseen jemmatun turkkilaisten ruutivaraston. Koko temppelin kattava katto oli palanut jo vaivaiset kuutisensataa vuotta rakennuksen valmistumisen jälkeen. Sen jälkeen tuho- ja tihutöitä olivat jatkaneet historian luultavasti ahkerimmat ja säälimättömät kulttuuriperinnön tuhoajat: kristityt. Parthenon palveli monta sataa vuotta kirkkona, ja kaikki pakanajumaluuksien kuvat moukaroitiin irti seinistä ja katoista. Kun kirkko muutettiin sittemmin moskeijaksi, se sai ilmeisesti olla suhteellisen entisellään, lähinnä kait siksi että kaikki Abrahamin lasten uskonto(j)a vastaan julistava oli ehditty tuhota jo kauan sitten. Loisteliaan ulkopylväikön sisäpuolelle pystytetty kirkontorni vain muutettiin minareetiksi.
Akropoliin historia ja jylhän linna- ja temppelikukkulan arkeologia ovat kauniisti esillä aivan lähelle rakennetussa upouudessa Akropolis-museossa. Loistavan sijainnin ja runsaiden lasiseinien vuoksi yksi keskeisiä näyttelyesineitä on itse Akropolis: Kreikan ilmastossa yletön lasiseinäisyys ei ole niin järjetöntä ja epäfunktionaalista täällä arktisessa ilmastossa.
Lasia on käytetty seinien sijaan myös lattioissa.
Idea on saanut alkunsa ilmeisesti siitä, että museon perustuksia kaivettaessa löytyi runsaasti raunioita varhaiskristillisen ajan Ateenasta – missäpä Attikassa voisi taloa tehdä paikkaan jossa ei ole alla entisten talojen kerrostumia! – jotka piti säilyttää tutkimusta varten, ja osaksi museota. Kaivaukset jatkuvat lasikaton alla, ja museokävijät pääsevät katselemaan työn tuloksia lasilattian läpi. En kärsi mitenkään pahasti korkean paikan kammosta, mutta kieltämättä lasilattioilla kävely aiheutti… tuntemuksia. Ideaa on sovellettu museon muissakin sisätiloissa niin että monessa kohtaa voi ylemmän kerroksen näyttelyesineistöön tutustuessaan vilkaista samalla alaspäin mitä alakerrassa on samassa kohtaa. Bonuksena saleihin saadaan runsaasti luonnonvaloa: kun patsaat sun muut on vielä sijoitettu niin että yleisö pääsee kävelemään niiden ympäri, esineistöä on mahdollista nähdä kohtuullisen hyvin sellaisena kuin miten ne on aikanaan tarkoitettukin katsottavaksi. Yhdellä erolla, tietysti: antiikin aikana marmoriveistokset maalattiin kirkkailla väreillä, nyky-yleisö joutuu tyytymään kiven omaan, vuosituhansien kellastuttamaan väriin.
Museon ylin, muuhun museoon nähden hieman vinoon käännetty kerros on varattu Ateenan suojelusjumalan Pallas Athenen temppelille, Parthenonille. Keskeisellä sijalla ovat tietenkin temppelin seinä- ja kattorakenteiden loisteliaat korkokuvat ja friisit. Tai olisivat, ellei pahamaineinen rautakankea heilutellut vandaali lordi Elgin olisi repinyt kaikkea mielestään arvokasta väkivalloin irti seinistä – ja samalla tuhonnut yhtä ja toista mielestään arvottomampaa taidetta – ja rahdannut kotilinnaansa Skotlantiin. (Sittemmin ne päätyivät British Museumiin, missä Lontoon saastunut ilma ja puhdistamisyritykset aiheuttivat lisävahinkoa.) Niinpä Ateenan museossa on lähinnä kipsijäljennöksiä.
Siitä huolimatta uusi Akropolis-museo on ehdottomasti näkemisen arvoinen: kyse on hienosti toteutetusta modernista museosta.
Ateenan arkeologinen museo puolestaan oli loistelias esimerkki erinomaisesta vanhanaikaisesta museosta. Ei multimediahärpäkkeitä (no, oli yhdessä salissa varovaisia kokeiluja), vain paljon tavaraa vitriineissä ja kaksikieliset selostukset vieressä. Toisaalta harvassa maailman museossa on niin paljon niin kuuluisia esineitä. Emme luultavasti käyneet täällä vuoden 1968 matkalla, luultavasti kyllä muistaisin muuten ainakin Heinrich Schliemannin Mykenestä löytämän ns. Agamemnonin kuolinnaamion. Antikytheran laitteesta kiinnostuin vasta myöhemmin, ja sen asteikko on yksi elementeistä 391:n kannen kuvayhdistelmästä. Kirjassa on kyse aikamatkustuksesta, ja mitä ihmettä Antikytheran laite sitten alkuaan tekikin, niin ainakin sillä oli tekemistä ajan kanssa.
Livenä vekotin – tai sen kaksituhatta vuotta meressä maanneet jäännökset – on vielä odotettuakin vaikuttavampi siksi, että se on niin pieni: isoimman kappaleen ison rattaan halkaisija ei ole edes vaaksaa. Siihen nähden hienomekaanisen laitteen pikkutarkka mekaniikka on aivan mielettömän hienoa työtä. Ei ihme, että joissakin huippuyksilöuskovaisissa piireissä laitetta on epäilty legendaarisen Arkhimedeen tekoseksi.
Lisäksi Ateenasta löytyi hieno M. C. Escherin taiteen näyttely, ja bysanttilaisen museon kellarista toinen, jossa pyrittiin (vähän kömpelösti) linkittämään Andy Warholin teoksia hänen itäeurooppalaiseen taustaansa ja ikonimaalausperinteeseen. Ajatus on tietysti aivan pätevä, ja yhtäläisyyksiä on helppo nähdä. Minulle näyttelyn ahaa-elämys tapahtui kuitenkin pienten Mao-kuvien sarjan äärellä (se ei ollut tämä, mutta samantapainen). Sali oli tyhjä, joten kehtasin työntää nenäni lähelle kuvaa ja kokeilla katsoa sitä stereokuville tarkoitetulla kierosilmätekniikalla. Näkymä oli hurmaavan moniulotteinen ja kiehtova. Täytyy kokeilla toistekin.
Ystävät kävivät hiljattain Ateenassa, ja mainitsivat uuden museon hienovaraisesta (?) kuittailusta briteille: tyhjät paikat, joihin kuuluisi jokin British Museumissa oleva esine. Ilmeisesti BM on perustellut saaliin jemmaamista sillä, ettei Ateenassa ole ollut turvallisia tiloja.
BM on perustellut jemmaamista aikaa myöten sillä sun tällä. Ja aina perin heikonlaisesti.
Tottahan tietysti on, että Elginin marmorien palauttaminen aukaisisi todella ison ja todella ruman matopurkin. Palauteltavaa olisi siellä ja täällä, sinne ja tänne.