Kirjailija ja suomentaja J. Pekka Mäkelä kirjoittaa sekä joskus myös soittaa ja laulaa kirjoittamisesta, kirjallisuudesta, musiikista, mahdollisesta, mahdottomasta
”Lupaan että tykkäät”, sanoi Hakaniemen Black & Whiten myyjä ja myi minulle Spencer Bohrenin Snap Your Fingers -levyn joskus aivan 1990-luvun alussa. Eipä oikeastaan tarvinnut kuunnella kuin aloituskappale ”Born in a Biscaynen” alku ennen kuin oli selvää että myyjä oli lupauksensa lunastanut.
Levyä tuli kuunneltua varsin paljon 1990-luvulla, jolloin oli nykyistä paljon hankalampi etsiä tietoja obskuurimmista artisteista, joten olin tämän (itse asiassa Bohrenin kahdesta albumista yhdistellyn kokoelman) kansitietojen varassa. Tiesin siis vain, että Bohren oli New Orleansin juurevien klubiympyröiden – etenkin mainion Tipitina’sin – vakionaamoja, ja että Dr. John oli mukana useammallakin levyn raidalla.
Jotenkin vasta vuosi–pari sitten tuli ryhdyttyä kaivelemaan, mitä muuta Bohren on mahtanut julkaista. Ja löytyihän herralta erinomaisen vahvaa, juurevaa, puoliakustista matskua melkoiset määrät.
Eilen tuli sitten tieto, että Spencer Bohren on menehtynyt 69-vuotiaana. Tieto tuli vain pari päivää sen jälkeen kun uutiset olivat kertoneet vain seitsemisen vuotta vanhemman Dr. Johnin kuolemasta.
Malcolm ”Mac” Rebennack eli Dr. John tuli nähtyä livenä useammankin kerran, ja levyjä kertyi hyllyyn sekä hankittuina että Rumban arvostelukappaleina. Monen ikätoverini lailla ensimmäinen kosketus hyvään tohtoriin tapahtui kuitenkin tämän elokuvan tässä kohtauksessa:
Sittemmin, kun kiinnostus N’Awlins-musaan kasvoi, ja vähän tietämyskin, Dr. Johnin arvostus kasvoi kasvamistaan. Hän jaksoi viime vuosiinsa asti tehdä laadukkaita, monipuolisia levyjä, jossa juurevat blues-, soul- ja jazz-vaikutteet yhdistyivät jouheasti modernimpaan New Orleansin funkiin.
Maailmassa on nyt kaksi hienoa, juurevaa, upeaa muusikkoa vähemmän. Onneksi heidän kaltaisiaan, heitä(kin) esikuvinaan pitäviä tulee lisää yhdistämään jälleen monenlaisia musiikkeja uudenlaisilla tavoilla. Se tieto tekee omalta osaltaan elämästä elämisen arvoista.
Luin James Fenimore Cooperin Viimeisen mohikaanin(alkuteos 1826) joskus lapsena yhtenä lukuisista ns. poikakirjoista, kuten niitä siihen aikaan kutsuttiin. Viime viikonlopun Maailma kylässä -tapahtuman kirjateltasta sattui kohtuuhintaan käsiin Anu Van Heijstin vuonna 2014 julkaistu lyhentämätön suomennos. Koska jo kymmenkunta vuotta sitten lukemani Robinson Crusoen lyhentämätön laitos avasi kirjaa ja kirjan syntyaikaa aivan eri tavalla kuin nuorna luettu lyhennelmä, arvelin että uusi versio voisi tehdä saman tempun Nahkasukka-sarjalle.
Ja niin se taisi tehdäkin.
Muistin toki, että Cooper kirjoitti kirjasarjansa 1800-luvun alkupuolella ja saatoin jopa muistaa että kirjojen tapahtumat sijoittuivat 1700-luvun puoliväliin, aikaan ennen Yhdysvaltain itsenäistymissotaa. Omassa mielessäni nämä metsäiset seikkailut olivat aina sijoittuneet jonnekin myyttiseen ”Villiin länteen”. Uusi lukukerta – ja Yhdysvaltain tutkimuksen professorin Markku Henrikssonin erinomainen johdantoessee – paljasti että Mohikaanin tapahtumat sijoittuvat itse asiassa noin kolmensadan kilometrin päähän New Yorkista – pohjoiseen suurkaupungista, ei länteen. Cooper kirjoitti kirjaa nykyään Lake Georgena tunnetun järven rannalla kylpylä/täysihoitolassa, ja kuvitteli millaista järven ympäristössä oli ollut yli seitsemänkymmentä vuotta aikaisemmin. Kirjan intiaanikansat – mohikaanit, irokeesit, huronit, delawaret, mingot, monet muut – olivat nimenomaan Pohjois-Amerikan itärannikon väestöä, joka oli Cooperin aikaan jo kadonnut käytännössä jäljettömiin. Mielikuvitusta siis tarvittiinm ja mielikuvitusta Cooper totisesti käytti.
Oli hilpeää ja välillä ahdistavaakin huomata, että lukemattomat sittemmin ennen kaikkea preeriaintiaaneihin liittyvät kliseet ja latteudet – ne jotka yhä kiertävät esimerkiksi meemikuvien ”viisaiden intiaanipäälliköiden” muka sanomina – ovat peräisin Cooperilta: Suuret henget, Manitout, jopa ”Ugh!”-äännähdys, joka ainakin Henrikssonin mukaan on nimenomaan Cooperin keksintöä. Ilmeisesti jopa West Pointin kadetit ottivat Nahkasukka-kirjat oppimateriaalina kuvitellessaan, että kaikki punanahat ovat samanlaisia kuin Cooperin satuhahmot – ja ratsastivat sitten näillä tiedoillaan ja kuvitelmillaan tuhansien kilometrien päähän lakotoja, navajoja ja apaššeja vastaan, kohtaamaan täysin erilaisia kansakuntia, kulttuureja, tapoja, uskomuksia.
Cooper ei pahemmin kyseenalaista aikansa käsityksiä valkoisten kaikenlaatuisesta ylemmyydestä tai maahantunkeutujien oikeudesta ottaa Amerikkaa haltuunsa. ”Villit”, jopa ”jalot villit”, ovat hänelle pohjimmiltaan raakalaisia, vaikka kirjan kaksi viimeistä mohikaania ovatkin rodultaan vähän sivistyneempiä kuin huronit, samalla tavoin kuin Cooper arvostaa englantilaisia rodullisesti korkeammalle kuin heitä vastaan taistelevia ranskalaisia. Tästä aikakauden itsestäänselvyyksiin kuuluvasta rasismista on tosin yksi kiinnostava poikkeus, kirjan Cora-neidin hahmo. Hän on urhea, älykäs, neuvokas ja sitkeä, vaikka onkin (minunkin vielä kansakouluvuosina koulukirjoista oppimani) vanhentuneen terminologian mukaan mulatti.
Viimeinen mohikaani on kiistämättä klassikko, ja yksi varhaisimpia amerikkalaisen kirjallisuuden klassikoita. Kovin monien klassikoiden tapaan se on myös aikansa lapsi, ja monessa suhteessa tämä paistaa kirjan riveiltä ja rivien väleistä perin, ehkä kiusallisenkin selvästi. Toisaalta kyseessä on myös ihan sujuvasti etenevä, nykysilmin jossain määrin vanhahtavaan sävyyn kirjoitettu ja suomennettu kertomus 1700-luvun puolivälin erään siirtomaasodan eräistä (kuvitteellisista ja/tai liioitelluista) tapahtumista ja (enimmäkseen kuvitteellisista) henkilöistä. Toki tekstiä lukiessaan voi edelleenkin tunnistaa lapsuusajan romanttisen ”kaikkina muina aikoina ja kaikissa muissa paikoissa olisi kivempaa ja jännittävämpää” -tunnelman, mutta siihenhän historiallisten romaanien – ja tieteiskirjallisuuden! – viehätys vahvasti perustuu.
19-vuotishääpäivän, eurovaalien ja lätkämestaruuden ohella viikonlopun antiin kuului toki myös perinteinen kesänaloitus, eli Kaisaniemen Maailma kylässä -festivaali. Muiden kiireiden vuoksi ehdin seurata festarimeininkiä vain neljän artistin verran, mutta vallan hienoa ja monipuolista musiikkia oli tarjolla jälleen kerran.
Asmâa Hamzaoui & Bnat Timbouktou on ilmeisesti jotakuinkin ensimmäinen marokkolainen naisten gnawa-yhtye. Ilmaisu on minimalistista: Hamzaoui itse soittaa yksinkertaisia rytmejä bassokokoisella ngonilla ja hänen kolme taustalaulajaansa säestävät käsiperkoilla. Vahvasti tekstipainotteinen musiikki ei varmasti pääse täysiin oikeuksiinsa silloin jos kuulija ei ymmärrä tekstejä, mutta tokihan tuota kuunteli vallan mielikseen kielitaidottomanakin.
Gato Preton ilmaisussa ei puolestaan ollut mitään minimalistista. En yleensä ole mitenkään erityisen innoissani ns. dj-musiikista, mutta näköjään homma voi toimia minun kohdallanikin, jos dj:n pyörittämiltä ”taustanauhoilta” tulee muutakin kuin henkisen kuoleman tasaista 4/4-konebassaribiittiä – ja sitä säestetään ”oikealla” djembellä ja kertakaikkisen energisellä lavameiningillä. Gata Misteriosa on äärimmäisen energinen ja isokurkkuinen laulaja, joka painalsi pitkin lavaa vielä vauhdikkaammin kuin kvartetin varsinainen tanssijajäsen.
Istanbulilainen Gaye Su Akyol on ilmeisesti nousemassa kovaksi nimeksi niissä porukoissa joissa arvostetaan hipsteri- ja kulttihenkistä musiikkia, enkä välttämättä ihmettele. Musiikissa on perin paljon tuttua ja vanhanaikaista: ilman laulajaansa voimallinen taustakvartetti kuulosti siltä kuin vaikkapa Laika & the Cosmonauts vetelisi sellaisia 60-luvun loppupuolen lievästi psykedeelishenkisiä, muka-itämaisia surf-instrumentaaleja. Akyol itse toi tähän melkein länsimaisen helppoon kattaukseen aimo annoksen oikeaa turkkilaisuutta – ja vilpitöntä lavakarismaa ja otetta. Ehkäpä tästä tulee yksi klassisia ”no mä näin sen livenä ennen kun sä olit edes kuullu siitä” -keikkoja monien sateessa värjötelleiden urhollisten musiikinystävien mielessä ja muistoissa. Aika näyttää.
Ainakin ennakkoäänestysten perusteella tämänpäiväisten eurovaalien äänestysinto näyttäisi olevan korkeammalla tasolla kuin aikaisemmin. Siksi on vähintäänkin tärkeää, että meistä äänioikeutetuista itse kukin käy uurnan ääressä ilmaisemassa numeraalisen mielipiteensä. Jos ne toiset ehtivät uurnille innokkaammin, heidän kantansa näkyy vahvemmin vaalien tuloksessa. Ja sitähän me emme tietenkään halua. Ja jälkikäteen on turha ruikuttaa.
Elmun baarin aurinkoisella terassilla parveili eilen illalla iso joukko vanhoja tuttuja, puolituttuja sekä toisilleen täysin outoja ihmisiä. Yhdistävä tekijä oli, että kaikki olivat olleet jossakin elämänsä vaiheessa tekemisissä Rumba-lehden kanssa – kirjoittaneet siihen, toimittaneet sitä, valokuvanneet siihen, taittaneet siihen, hallinnoineet sitä. Nyt käsissä oli maailmanhistorian viimeinen painettu Rumba.
Oma Rumba-urani alkoi 1990-luvun alkupuolella. Saimme kaverin kanssa myytyä päätoimittaja Rami Kuusiselle ajatuksen efektipedaaleja käsittelevästä juttusarjasta. Pian huomasin käveleväni toimituksesta mukanani nivaska levyjä arvosteltavaksi, ja vain tovia myöhemmin istuin tekemässä ensimmäistä muusikkohaastatteluani Liisa Akimofista.
Rumban maksamamat palkkiot olivat olemattoman pieniä, mutta toisaalta lehteen kirjoittaminen mahdollisti minulle olla tekemisissä itseäni kiinnostavien asioiden kanssa aikakautena, jolloin elämässäni oikein mikään ei tuntunut edistyvän oikein minnekään, ainakaan sellaiseen suuntaan mihin olisin halunnut. Kriitikon virassa oli myös mahdollista päästä (toisinaan) näkemään konsertteja, joihin ei muuten olisi todellakaan ollut rahaa mennä. Niin, ja tuli tavattua hyvinkin monta kiinnostavaa ihmistä, joista muutamien kanssa olen edelleenkin tekemisissä vähintäänkin Facebookin kautta.
Kirjoittelin lehteen puolisäännöllisesti reilut kymmenkunta vuotta. Jossakin vaiheessa homma alkoi tuntua taakalta: elämä oli aika tavalla toisenlaisessa mallissa, palkkiot olivat parantuneet lähinnä nimellisesti ja juttujen ja levyarvioiden tekemiseen kuluneelle ajalle alkoi olla paljon tähdellisempääkin käyttöä. Myös lehti oli muuttunut Kuusisen ajan monipuolisesta kulttuurilehdestä kapeammin kevyeen musiikkiin keskittyväksi – ”ammattimaisemmaksi” julkaisuksi sanan monenlaisissa merkityksissä. Itselläni ei sitä paitsi ollut enää oikein kykyjä eikä aikaa seurata musiikin – tai sanotaanko suomalaisen ja angloamerikkalaisen ns. kevyen musiikin – ajankohtaisia asioita niin laajalla perspektiivillä kuin mielekkään musiikkijournalismin kirjoittamisen kannalta olisi ollut aiheellista.
Viimeiset tekemäni haastattelut taisivat olla Pelle Miljoonasta ja Ziggy Marleysta, joten Liisa Akimofista alkanut kaari päättyi itse asiassa varsin tyylikkäästi.
Rumban kaltaiset julkaisut ovat muuallakin siirtyneet nettiin – siellä Rumbakin jatkaa yhä edelleen – tai lopettaneet. Kahden viikon tai edes viikon välein ilmestyvä ”ajankohtaislehti” on väistämättä ajastaan jäljestä jo painotuoreena. Rumban ilmestymistahti on jo kauan sitten harventunut, ja se on keskittynyt juttuihin joiden lukeminen tietokoneen ruudulta aiheuttaisi TL:DR-reaktion. Nyt niille ei enää katsottu olevan riittävän maksukykyistä lukijakuntaa. Elmun baarikin elää viimeistä kesäänsä, kun Nosturin tontille on kaavoitettu jotakin isompirahaista.
Jo jokusen vuoden tuotapikaa luettavien pinossa odottanut Jukka Laajarinteen 72 (Atena 2013) sopi itse asiassa erinomaisen hyvin seuraavaksi kirjaksi Hassan Blasimin Allah99:n jälkeen, eikä vain siksi että molempien nimessä on numero, eikä vain siksi että molemmat kirjat liittyvät muslimimaista Suomeen muuttaneisiin expatteihin.
Laajarinne aloittaa romaanin siitä mihin se päättyy: suomenmarokolainen Mourad pitelee sytyttimen johtoja kädessään kotitekoisilla pommeilla lastatussa pakettiautossa, ja tapahtuu räjähdys. Mourad herää paikassa, jossa hänen vammansa paranevat hämmentävän nopeasti, ja jossa hän kohtaa muslimeille kuolemanjälkeisessä paratiisissa luvatut 72 neitsyttä. Mouradin kannalta hämmentävää on, että paikka ei selvästikään ole paratiisi. Hämmentävää on, että neitsyet käyttäytyvät perin merkillisesti sairaalloiseen itsensäkiduttamiseen asti. Hämmentävää on, että neitsyet ovat kristittyjä nunnia.
Kirjan tarina seuraa vuorovedoin Mouradin yrityksiä saada jotakin tolkkua siitä mihin on päätynyt, ja toisaalta sitä miten hän päätyi pakettiautoon räjähdyksen keskelle: hänen lapsuuttaan Marokossa, perheen muuttoa parempien olojen toivossa Suomeen, perisuomalaista teini-ikää dokailuineen ja ihmissuhdekriiseineen, harrastuksia, uuden alun tarvetta, hengellistä etsintää. Laajarinteen tekstissä kulkee mukana ajatus, jota olen itsekin tolkuttanut monet kerrat seurassa jos toisessakin: pohjimmiltaan kristinusko ja islam ovat saman uskonnon haaroja. Koraaninsa hyvin lukenut Mourad kykenee puhumaan nunnille kielellä, jota he ymmärtävät, jonka he tunnistavat oman Jumalansa sanaksi, vaikkakaan eivät tunnusta Mouradin Jumalaa omaksi Jumalakseen.
Laajarinne onnistuu houkuttelemaan valistuneenkin lukijansa odottamaan kirjan toisessa säikeessä näennäisesti perin itsestäänselvää ratkaisua, ja onnistuu sitten viimeisillä sivuilla kiepauttamaan tilanteen aivan yhtä toimivalle, uskottavalle ja johdonmukaiselle kulmalle. Arvostan.
Postimies toi aamulla paketin, jota olin unohtanut odottaa. Tulin vuodenvaihteessa puhutuksi pieneen käännösprojektiin, jonka tuloksena oli postimiehen kotiin kääntämä nelisataasivuinen kirja. Yksin en sitä tehnyt: mukana olivat minun ohellani loistavat kollegani Juha Ahokas, Jonna Joskitt-Pöyry, Niina Kainulainen, Elina Koskelin, Terhi Kuusisto, Sirje Niitepöld, Taina Rönkkö, Ida Takala ja Ari Väntänen.
Shaun Usherin toimittama Kirjeitä jotka mullistivat maailmaa (Like, alkuteos Letters of Note) sisältää nimensä mukaisesti joukon (enemmän tai vähemmän) merkittävien henkilöiden (enemmän tai vähemmän) merkittäville henkilöille lähettämiä kirjeitä, jotka käsittelevät (enemmän tai vähemmän) merkittäviä tapahtumia tai asioita. Aikaskaala ulottuu yli kolmentuhannen vuoden takaisesta Lähi-Idästä 2000-luvun alkuun.
Tämä tarkoittaa tietysti myös sitä, että vaikka kirjan kokoelma on jossain määrin angloamerikkalaispainotteinen, joukossa on iso liuta kirjeitä jotka olemme kääntäneet niiden englanninkielisistä käännöksistä. Tämä välikielen kautta kääntäminen ei ole koskaan erityisen hyvä ajatus, sillä käännöksessä tunnetusti aina muuttuu jotakin, hukkuu jotakin ja tulee luultavasti myös lisää jotakin. Itse olen tehnyt aikaisemmin yhden ainoan kirjan välikielen kautta. Kyseessä oli japanilaisen Kenzo Kitakatan Tokion tuhkaa, joka on myös ainoa rikosromaani jonka olen koskaan suomentanut. Siinä tapauksessa luotin siihen, että kiitosta saanut englanninnos antoi tekstistä ja sen tyylistä oikean kuvan – tekstissä oli selvästikin vahva, omintakeinen tyyli, jonka toivoin olevan alkutekstin tyyliä ja jota pyrin parhaani mukaan välittämään suomennokseen.
Tällä kertaa minun kontolleni sattuin muun muassa Leonardo da Vincin ja Galileo Galilein (lyhyet) vanhalla pohjois-italialla kirjoitetut kirjeet sekä Fjodor Dostojevskin veljelleen lähettämä pitkä ja kiihkeä teksti, jonka suhteen minulla oli sentään apua siitä että taloudessa asuu hyvin venäjäntaitoinen puoliso: venäjänkielisiä nimiä translitteroidaan englantiin hyvin eri tavalla kuin suomeen, joten tuki ja apu olivat tarpeen.
Toisaalta tällaiset lyhyet tekstit olivat perin hauskaa käännettävää: tekstien tyylilaji ja alkuperäisen kirjoittajan kirjalliset kyvyt vaihtelivat melkoisesti, ja myönnän hekotelleeni ja hihitelleeni hyvinkin paljon kun suomentelin esimerkiksi Leonardon ylettömän kohteliasta työhakemusta Ludovico Sforzalle kiemuraisine, alamaisine kohteliaisuuksineen.
Oli ensin tarkoitus ottaa Hassan Blasimin uusi romaani matkalukemiseksi, mutta viime hetkellä aivojen paranoidimpi ja neuroottisempi puolisko varoitteli, että entä jos suomea osaamattomat ja suomalaista nykykirjallisuutta tuntemattomat ulkomaalaiset tullimiehet ja turvallisuusviranomaiset löytäisivät tavaroista kirjan, jonka kannessa lukee isolla ”Allah”?
Kun palasin matkan jälkeen lukemaan teosta, sieltä löytyi tavallaan eräänlainen etiäinen lapsellisesta pelostani: bulgarialaiset tullimiehet, jotka löytävät kertojan matkatavaroista arabiankielisen kirjan, kuvittelevat sitä Koraaniksi, repivät siitä kannet ja tallovat tekstiä.
(Kyseinen kirja oli arabiankielinen käännös Italo Calvinon romaanista Herra Palomar, päähenkilölle hyvin tärkeästä teoksesta.)
Hassan Blasimin Allah99 (suom. Sampsa Peltonen 2018) on fragmentaarinen romaanikokonaisuus, jossa ainakaan joidenkin arvioiden mukaan ei ole varsinaista juonta tai kaarta. Siitä olen itse eri mieltä, sillä itse olin kyllä huomaavinani näennäisen irrallisten kertomusten ja episodien takana vissin kaaren sekä päähenkilön omassa elämässä että hänen kanssaan sähköpostinvaihtoa käyvän, pahenevista vanhuudensairauksista kärsivän yliopistotutkijan kirjoituksissa, joissa hän valittelee pahasti keskeneräistä arabiannostaan ranskanromanialaisen filosofin Emil Cioranin kirjallisesta tuotannosta. Itse olin lukevinani jonkinlaista jatkuvuutta myös Blasimin novellikokoelmasta Irakin purkkajeesus ja luullakseni sitä on myös esikoiskokoelmassa Vapaudenaukion mielipuoli, joten siirtyminen romaanimuotoon ei välttämättä ole ollut kirjailijalle niin valtaisa loikka.
Romaanin perusasetelmassa suomenirakilainen eläinlääkäri ja kirjailija Hassan ”Minervanpöllö” Buto alkaa koota blogia irakilaisten kokemuksista ensin diktatuurin puristuksissa, sitten amerikkalaismiehitystä seuranneessa kaaoksessa, heimoristiriitojen ja (ehkä kuitenkin hieman vähemmässä määrin) uskonnollisen fanatismin keskellä, sekä sitten siirtolaisena tai pakolaisena Euroopassa. Kirjoituksia on tarkoitus koota blogiin tasan 99 kappaletta. Osa romaanista muodostuu haastatteluista, osan aikaa Buto haastattelee itseään omasta elämästään Helsingissä, miltei pakkomielteisestä kapakeissa roikkumisestaan (koska baari on saunan ohella ainoa paikka missä suomalaiset puhuvat tuntemattomien kanssa) ja kapakkireissujen jälkeisestä irtoseksistä kapakkituttavien kanssa. Irakin purkkajeesuksesta mieleen tulleet mahdolliset esikuvat Daniil Harms ja Gabriel García Marquez ovat edelleen läsnä: Harms monien haastateltavien elämänkohtaloiden sattumanvaraisuudessa ja brutaaliudessa, Marquez siinä(kin) etteivät kaikki haastateltavat ole haastattelun aikaan enää elossa.
Allah99 välttelee hyvinkin tietoisesti mustavalkoisia asetelmia puoleen tai toiseen, karttelee hyvä/paha-akselin asetelmia ja aukaisee tällaiselle Irakin lähihistoriaa, nykytilannetta ja pakolaisuutta perin pinnallisesti tuntevalle monia näkökulmia. Siinä mielessä kyseessä on varsin valistava teos, vaikka valistaminen ei ole välttämättä sen (ainakaan ainoa) tarkoitus eikä kirja ole (välttämättä) suunnattu (ainakaan pelkästään) eurooppalaisille lukijoille. Se ei ole historiateos, ei yhteiskunta-analyysi eikä objektiivinen kuvaus yhtään mistään. Se on sarja (fiktiivisiä) pikavilkaisuja yksittäisiin elämiin, joiden ei ole tarkoituskaan olla edustavia esimerkkejä yhtään mistään. Se on laadukasta suomalaista nykykirjallisuutta.
