Kuten olen moneen kertaan todennut, on hienoa käydä konserteissa katsomassa artisteja, joista ei tiedä muuta kuin epämääräisen ”tää vois olla kiinnostavaa” -tunteen. Tämä strategia toimi tiistai-iltanakin vallan mainiosti. Huvilateltan ohjelman ennakkotiedotkin olivat tällä kertaa perin epämääräisiä. Tiedossa oli kuulemma afrosoulia, -funkia ja -jazzia, mistä viimeinen kuulosti hieman epäilyttävämmältä kuin muut (mutta se on minun henkilökohtainen ongelmani). Periaatteessa siis vallan kiinnostavaa.
Kongolaisella Gasandjilla oli taustallaan minimalistinen, kolmimiehinen yhtye: kitaristi, rumpali ja huilisti/lyömäsoittaja, joista irtosi sävyjä ja groovea enemmän kuin isommista bändeistä keskimäärin. Kyllä, kuultiin soul- ja vähän jazzvaikutteitakin, mutta ennen kaikkea kyseessä on loistava lauluntekijä ja laulaja, ja sovitukset oli tehty tukemaan tarinaa ja melodiaa. Kyllähän musiikissa myös rytmiä oli, kuten musiikissa kuuluu olla, ja pistettyään oman kitaransa syrjään Gasandji tanssahteli itsekin ympäri lavaa. Työn sankarin arvonimi lankeaa kitaristille, joka huolehti puoliakustisellaan sointujen lisäksi bassolinjoista, ja hyvin huolehtikin.
Voimakkaimmin musiikista ja laulusta kuitenkin välittyi, huokui ja säteili valtavasti lämpöä ja välittämistä – sekä iloa, paljon iloa. Huvilan ”lämmittelyesiintyjät” ovat olleet kovin usein teknisesti taitavia, huolellisia, kuivakkaita ja väliin turhan tyylipuhtaita ammattilaisia. Gasandji oli toista maata – ja ainakin meidän mielestämme nousi illan kohokohdaksi.
Ei sillä etteikö eteläafrikkalainen Nomfusikin olisi pistänyt itseään peliin. Musiikissa oli vain vähän toisenlainen, länsimaisempi, viihteellisempi ja jopa yökerhompi ote. Hetkittäin mieleemme tuli ajatus jonkinlaisesta Anita Hirvosen ja Sharon Jonesin rakkaudenlapsesta… Monet lauluista olisivat voineet olla hyvin jonkun uudehkon r&b-artistin ohjelmistoa: melodiat ja rytmit olivat selkeämmin amerikkalaisia. Eteläafrikkalaisempaa otetta kuultiin lähinnä keikan alku- ja loppuvaiheissa, jolloin Nomfusi coveroi Miriam Makebaa: tällöin hän vaihtoi myös laulukieltä englannista xhosaan (?). Ymmärrän kyllä, että kun nousee lavalle maassa missä tuskin kukaan on kuullut artistin omaa ohjelmistoa (etenkin kun se on enimmäkseen peräisin vielä ilmestymättömältä levyltä) tuntuu hyvältä idealta ottaa settiin jonkun ihaillun esikuvan tunnettu kappale, mutta silti… itse olisin ehkä valinnut ”Mama Africalta” jotakin muuta kuin ainaisen ”Pata Patan”.
Mutta kyllähän esitys kaiken kaikkiaan toimi mainiosti ja veti väkeä tanssimaan lavan eteen. Myös Nomfusilla oli erinomainen rytmiseksio ja taitava kitaristi (joka tosin veteli välillä vähän turhankin länsirockmaisia). Myös Nomfusilla oli sanottavaa solidaarisuudesta, rauhasta, välittämisestä ja naisen asemasta. Mutta meille illan tähti oli kyllä Gasandji.
