”Lupaan että tykkäät”, sanoi Hakaniemen Black & Whiten myyjä ja myi minulle Spencer Bohrenin Snap Your Fingers -levyn joskus aivan 1990-luvun alussa. Eipä oikeastaan tarvinnut kuunnella kuin aloituskappale ”Born in a Biscaynen” alku ennen kuin oli selvää että myyjä oli lupauksensa lunastanut.
Levyä tuli kuunneltua varsin paljon 1990-luvulla, jolloin oli nykyistä paljon hankalampi etsiä tietoja obskuurimmista artisteista, joten olin tämän (itse asiassa Bohrenin kahdesta albumista yhdistellyn kokoelman) kansitietojen varassa. Tiesin siis vain, että Bohren oli New Orleansin juurevien klubiympyröiden – etenkin mainion Tipitina’sin – vakionaamoja, ja että Dr. John oli mukana useammallakin levyn raidalla.
Jotenkin vasta vuosi–pari sitten tuli ryhdyttyä kaivelemaan, mitä muuta Bohren on mahtanut julkaista. Ja löytyihän herralta erinomaisen vahvaa, juurevaa, puoliakustista matskua melkoiset määrät.
Eilen tuli sitten tieto, että Spencer Bohren on menehtynyt 69-vuotiaana. Tieto tuli vain pari päivää sen jälkeen kun uutiset olivat kertoneet vain seitsemisen vuotta vanhemman Dr. Johnin kuolemasta.
Malcolm ”Mac” Rebennack eli Dr. John tuli nähtyä livenä useammankin kerran, ja levyjä kertyi hyllyyn sekä hankittuina että Rumban arvostelukappaleina. Monen ikätoverini lailla ensimmäinen kosketus hyvään tohtoriin tapahtui kuitenkin tämän elokuvan tässä kohtauksessa:
Sittemmin, kun kiinnostus N’Awlins-musaan kasvoi, ja vähän tietämyskin, Dr. Johnin arvostus kasvoi kasvamistaan. Hän jaksoi viime vuosiinsa asti tehdä laadukkaita, monipuolisia levyjä, jossa juurevat blues-, soul- ja jazz-vaikutteet yhdistyivät jouheasti modernimpaan New Orleansin funkiin.
Maailmassa on nyt kaksi hienoa, juurevaa, upeaa muusikkoa vähemmän. Onneksi heidän kaltaisiaan, heitä(kin) esikuvinaan pitäviä tulee lisää yhdistämään jälleen monenlaisia musiikkeja uudenlaisilla tavoilla. Se tieto tekee omalta osaltaan elämästä elämisen arvoista.
