Tuhat särjettyä peiliä

·

En pidä kovinkaan monista musiikkivideoista, joskin täytyy myöntää että olen lähestulkoon aktiivisesti vältellyt niitä aina: videoboomin ensimmäiset kymmenkunta vuotta siksi ettei minulla ollut televisiota, ja kun lopulta sellaisen tulin hankkineeksi (seuratakseni hienoa Viimeinen keisari -sarjaa, lähinnä) seurailin vain tovin silloista listaohjelmaa ja kyllästyin. (Konserttivideoita ja -filmejä katson kyllä hyvinkin mielelläni, nykyään oikeastaan mieluummin kuin juonellisia elokuvia). Muutama herkkupala on jäänyt mieleen: Metallican ”Until It Sleeps”, Weezerin ”Buddy Holly” (tietysti – kuka seitsemänkymmentälukuaan telkkarin äärellä ei pitäisi tästä huikeasta Onnen päivät -kunnianosoituksesta?) ja tuoreemmista Rammsteinin ”Amerika”. Ja Asian Dub Foundationin ”1000 Mirrors”. Näin tämän ensi kertaa komean Live Tour 2003 – Keep Banging on the Walls -konserttivideon ekstrana ja pätkän yksinkertainen asetelma vetosi kertanäkemällä: ajatus englanninintialaiseen suurperheeseen juhlapäivällisille kutsutusta pojan ei-intialaisesta morsiamesta laulamaan painostettuna tuntui jotenkin… uskottavalta. Ja pöydän ympärillä istujien tunteet ja keskinäinen dynamiikka toimivat.
Asiaa ei tietenkään lainkaan haittaa, että ADF:n laulajavieraana toimii loistava vokalisti Sinéad O’Connor.

Minulla oli 90-luvun lopulla tilaisuus nähdä Asian Dub Foundation Roskilden festareilla, mutta missasin mahdollisuuden ja vaelsin jollekin toiselle lavalle katsomaan jotakin muuta. Harmin paikka, toivottavasti tulee uusia mahdollisuuksia.

Muutamia pieniä

·

Uudessa Vihreässä langassa Vesa Sisättö perustelee, miksi scifi on jo luonnoltaan vihreää kirjallisuutta. Minut ja Karsta otetaan erääksi esimerkiksi vihreän ajattelun henkisestä scifistä. Ihan mainio juttu, jossa minua tökkii oikeastaan vain Vesan ”rotu”-sanan anglistinen käyttö: suomen ”rodun” merkitysavaruus ei ole samanlainen kuin englannin kielen ”race”-sanan. Niinpä ulkoavaruuden olennot eivät missään tapauksessa ole ”rotuja” (eiväthän ne edes pysty lisääntymään meidän ihmisten kanssa!) eikä heitä kohtaan osoitettu hysteerinen pelko ole siksi rasismia.

(Itse käytin kirjassa sanaa ”spesismi”, joka sekin käyttää tietysti englanninkielistä biologista termiä kategorioissa, joihin sitä ei ole lainkaan tarkoitettu.)

* * *

Haluatko tietää minusta kaiken? Ei se mitään, Celebrities Galoren ammattitaitoiset numerologit kertovat sen silti. Syntymäaikani on verkoitse jotakuinkin helposti selvitettävissä, ja joku ilmeisesti katsoo minun olevan, eh, julkkis.

* * *

Äläkä sitten unohda tätä ensi tiistaina:

KÄÄNTÄJÄN ÄÄNI -ilta

KOM-ravintolassa
tiistaina
25.5.2010 klo 18.00 – 19.30.
Mukana suomentajat Liisa Ryömä ja Jyrki Lappi-Seppälä.
Ryömä kertoo vastikään ilmestyneen Laiskojen Kalevalan (Schildts, 2010) kääntämisestä ja Lappi-Seppälä toisenlaisen ”eepoksen”, hänellä juuri nyt työn alla olevan Miguel de Cervantesin Don Quijoten (WSOY), uudelleen suomentamisesta. Kuulemme illan aikana myös suomentajien valitsemia otteita teksteistään.
Illan juontaa toimittaja-kirjailija Anu Silfverberg.

Paikka: KOM-ravintola, Kapteeninkatu 26, Helsinki
Järjestäjät: Suomen kääntäjien ja tulkkien liitto ry. & KOM-ravintola

(Itse joudun valitettavasti kertomaan olevani estynyt. Syy on henkilökohtainen eli kymmenvuotishääpäivä.)

Hän joka ottaa kaikilta pataan

· 2 kommenttia ·

Vietin eilisiltaa kirjallisissa piireissä. Kirjailijaliitto pitää syksyn ja kevään toimintasuunnitelma- ja toimintakertomuskokousten lisäksi kahdesti vuodessa keskustelullisemman ns. yleiskokouksen, jonka asialistalla on ajankohtaista asiaa ja uusien jäsenten hyväksyminen. Jäsenmäärä kipusi ensi kertaa yli kuuden sadan, mukaan tulee muutama tuttukin lisää, tervetuloa!

Ilta oli muutenkin mukava, keskustelut kiinnostavia ja seura erinomaista. Keväällä liitto kyseli jäsenistöltään tyytyväisyyttä kustantajiin. Itselläni on ollut hyvä onni kuulua tyytyväiseen kolmannekseen, joista merkittävä osa on nimenomaan ns. keskisuurien kustantajien kirjailijoita. (Like lasketaan keskisuureksi, vaikka se onkin ison Otavan omistama.) Minulle ei ole käynyt niin, ettei puheluihini tai sähköposteihini vastattaisi. Asiat on sovittu hyvässä hengessä ja hoidettu parhaan mukaan. Kirjojani on jopa markkinoitu.

Kyselyn kiinnostavaan antiin kuului kovin monien kirjailijoiden vilpitön huoli kustannustoimittajansa jaksamisesta, jopa mielenterveydestä.

Kustannustoimittaja on hankalassa raossa. Kirjailija suhtautuu häneen toisaalta kustantamon ja kirjabisneksen edustajana, mutta toisaalta, hyvin usein, myös luottoystävänä, ateljeekriitikkona ja itsensä edustajana kustantamon ja kirjabisneksen suuntaan. Kustantamolle kustannustoimittaja on laadunvalvoja, raaka-ainehankkija ja kustantamon edustaja alihankkijoiden suuntaan. Kustannusalalla on näinä aikoina kylmä rinki intiimin kehonosansa ympärillä, eihän kukaan tiedä miten koko alalle käy lähivuosien myllerryksissä e-kirjoineen, piratismeineen ja muine uhkineen. Tästä(kin) syystä talojen johtoon on haalittu kaiken maailman johtajuudenottajia, joilla saattaa olla kohtuullisen hyvä käsitys kulujen kurissapidosta mutta ei välttämättä lainkaan kokemusta tai ymmärrystä kirjallisen alan erityispiirteitä kohtaan.

Suurin osa kustannustoimittajista on tullut alalle siksi, että he välittävät kirjallisuudesta ja kirjailijoista. Kovin usein he joutuvat kokemaan kamppailevansa sekä kirjailijoita (ja kääntäjiä) että omaa työnantajaansa vastaan. Aika kuluu kaikkeen muuhun kuin siihen, mitä varten he ovat tulleet alalle, ja silloin kun on edes mahdollisuutta toimittaa kirjailijan tekstiä, sen kanssa on kovin usein niin paha kiire ettei mahdollisuuksia ole muuhun kuin Wordin (tms.) automaattioikoluvun missaamien lyöntivirheiden korjaamiseen. Oleellisemmat asiat – kirjan rakenne, tyylilliset seikat, tekstin välittämä viesti – jäävät kokonaan käsittelemättä, kun rahkeet eivät riitä. Jotta ne riittäisivät edes siihen mitä on ehdottoman pakko tehdä, vähäisemmät tekijät – kuten perhe, puoliso, läheiset, mahdolliset harrastukset, mielen ja ruumiin terveys – joutuvat väistymään kerran toisensa jälkeen. Jos eivät väisty, antaa työnantaja ymmärtää, sinua ei talossa tarvita. Niin moni talo leikkaa jo valmiiksi stressaantunutta ja ylityöllistettyä henkilökuntaansa entistäkin voimattomammaksi, mutta vaatii tuotantomääriä pysymään vähintäänkin entisenlaisina, ja mieluiten isompinakin (ainakin myynnin suhteen).

Yhä useammin kustannustoimittaja joutuu sitä paitsi toimimaan kirjailijan ja kustantamon välikätenä olematta edes kustantamon palkkalistoilla. Tämäkin ala on joutunut muodikkaan ulkoistususkonnon kiihkomielisten kannattajien  kouriin ja yhä useammin ”toimittaja” on pikkupalkkiolla värvätty kirjallisuuden opiskelija tai freelanceri. Silloin kirjailijan tai kääntäjän on turha toivoakaan mitään muuta kuin vähän Wordia parempaa oikolukua.

Siinäkin mielessä minulla on käynyt ns. mieletön munkki. Itse olen saanut Stellalta, Peteltä ja Artsilta pätevää ja kriittistä palautetta isommistakin asioista kuin oikolukukorjauksista. Kiitoksia, että olette jaksaneet!

Kipulääkettä

·

Ensimmäinen kosketukseni Morphineen oli Rumban arvostelukappaleena kohdalle sattunut albumi Like Swimming, jonka muistaakseni arvostelin jotenkin ”ihan kiva” -tyyliin. Muutamaa vuotta myöhemmin päätoimittaja työnsi käteeni bändin kokoelmalevyn, joka putosi sitten aivan kybällä. Silloin oli kuitenkin jo (tavallaan) liian myöhäistä: kaksikielistä slide-bassoa soittanut laulaja Mark Sandman oli menehtynyt kesken keikkaa sydänkohtaukseen Roomassa vuonna 1999.

Triokokoonpanoissa on viehätyksensä: Morphinen ohella minuun ovat tehneet lähtemättömän vaikutuksen ainakin Unknown Gender, Bluesounds, Cream ja Blurt. Morphinen kohdalla viehättää rosoinen rhythm and blues -soundi ja ennen kaikkea kolmikon hillittömän irstaasti groovaava yhteissoitto.

Putkikuulolla

·

Olen huomannut viime aikoina kuuntelevani pitkästä aikaa enemmän bluespohjaista musiikkia. Blues on sinänsä ollut vahva osa kulttuuri-identiteettiäni jo kesästä 1980 alkaen, jolloin kuulin puolisattumalta radiosta pari kappaletta, jotka saivat minut etsimään käsiini kyseiset levyt, kiinnostumaan yleensäkin kyseisestä musiikkityylistä ja slide-kitaratekniikasta, opettelemaan bassonsoittamista jnpp.

Erja Lyytisen nimen olen tiennyt jo pitkään ja nähnytkin hänet vuosia sitten Puistobluesin piknik-konsertti-iltapäivässä, mutta kuulomielikuvat olivat jääneet vähän etäisiksi. Uuden Voracious Love -levyn julkaisukiertueen pysäkki Savoy-teatterin komeissa puitteissa oli oiva paikka suorittaa hieman keskittyneempi tutustuminen.

Lyytisellä on kertakaikkisen loistavasti yhteen soittava ja toisiaan kuunteleva bändi. Soitto kulki ja svengasi koko ajan kuin pieni eläin. Eikä ole Lyytisen itsensäkään soitossa valittamista: loistava, perinnetietoinen slide-kitaristi, joka on ottanut aineksia myös Sonny Landrethin kaltaiselta modernimmalta slide-tekniikan mestarilta. Lyytinen on myös erinomainen laulaja. Lauluntekijänä hän on… ihan ookoo. Tämä on perinteitä kunnioittavassa modernissa bluesissa niin kovin usein se hankala kohta, eikä Lyytinenkään kyllä oikein pysty irtautumaan pelkästä mukaelmien tekemisestä klassikoista. Väistämättä tuli mieleen, toimisiko homma paremmin suomeksi: kommunikaatioon yleisön kanssa tulisi (vähintään) yksi taso lisää, ja bluesin perinnekielestä irtautuminen auttaisi ehkä irtautumaan myös sanoitusten kliseistä.

(Lyytisen päämarkkina-alue on Keski-Euroopassa, joten laulukielen vaihtaminen on kyllä epätodennäköistä. Toisaalta… tekihän Rolf Wickströms Hjärtslagkin 80-luvulla itselleen nimeä juuri sillä, että he esittivät bluesia ruotsiksi myös ruotsia taitamattomalle yleisölle. Ja hyvin tekikin.)

Eniten minua keikassa kuitenkin tökkivät ylipirteät välispiikit. Soittaessaan ja laulaessaan Lyytinen (ja yhtyeensä) keskittyy soittamiseen ja laulamiseen, eikä pahemmin ota ns. kontaktia yleisöönsä. Biisin päätyttyä voi miltei kuulla kuinka päässä naksahtaa päälle suomen kielen puhumisen ja yleisön huomioon ottamisen moodi, joka ei hänelle tuntunut kauhean hyvin istuvan. ”Onks teillä hyvä fiilis? Tää seuraava kappale kertoo just siitä” -tyylinen tekoreipas latteuskierrätys syö tehoa musiikilta. Konsertin dynamiikka olisi voinut sekin toimia paremmin: ensimmäinen puoliaika ennen väliaikaa oli ihan ookoo, toisen setin aloittaminen yksinään lupasi lisää sävyjä, mutta sitten setti jotenkin hajosi ja päätyi harhailemaan basso- ja rumpusooloon juuri ennen viimeistä biisiä. Encoressa oli taas sitten hieno rakenne: ”Soul of a Man” kuultiin ensin hiljaisena, tyynenä versiona vain kahden rauhallisen kitaran ja urkujen voimin, sitten uudestaan todella funkyna bändiversiona.

Hyvässä seurassa nautittuna joka tapauksessa mainio ilta. Pyrkinen kuulolle uudemmankin kerran, mutta minähän nyt olen muutenkin heikkona toimivaan komppiin ja tyylikkäisiin slide-kitaristeihin – taitavista naispuolisista slide-kitaristeista nyt tietysti puhumattakaan.

On, ei, on, ei…. ON!

· 6 kommenttia ·

Tämänhän ovat noteeranneet jo päivälehdetkin: Svante Pääbon johtaman, neandertalinihmisen geenistöä kartoittavan tutkimusryhmän uusimman julkaisun mukaan pikkuruinen osa Homo sapiensin – siis meidän – geeneistä on sittenkin peräisin neandertalinihmisiltä. Tai ainakin osalla meistä, niillä joiden esi-isät ovat lähteneet kotiseudultamme Afrikasta maahanmuuttajiksi muille mantereille.

Tieto on monessakin suhteessa mielenkiintoinen. Neandertalin- ja nykyihmisten kyky tuottaa keskenään lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä asettaa tietysti kyseenalaiseksi koko lajijaon sijoittamisen näiden kahden ryhmän väliin: vanhan (ja jokseenkin kyseenalaisen ja keinotekoisen) määritelmän mukaanhan eläinlaji määritellään juuri tämän kriteerin perusteella. Onko kyseessä sittenkin ollut alalaji, tai peräti jopa rotu? Samaan suuntaanhan viittaisi tietysti myös, etteivät geneetikot katso nykyihmisen olemassaolevien populaatioiden jakautuvan millään geneettisesti mielekkäällä tavalla rotuihin, koska geneettiset erot ovat niin vähäisiä. Pieni nedulisä aasialaisten ja eurooppalaisten populaatioiden geenistössä ei juuri muuta mitään – joskin epäilen yhä, että eurooppalaisten populaatioiden vaaleahiuksisuus ja ei-ruskeasilmäisyys ovat nedujen verenperintöä.

(Tietysti pitää muistaa, että ihmisen ja simpanssinkin geneettinen ero on jotakuinkin olematon.)

Tieteiskirjailijana voin tietysti myhäillä partaani, sillä ennustin tuloksen jo pari vuotta sitten Neduissa, jossa tapasimme joitakin (mahdollisia) neandertalilaisten ja nykyihmisten risteymiä. Björn Kurténin Mustan tiikerin ja Mammutin suojelijan loppukehitelmien kannalta keskeinen spekulaatio nedujen ja nykyihmisten rakkauden hedelmien lisääntymiskyvyttömyydestä vaikuttaisi siis väärältä veikkaukselta.

Tosin kannattaa muistaa, että neandertalilaispopulaatiot olivat pieniä ja eristyneitä, joten geneettiset erot eri ryhmien välillä ovat saattaneet olla paljon suurempia kuin nykyihmisillä, joilla on taipumusta suhtautua erityisesti eksoottisemman näköisiin ulkomaanpelleihin hyvinkin haluttavina peti- ja lisääntymiskumppaneina. Pääbon ryhmällähän on ollut käytössään vain kolmesta nedulöydöstä saatua DNA:ta, ja näistäkin kaksi oli ilmeisesti perheenjäseniä.

PS. Lisätään vielä loppuun linkki paleoantropologi John Hawksin mainioon blogiartikkeliin aiheesta.

Ällös erehdy

· Yksi kommentti ·

Törmäsin taannoin pitkästä aikaa tähän lauluun, ja se kuulostaa edelleenkin silmittömän komealta. Keith Richards saa anteeksi yhtä ja toista tämän esityksen ansiosta. ”Make No Mistake” kuultiin hänen esikoissooloalbumillaan Talk Is Cheap. Muistelen lukeneeni tuohon aikaan jostakin musiikkilehdestä, että hän koki löytäneensä itsensä laulajana vasta, kun sessioiden loppuvaiheessa tuli aikaisemman puolihuutamisen sijaan kuiskailleeksi tämän sielukkaan pikku sävelmän.

Jokainen soul-musiikista jotakin tietävä epäilemättä kuulee tämän hyvinkin uskollisena pastissina Al Greenin tyylistä, mihin epäilemättä vaikuttaa Greenin kultakauden tuottajan, viime tammikuussa kuolleen Willie Mitchellin puhallinsovitus. Ja iso kiitos kokonaisuuden toimimisesta kuuluu tietysti Sarah Dashille, johon moni ikätoverini sai ensikosketuksen hänen laulaessaan ”Lady Marmaladea” Nona Hendryxin ja Patti LaBellen kanssa Labelle -yhtyeessä.