Eläm(i)ä: palapeli

·

Työskellellessäni vajaat kymmenkunta vuotta sitten Likessä graafikkona ja kustannustoimittajana tulin tehneeksi kannen Georges Perecin teoksen W eli lapsuudenmuisto kirja kerrallaan -painokseen (vaikka minulla ei ollutkaan aikaa lukea itse kirjaa: valitettavan tyypillistä kirjankannentekijöille). Ehkä siksikin tulin kiinnittäneeksi huomiota Perecin tunnetumman teoksen Elämä Käyttöohje (suom. Ville Keynäs, Loki 2006) ilmestymiseen ja, sittemmin, kirjan saamiin kehuihin tuolla ja täällä.

Kirja tapahtuu ja kuvaa lyhyitä tuokioita eräässä pariisilaisessa kerrostalossa, huone kerrallaan, ja käy läpi jokaisen huoneen (liikkuen šakkihevosen hypyin). Järjestelmällistä asennetta korostavat kirjan liitteet: hakemisto, luettelo kirjassa kerrotuista tarinoista, kronologia ja kaaviopiirros asuntojen sijainnista. Kustakin huoneesta otetaan eräänlainen kolmiulotteinen valokuva, jossa lukija näkee mielensä silmällä huoneen kalusteita, tauluja, esineitä ja ihmisiä, jos heitä sattuu sillä hetkellä huoneessa olemaan. Moniin huoneisiin liittyy tarinoita asunnon haltijasta, omistajasta, entisistä asukkaista tai heidän läheisistään. Moniin huoneisiin liittyy myös luetteloita.

Perusteellinen, mutta rakenteen vaatimusten vuoksi(kin) poukkoileva kerronta saa lukijan kokemaan, että tekstiin sisältyy monia tasoja, että kirja pitäisi lukea moneen kertaan uudelleen, paitsi kirjailijan antamassa järjestyksessä myös vaikkapa kokonainen asunto kerrallaan… tai jotenkin muuten. Toisaalta tuokiokuvista syntyy helposti jopa Kotikatu-tyylisiä mielikuvia. Tarinoissa ei välttämättä tapahdu mitään kovin dramaattista, eikä huoneiden asetelmallisissa kuvauksissa ole välttämättä senkään vertaa dramatiikkaa. Hetkittäin kertomukset sitten yltyvät miltei fantastisiksi, luettelot absurdeiksi ja elämät ihmeellisiksi. Toisinaan (kirjan eräänä temaattisena juonteena toimivan) palapelin kokoaminen yllättää. Toisinaan tuntee seuraavansa vain puolikiinnostavaa juoruilua puolikiinnostavan naapuruston korkeintaan puolikiinnostavista ihmisistä.

Kokonaisuutena kirja on joka tapauksessa mainiota luettavaa, ja tietyssä mielessä se soutelee vähän samanlaisilla vesillä mitä itsekin kokeilin isovarpaallani Alshainissa. Kerronta etenee ja Ville Keynäsin suomennos toimii – useinmiten. Ranskaa osaamatta ja Perecin alkutekstiä lukematta on paha sanoa, ovatko paikoittaiset kömpelöt lauserakenteet ja muutamat asiakummallisuudet alkutekstistä.

Ajattelin kuitenkin olla lukematta kirjaa uudelleen, ainakaan saman tien. Ehkä joskus myöhemmin, sitten kun on aikaa, ehkä luen sen sitten asunto kerrallaan… tai jotenkin muuten.

… it’s gas–gas–gas!

·

Vaikuttaisi siltä, että Aurinkokuntamme on sadan vuoden päästä törmäämässä  kymmenen valovuoden läpimittaiseen kaasupilveen. Pilven lämpötila on miljoonia asteita.

Paniikki!!!

… ehkei nyt sentään. Ensinnäkin kyse on Science Dailyn julkistama teoria eräistä viime vuosina tehdyistä, muuten hieman hankalasti selitettävistä havainnoista. Joten ensimmäisen kappaleen jokaisen verbin yhteyteen pitäisi lisätä sana ”ehkä” tai ”kenties”.

Toiseksi: kyse on tähtienvälisestä kaasupilvestä, mahdollisesti miljoonien vuosien ikäisestä supernovajäänteestä, juuri sellaisesta, jossa meidän oma Aurinkokuntammekin on luultavasti joskus syntynyt. Vaikka tähtienvälinen kaasu onkin tiheämpää tavaraa kuin tähtienvälinen avaruus keskimäärin, se on silti harvempaa kuin paraskaan tyhjiö, jota Maapallolla on mahdollista saada aikaiseksi. Ja harvempaa kuin planeettainvälinen avaruus Aurinkokuntamme sisällä. Luultavasti Aurinkokunta solahtaa pilven läpi pikku hiljaa kuin mikäkin kosminen tykinkuula ilman halki. Niin harva tavara ei pysty nostamaan lämpötiloja Maassa. Ns. kosminen säteily voi kyllä lisääntyä, joten avaruuslentäjät on suojattava entistäkin paremmin.

Olisi kiinnostavaa kyllä tietää, riittääkö Auringon valo valaisemaan kaasusumua sellaiseksi heijastussumuksi, jota jonkun toisen tähden ympärillä kiertävän planeetan astronomit ihailevat teleskoopeillaan (tai mitä siellä päin sitten käytetäänkään).

Tuhat särjettyä peiliä

·

En pidä kovinkaan monista musiikkivideoista, joskin täytyy myöntää että olen lähestulkoon aktiivisesti vältellyt niitä aina: videoboomin ensimmäiset kymmenkunta vuotta siksi ettei minulla ollut televisiota, ja kun lopulta sellaisen tulin hankkineeksi (seuratakseni hienoa Viimeinen keisari -sarjaa, lähinnä) seurailin vain tovin silloista listaohjelmaa ja kyllästyin. (Konserttivideoita ja -filmejä katson kyllä hyvinkin mielelläni, nykyään oikeastaan mieluummin kuin juonellisia elokuvia). Muutama herkkupala on jäänyt mieleen: Metallican ”Until It Sleeps”, Weezerin ”Buddy Holly” (tietysti – kuka seitsemänkymmentälukuaan telkkarin äärellä ei pitäisi tästä huikeasta Onnen päivät -kunnianosoituksesta?) ja tuoreemmista Rammsteinin ”Amerika”. Ja Asian Dub Foundationin ”1000 Mirrors”. Näin tämän ensi kertaa komean Live Tour 2003 – Keep Banging on the Walls -konserttivideon ekstrana ja pätkän yksinkertainen asetelma vetosi kertanäkemällä: ajatus englanninintialaiseen suurperheeseen juhlapäivällisille kutsutusta pojan ei-intialaisesta morsiamesta laulamaan painostettuna tuntui jotenkin… uskottavalta. Ja pöydän ympärillä istujien tunteet ja keskinäinen dynamiikka toimivat.
Asiaa ei tietenkään lainkaan haittaa, että ADF:n laulajavieraana toimii loistava vokalisti Sinéad O’Connor.

Minulla oli 90-luvun lopulla tilaisuus nähdä Asian Dub Foundation Roskilden festareilla, mutta missasin mahdollisuuden ja vaelsin jollekin toiselle lavalle katsomaan jotakin muuta. Harmin paikka, toivottavasti tulee uusia mahdollisuuksia.

Muutamia pieniä

·

Uudessa Vihreässä langassa Vesa Sisättö perustelee, miksi scifi on jo luonnoltaan vihreää kirjallisuutta. Minut ja Karsta otetaan erääksi esimerkiksi vihreän ajattelun henkisestä scifistä. Ihan mainio juttu, jossa minua tökkii oikeastaan vain Vesan ”rotu”-sanan anglistinen käyttö: suomen ”rodun” merkitysavaruus ei ole samanlainen kuin englannin kielen ”race”-sanan. Niinpä ulkoavaruuden olennot eivät missään tapauksessa ole ”rotuja” (eiväthän ne edes pysty lisääntymään meidän ihmisten kanssa!) eikä heitä kohtaan osoitettu hysteerinen pelko ole siksi rasismia.

(Itse käytin kirjassa sanaa ”spesismi”, joka sekin käyttää tietysti englanninkielistä biologista termiä kategorioissa, joihin sitä ei ole lainkaan tarkoitettu.)

* * *

Haluatko tietää minusta kaiken? Ei se mitään, Celebrities Galoren ammattitaitoiset numerologit kertovat sen silti. Syntymäaikani on verkoitse jotakuinkin helposti selvitettävissä, ja joku ilmeisesti katsoo minun olevan, eh, julkkis.

* * *

Äläkä sitten unohda tätä ensi tiistaina:

KÄÄNTÄJÄN ÄÄNI -ilta

KOM-ravintolassa
tiistaina
25.5.2010 klo 18.00 – 19.30.
Mukana suomentajat Liisa Ryömä ja Jyrki Lappi-Seppälä.
Ryömä kertoo vastikään ilmestyneen Laiskojen Kalevalan (Schildts, 2010) kääntämisestä ja Lappi-Seppälä toisenlaisen ”eepoksen”, hänellä juuri nyt työn alla olevan Miguel de Cervantesin Don Quijoten (WSOY), uudelleen suomentamisesta. Kuulemme illan aikana myös suomentajien valitsemia otteita teksteistään.
Illan juontaa toimittaja-kirjailija Anu Silfverberg.

Paikka: KOM-ravintola, Kapteeninkatu 26, Helsinki
Järjestäjät: Suomen kääntäjien ja tulkkien liitto ry. & KOM-ravintola

(Itse joudun valitettavasti kertomaan olevani estynyt. Syy on henkilökohtainen eli kymmenvuotishääpäivä.)

Hän joka ottaa kaikilta pataan

· 2 kommenttia ·

Vietin eilisiltaa kirjallisissa piireissä. Kirjailijaliitto pitää syksyn ja kevään toimintasuunnitelma- ja toimintakertomuskokousten lisäksi kahdesti vuodessa keskustelullisemman ns. yleiskokouksen, jonka asialistalla on ajankohtaista asiaa ja uusien jäsenten hyväksyminen. Jäsenmäärä kipusi ensi kertaa yli kuuden sadan, mukaan tulee muutama tuttukin lisää, tervetuloa!

Ilta oli muutenkin mukava, keskustelut kiinnostavia ja seura erinomaista. Keväällä liitto kyseli jäsenistöltään tyytyväisyyttä kustantajiin. Itselläni on ollut hyvä onni kuulua tyytyväiseen kolmannekseen, joista merkittävä osa on nimenomaan ns. keskisuurien kustantajien kirjailijoita. (Like lasketaan keskisuureksi, vaikka se onkin ison Otavan omistama.) Minulle ei ole käynyt niin, ettei puheluihini tai sähköposteihini vastattaisi. Asiat on sovittu hyvässä hengessä ja hoidettu parhaan mukaan. Kirjojani on jopa markkinoitu.

Kyselyn kiinnostavaan antiin kuului kovin monien kirjailijoiden vilpitön huoli kustannustoimittajansa jaksamisesta, jopa mielenterveydestä.

Kustannustoimittaja on hankalassa raossa. Kirjailija suhtautuu häneen toisaalta kustantamon ja kirjabisneksen edustajana, mutta toisaalta, hyvin usein, myös luottoystävänä, ateljeekriitikkona ja itsensä edustajana kustantamon ja kirjabisneksen suuntaan. Kustantamolle kustannustoimittaja on laadunvalvoja, raaka-ainehankkija ja kustantamon edustaja alihankkijoiden suuntaan. Kustannusalalla on näinä aikoina kylmä rinki intiimin kehonosansa ympärillä, eihän kukaan tiedä miten koko alalle käy lähivuosien myllerryksissä e-kirjoineen, piratismeineen ja muine uhkineen. Tästä(kin) syystä talojen johtoon on haalittu kaiken maailman johtajuudenottajia, joilla saattaa olla kohtuullisen hyvä käsitys kulujen kurissapidosta mutta ei välttämättä lainkaan kokemusta tai ymmärrystä kirjallisen alan erityispiirteitä kohtaan.

Suurin osa kustannustoimittajista on tullut alalle siksi, että he välittävät kirjallisuudesta ja kirjailijoista. Kovin usein he joutuvat kokemaan kamppailevansa sekä kirjailijoita (ja kääntäjiä) että omaa työnantajaansa vastaan. Aika kuluu kaikkeen muuhun kuin siihen, mitä varten he ovat tulleet alalle, ja silloin kun on edes mahdollisuutta toimittaa kirjailijan tekstiä, sen kanssa on kovin usein niin paha kiire ettei mahdollisuuksia ole muuhun kuin Wordin (tms.) automaattioikoluvun missaamien lyöntivirheiden korjaamiseen. Oleellisemmat asiat – kirjan rakenne, tyylilliset seikat, tekstin välittämä viesti – jäävät kokonaan käsittelemättä, kun rahkeet eivät riitä. Jotta ne riittäisivät edes siihen mitä on ehdottoman pakko tehdä, vähäisemmät tekijät – kuten perhe, puoliso, läheiset, mahdolliset harrastukset, mielen ja ruumiin terveys – joutuvat väistymään kerran toisensa jälkeen. Jos eivät väisty, antaa työnantaja ymmärtää, sinua ei talossa tarvita. Niin moni talo leikkaa jo valmiiksi stressaantunutta ja ylityöllistettyä henkilökuntaansa entistäkin voimattomammaksi, mutta vaatii tuotantomääriä pysymään vähintäänkin entisenlaisina, ja mieluiten isompinakin (ainakin myynnin suhteen).

Yhä useammin kustannustoimittaja joutuu sitä paitsi toimimaan kirjailijan ja kustantamon välikätenä olematta edes kustantamon palkkalistoilla. Tämäkin ala on joutunut muodikkaan ulkoistususkonnon kiihkomielisten kannattajien  kouriin ja yhä useammin ”toimittaja” on pikkupalkkiolla värvätty kirjallisuuden opiskelija tai freelanceri. Silloin kirjailijan tai kääntäjän on turha toivoakaan mitään muuta kuin vähän Wordia parempaa oikolukua.

Siinäkin mielessä minulla on käynyt ns. mieletön munkki. Itse olen saanut Stellalta, Peteltä ja Artsilta pätevää ja kriittistä palautetta isommistakin asioista kuin oikolukukorjauksista. Kiitoksia, että olette jaksaneet!

Kipulääkettä

·

Ensimmäinen kosketukseni Morphineen oli Rumban arvostelukappaleena kohdalle sattunut albumi Like Swimming, jonka muistaakseni arvostelin jotenkin ”ihan kiva” -tyyliin. Muutamaa vuotta myöhemmin päätoimittaja työnsi käteeni bändin kokoelmalevyn, joka putosi sitten aivan kybällä. Silloin oli kuitenkin jo (tavallaan) liian myöhäistä: kaksikielistä slide-bassoa soittanut laulaja Mark Sandman oli menehtynyt kesken keikkaa sydänkohtaukseen Roomassa vuonna 1999.

Triokokoonpanoissa on viehätyksensä: Morphinen ohella minuun ovat tehneet lähtemättömän vaikutuksen ainakin Unknown Gender, Bluesounds, Cream ja Blurt. Morphinen kohdalla viehättää rosoinen rhythm and blues -soundi ja ennen kaikkea kolmikon hillittömän irstaasti groovaava yhteissoitto.

Putkikuulolla

·

Olen huomannut viime aikoina kuuntelevani pitkästä aikaa enemmän bluespohjaista musiikkia. Blues on sinänsä ollut vahva osa kulttuuri-identiteettiäni jo kesästä 1980 alkaen, jolloin kuulin puolisattumalta radiosta pari kappaletta, jotka saivat minut etsimään käsiini kyseiset levyt, kiinnostumaan yleensäkin kyseisestä musiikkityylistä ja slide-kitaratekniikasta, opettelemaan bassonsoittamista jnpp.

Erja Lyytisen nimen olen tiennyt jo pitkään ja nähnytkin hänet vuosia sitten Puistobluesin piknik-konsertti-iltapäivässä, mutta kuulomielikuvat olivat jääneet vähän etäisiksi. Uuden Voracious Love -levyn julkaisukiertueen pysäkki Savoy-teatterin komeissa puitteissa oli oiva paikka suorittaa hieman keskittyneempi tutustuminen.

Lyytisellä on kertakaikkisen loistavasti yhteen soittava ja toisiaan kuunteleva bändi. Soitto kulki ja svengasi koko ajan kuin pieni eläin. Eikä ole Lyytisen itsensäkään soitossa valittamista: loistava, perinnetietoinen slide-kitaristi, joka on ottanut aineksia myös Sonny Landrethin kaltaiselta modernimmalta slide-tekniikan mestarilta. Lyytinen on myös erinomainen laulaja. Lauluntekijänä hän on… ihan ookoo. Tämä on perinteitä kunnioittavassa modernissa bluesissa niin kovin usein se hankala kohta, eikä Lyytinenkään kyllä oikein pysty irtautumaan pelkästä mukaelmien tekemisestä klassikoista. Väistämättä tuli mieleen, toimisiko homma paremmin suomeksi: kommunikaatioon yleisön kanssa tulisi (vähintään) yksi taso lisää, ja bluesin perinnekielestä irtautuminen auttaisi ehkä irtautumaan myös sanoitusten kliseistä.

(Lyytisen päämarkkina-alue on Keski-Euroopassa, joten laulukielen vaihtaminen on kyllä epätodennäköistä. Toisaalta… tekihän Rolf Wickströms Hjärtslagkin 80-luvulla itselleen nimeä juuri sillä, että he esittivät bluesia ruotsiksi myös ruotsia taitamattomalle yleisölle. Ja hyvin tekikin.)

Eniten minua keikassa kuitenkin tökkivät ylipirteät välispiikit. Soittaessaan ja laulaessaan Lyytinen (ja yhtyeensä) keskittyy soittamiseen ja laulamiseen, eikä pahemmin ota ns. kontaktia yleisöönsä. Biisin päätyttyä voi miltei kuulla kuinka päässä naksahtaa päälle suomen kielen puhumisen ja yleisön huomioon ottamisen moodi, joka ei hänelle tuntunut kauhean hyvin istuvan. ”Onks teillä hyvä fiilis? Tää seuraava kappale kertoo just siitä” -tyylinen tekoreipas latteuskierrätys syö tehoa musiikilta. Konsertin dynamiikka olisi voinut sekin toimia paremmin: ensimmäinen puoliaika ennen väliaikaa oli ihan ookoo, toisen setin aloittaminen yksinään lupasi lisää sävyjä, mutta sitten setti jotenkin hajosi ja päätyi harhailemaan basso- ja rumpusooloon juuri ennen viimeistä biisiä. Encoressa oli taas sitten hieno rakenne: ”Soul of a Man” kuultiin ensin hiljaisena, tyynenä versiona vain kahden rauhallisen kitaran ja urkujen voimin, sitten uudestaan todella funkyna bändiversiona.

Hyvässä seurassa nautittuna joka tapauksessa mainio ilta. Pyrkinen kuulolle uudemmankin kerran, mutta minähän nyt olen muutenkin heikkona toimivaan komppiin ja tyylikkäisiin slide-kitaristeihin – taitavista naispuolisista slide-kitaristeista nyt tietysti puhumattakaan.