Kipulääkettä

·

Ensimmäinen kosketukseni Morphineen oli Rumban arvostelukappaleena kohdalle sattunut albumi Like Swimming, jonka muistaakseni arvostelin jotenkin ”ihan kiva” -tyyliin. Muutamaa vuotta myöhemmin päätoimittaja työnsi käteeni bändin kokoelmalevyn, joka putosi sitten aivan kybällä. Silloin oli kuitenkin jo (tavallaan) liian myöhäistä: kaksikielistä slide-bassoa soittanut laulaja Mark Sandman oli menehtynyt kesken keikkaa sydänkohtaukseen Roomassa vuonna 1999.

Triokokoonpanoissa on viehätyksensä: Morphinen ohella minuun ovat tehneet lähtemättömän vaikutuksen ainakin Unknown Gender, Bluesounds, Cream ja Blurt. Morphinen kohdalla viehättää rosoinen rhythm and blues -soundi ja ennen kaikkea kolmikon hillittömän irstaasti groovaava yhteissoitto.

Putkikuulolla

·

Olen huomannut viime aikoina kuuntelevani pitkästä aikaa enemmän bluespohjaista musiikkia. Blues on sinänsä ollut vahva osa kulttuuri-identiteettiäni jo kesästä 1980 alkaen, jolloin kuulin puolisattumalta radiosta pari kappaletta, jotka saivat minut etsimään käsiini kyseiset levyt, kiinnostumaan yleensäkin kyseisestä musiikkityylistä ja slide-kitaratekniikasta, opettelemaan bassonsoittamista jnpp.

Erja Lyytisen nimen olen tiennyt jo pitkään ja nähnytkin hänet vuosia sitten Puistobluesin piknik-konsertti-iltapäivässä, mutta kuulomielikuvat olivat jääneet vähän etäisiksi. Uuden Voracious Love -levyn julkaisukiertueen pysäkki Savoy-teatterin komeissa puitteissa oli oiva paikka suorittaa hieman keskittyneempi tutustuminen.

Lyytisellä on kertakaikkisen loistavasti yhteen soittava ja toisiaan kuunteleva bändi. Soitto kulki ja svengasi koko ajan kuin pieni eläin. Eikä ole Lyytisen itsensäkään soitossa valittamista: loistava, perinnetietoinen slide-kitaristi, joka on ottanut aineksia myös Sonny Landrethin kaltaiselta modernimmalta slide-tekniikan mestarilta. Lyytinen on myös erinomainen laulaja. Lauluntekijänä hän on… ihan ookoo. Tämä on perinteitä kunnioittavassa modernissa bluesissa niin kovin usein se hankala kohta, eikä Lyytinenkään kyllä oikein pysty irtautumaan pelkästä mukaelmien tekemisestä klassikoista. Väistämättä tuli mieleen, toimisiko homma paremmin suomeksi: kommunikaatioon yleisön kanssa tulisi (vähintään) yksi taso lisää, ja bluesin perinnekielestä irtautuminen auttaisi ehkä irtautumaan myös sanoitusten kliseistä.

(Lyytisen päämarkkina-alue on Keski-Euroopassa, joten laulukielen vaihtaminen on kyllä epätodennäköistä. Toisaalta… tekihän Rolf Wickströms Hjärtslagkin 80-luvulla itselleen nimeä juuri sillä, että he esittivät bluesia ruotsiksi myös ruotsia taitamattomalle yleisölle. Ja hyvin tekikin.)

Eniten minua keikassa kuitenkin tökkivät ylipirteät välispiikit. Soittaessaan ja laulaessaan Lyytinen (ja yhtyeensä) keskittyy soittamiseen ja laulamiseen, eikä pahemmin ota ns. kontaktia yleisöönsä. Biisin päätyttyä voi miltei kuulla kuinka päässä naksahtaa päälle suomen kielen puhumisen ja yleisön huomioon ottamisen moodi, joka ei hänelle tuntunut kauhean hyvin istuvan. ”Onks teillä hyvä fiilis? Tää seuraava kappale kertoo just siitä” -tyylinen tekoreipas latteuskierrätys syö tehoa musiikilta. Konsertin dynamiikka olisi voinut sekin toimia paremmin: ensimmäinen puoliaika ennen väliaikaa oli ihan ookoo, toisen setin aloittaminen yksinään lupasi lisää sävyjä, mutta sitten setti jotenkin hajosi ja päätyi harhailemaan basso- ja rumpusooloon juuri ennen viimeistä biisiä. Encoressa oli taas sitten hieno rakenne: ”Soul of a Man” kuultiin ensin hiljaisena, tyynenä versiona vain kahden rauhallisen kitaran ja urkujen voimin, sitten uudestaan todella funkyna bändiversiona.

Hyvässä seurassa nautittuna joka tapauksessa mainio ilta. Pyrkinen kuulolle uudemmankin kerran, mutta minähän nyt olen muutenkin heikkona toimivaan komppiin ja tyylikkäisiin slide-kitaristeihin – taitavista naispuolisista slide-kitaristeista nyt tietysti puhumattakaan.

On, ei, on, ei…. ON!

· 6 kommenttia ·

Tämänhän ovat noteeranneet jo päivälehdetkin: Svante Pääbon johtaman, neandertalinihmisen geenistöä kartoittavan tutkimusryhmän uusimman julkaisun mukaan pikkuruinen osa Homo sapiensin – siis meidän – geeneistä on sittenkin peräisin neandertalinihmisiltä. Tai ainakin osalla meistä, niillä joiden esi-isät ovat lähteneet kotiseudultamme Afrikasta maahanmuuttajiksi muille mantereille.

Tieto on monessakin suhteessa mielenkiintoinen. Neandertalin- ja nykyihmisten kyky tuottaa keskenään lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä asettaa tietysti kyseenalaiseksi koko lajijaon sijoittamisen näiden kahden ryhmän väliin: vanhan (ja jokseenkin kyseenalaisen ja keinotekoisen) määritelmän mukaanhan eläinlaji määritellään juuri tämän kriteerin perusteella. Onko kyseessä sittenkin ollut alalaji, tai peräti jopa rotu? Samaan suuntaanhan viittaisi tietysti myös, etteivät geneetikot katso nykyihmisen olemassaolevien populaatioiden jakautuvan millään geneettisesti mielekkäällä tavalla rotuihin, koska geneettiset erot ovat niin vähäisiä. Pieni nedulisä aasialaisten ja eurooppalaisten populaatioiden geenistössä ei juuri muuta mitään – joskin epäilen yhä, että eurooppalaisten populaatioiden vaaleahiuksisuus ja ei-ruskeasilmäisyys ovat nedujen verenperintöä.

(Tietysti pitää muistaa, että ihmisen ja simpanssinkin geneettinen ero on jotakuinkin olematon.)

Tieteiskirjailijana voin tietysti myhäillä partaani, sillä ennustin tuloksen jo pari vuotta sitten Neduissa, jossa tapasimme joitakin (mahdollisia) neandertalilaisten ja nykyihmisten risteymiä. Björn Kurténin Mustan tiikerin ja Mammutin suojelijan loppukehitelmien kannalta keskeinen spekulaatio nedujen ja nykyihmisten rakkauden hedelmien lisääntymiskyvyttömyydestä vaikuttaisi siis väärältä veikkaukselta.

Tosin kannattaa muistaa, että neandertalilaispopulaatiot olivat pieniä ja eristyneitä, joten geneettiset erot eri ryhmien välillä ovat saattaneet olla paljon suurempia kuin nykyihmisillä, joilla on taipumusta suhtautua erityisesti eksoottisemman näköisiin ulkomaanpelleihin hyvinkin haluttavina peti- ja lisääntymiskumppaneina. Pääbon ryhmällähän on ollut käytössään vain kolmesta nedulöydöstä saatua DNA:ta, ja näistäkin kaksi oli ilmeisesti perheenjäseniä.

PS. Lisätään vielä loppuun linkki paleoantropologi John Hawksin mainioon blogiartikkeliin aiheesta.

Ällös erehdy

· Yksi kommentti ·

Törmäsin taannoin pitkästä aikaa tähän lauluun, ja se kuulostaa edelleenkin silmittömän komealta. Keith Richards saa anteeksi yhtä ja toista tämän esityksen ansiosta. ”Make No Mistake” kuultiin hänen esikoissooloalbumillaan Talk Is Cheap. Muistelen lukeneeni tuohon aikaan jostakin musiikkilehdestä, että hän koki löytäneensä itsensä laulajana vasta, kun sessioiden loppuvaiheessa tuli aikaisemman puolihuutamisen sijaan kuiskailleeksi tämän sielukkaan pikku sävelmän.

Jokainen soul-musiikista jotakin tietävä epäilemättä kuulee tämän hyvinkin uskollisena pastissina Al Greenin tyylistä, mihin epäilemättä vaikuttaa Greenin kultakauden tuottajan, viime tammikuussa kuolleen Willie Mitchellin puhallinsovitus. Ja iso kiitos kokonaisuuden toimimisesta kuuluu tietysti Sarah Dashille, johon moni ikätoverini sai ensikosketuksen hänen laulaessaan ”Lady Marmaladea” Nona Hendryxin ja Patti LaBellen kanssa Labelle -yhtyeessä.

Cathy × 3

·

En ole välttämättä mikään suunnaton trilogioiden ystävä. Numerolle kolme on sf-piireissä annettu aivan liikaa myyttisiä hyvyysulottuvuuksia minun makuuni – ajatellaanpa vaikka Asimovin Säätiö-trilogiaa, joka ei alunperin edes ollut trilogia, vaan Oswald Spenglerin Länsimaiden perikadosta ja Arnold J. Toynbeen A Study of Historysta perustajatuksensa lainannut pitkäksi venähtänyt pitkäksi venähtäneiden novellien sarja.

Sean Stewartin, Jordan Weissmanin ja Cathy Briggsin Cathy-nuortenkirjasarjasta tuli yhtä kaikki trilogia. Se oli sentään alun alkaenkin (ymmärtääkseni) tarkoitettukin trilogiaksi.

Cathy-trilogia

Minä tunnetusti suomensin ensimmäiset kaksi osaa, Cathyn kirjan ja Cathyn avaimen, ja olisin suomentanut kolmannenkin, elle hanke olisi ollut aikataulullisesti täysin mahdoton. Leena Perttula on suomentanut Cathyn sormuksen oikein hyvin. Tarinan loppu kiinnosti minuakin sen verran, että hankin teoksen käsiini.

Joissakin kriitiikeissä Cathyn avainta on pidetty pettymyksenä Cathyn kirjan jälkeen, ja jos sitä ajattelee itsenäisenä jatko-osana, se varmaankin sellainen myös on. Itse arvasin kyllä jo käännösvaiheessa, ettei tarina tähän pääty, ja Sean vahvisti asian kun kysyin. Trilogioiden kakkososat ovat usein vähän hankalia tapauksia: ykkönen menee hyvällä alkuvauhdilla, eräänlaisena teaserina, kakkosessa hommaa pitää sitten syventää ja kehittää ja valmistautua loppuhuipennukseen, joka on kuitenkin vuorossa vasta seuraavassa kirjassa. Niinpä kakkososissa mikään ei ratkea.

Cathyn sormuksessa asiat ratkeavat, ainakin toistaiseksi, jossakin mielessä yllättävästi, jossakin mielessä ennalta arvattavastikin ja, nuortenkirjaksi, jossain mielessä jopa yllättävän surumielisesti. Cathyn maailma näyttäisi palautuvan joissakin suhteissa sellaiseksi kuin sen olisi pitänyt olla, mutta joissakin suhteissa mikään ei ole ennallaan – eräiden keskeisten henkilöiden osalta perin lopullisella tavalla. Kaikkia lankoja ei keritä auki ja jotkut asiat jäävät hyvinkin epäselviksi, jopa muutamien kirjan (kovasti mainostettujen) nettilinkkien vilkaisun jälkeen.

Eniten minua häiritsee kerrontatyylin muuttuminen kirjasarjan mittaan tavanomaisemmaksi. Ykkönen oli likipitäen uskottavaa teinin (jokseenkin) reaaliaikaisesti pitämää läppäripäiväkirjaa chattailulla ja muulla sälällä täydennettynä, mutta kakkonen oli jo jotakuinkin suoraa minäkerrontaa. Kolmonen on pelkästään sitä. Cathyn sivunreunamerkinnät ja -piirrokset ovat sentään mukana.

Kaiken kaikkiaan erinomainen lukukokemus (ja suomennoskokemus!) myös ei-kohderyhmäläiselle.

Pian jokaisessa meistä asuu pieni itikka

· 4 kommenttia ·

Tätä on veikkailtu jo tovi, mutta nyt siitä näyttäisi olevan jopa jonkinlaisia todisteita: Geneettinen aines voi siirtyä lajista toiseen, kertoo Science Daily -verkkolehti. Tässä tapauksessa on (jotakuinkin) osoitettu, että selkärangaton parasiitti voi siirtää geenejään selkärankaiseen isäntäeliöönsä.

Jossakin mielessä tämän voidaan tulkita tarkoittavan, ettei geenimuuntelu ole mitään uutta. Ihminen vain on ruvennut harjoittamaan isäntäeliöidensä suhteen samaa mitä ihmisen omat loiset ovat hyvinkin saattaneet harjoittaa ihmistä kohtaan jo erinäisiä vuosimiljoonia.

Molemmissa tapauksissa tulokset voivat olla, aikaa myöten, mielenkiintoisia ja odottamattomia.

Pois käsistä, pois mielestä

·

Nick Hornbyn romaanin Juliet, Naked suomennoskäsikirjoitus lähti viime yön pikkutunneilla sähköpostitse kaukaiselle Bulevardille ja kustannustoimittajan asiantunteviin käsiin. Suomennos ilmestynee vasta ensi vuoden puolella, joten kestänee hyvän tovin, ennen kuin hän lähettää minulle korjausmerkein koristelemansa printin. Hyvä niin: oman tekstinsä puutteet ja säätämisen paikat näkee paremmin, kun edellisestä vilkaisusta on kulunut vähän (enemmän) aikaa.

Tykkäsin kovasti kirjasta ja toivon, että sen tunnelma välittyy käännöksessä. Työvaiheena Julietin kääntäminen on tuntunut suorastaan kummalliselta. Missään vaiheessa ei nimittäin tullut kiire. Näin oli tietysti tarkoituskin. Viime syksy kului puolinaisessa paniikissa paukkuvien deadlinejen ja muiden velvoitteiden osalta, joten nyt on ollut vallan mukavaa olla tekemättä kaksitoistatuntisia työpäiviä. Tarkoitus on jatkaa samaan, rauhallisempaan tahtiin myös seuraavan käännöshankkeen, Giles Miltonin According to Arnoldin työstämisessä.

Ennen kuin rupean ns. tosissani töihin, koetan jollakin tapaa edistää myös paria omaa, pienempää tekstiprojektia, jotka ovat pyörineet pitkään mielessä. Pikku hiljaa pitäisi myös ruveta käymään läpi Muurahaispuun taustamateriaalia, mutta en aio (vielä) stressautua asian suhteen. Huomasin hyllyssäni äidin kirjastosta poimittuja kirjoja, joihin olisi syytä tutustua myös, aikaisemmin valittujen lähdeteosten ohella. Erään kirjassa paljon puheena olevan (edesmenneen) henkilön ajattelua saattaisi auttaa hahmottamaan esimerkiksi Olavi Paavolaisen Ristin ja hakaristin sekä Synkän yksinpuhelun lukeminen.

Koetan myös vähitellen oppia taas tykkäämään järjestötoiminnasta. Viime syksyn jäljiltä kokouksissa käyminen on tuntunut puurtamiselta: silloin piipahdus parin tunnin palaverissa kaukana keskustassa nimittäin verotti vähintään neljä tuntia tehokkaasta työajasta, eikä minulla olisi kiireen keskellä ollut varaa tuhlata niin pitkiä aikoja. Monessakin mielessä työpöydän äärestä edes väkisin irtautuminen teki tietysti hyvääkin. Silti yritän pikku hiljaa vähän supistaa niiden järjestöjen määrää, joissa toimin aktiivisesti hallitus-, johtokunta- tai muussa vastuussa. Olen luultavasti hyödyllisempi, jos resuja on muuhunkin kuin pelkkään kokouksissa käymiseen. Tästä syystä en ole tällä kertaa esimerkiksi menossa Vihreiden puoluekokoukseen, vaikka reissut ovatkin olleet aina mukavia ja antoisia.

Sitä paitsi kesällä on elävän musiikin kuunteluharrastuksen ansiosta  joka tapauksessa tiedossa muitakin muutaman päivän matkoja, Porin lisäksi luultavasti ainakin Tanskaan.