Jos oikein muistan, näin Ratsian livenä kaksi kertaa. Ensimmäinen oli Kaivopuistossa kesällä 1979, sen jälkeen kun bändi oli voittanut Rock-bändien SM-kilpailujen punk-sarjan. En ollut vielä sisäistänyt punkkia kovinkaan hyvin, siinä suhteessa paremmin ajan hermolla olleet kaverini diggailivat paljon innokkaammin. Luultavasti esikoisalbumi Ratsia oli juuri ilmestynyt, tai ilmestymäisillään. Toinen kerta oli Tavastialla joko syksyllä –80 tai vuonna –81; muistelisin että bändissä oli jo silloin mukana kosketinsoittaja Brandi ”Ifgray” Ruokonen, mutta ohjelmisto oli enimmäkseen kahden ensimmäisen levyn settiä eikä viimeiseksi jääneen Jäljet-albumin synkistelyä. Tosin mieleen on jäänyt välispiikki: ”Tää seuraava on transsimusiikkia. Kaikki transsimaan!”

Jossakin mielessä löysin bändin kunnolla vasta 2000-luvulla. Erinäisten nostalgiadokumenttien katkelmat ovat muistuttaneet mieleen sen mitä parilta ekalta levyltä kyllä olisi kuulunut oikein hyvin: parhaimmillaan Ratsia oli mielettömän tiukka yhtye, ja heidän parhaat biisinsä olivat loistavia. ”Me tultiin kellareistamme” on ehdoton helmi, ja olen jo useamman vuoden kehitellyt jonnekin 1980-luvun alkupuolen bändikuvioihin sijoittuvaa samannimistä näytelmäideaa.

Ratsia on liittynyt kirjallisiin tekemisiini muutenkin. Bändin laulaja/lauluntekijä/kitaristi Jyri Honkavaara (1960–1997) oli yksi Nedujen Jolle Peltolan esikuvista. Mielikuvitellessani Jollelle lyhytaikaista, Lepakossa treenannutta Voltaire Killbees -yhtyettä käytin esikuvana hyvinkin paljon Honkavaaran Hefty Loadia, jonka näin joillakin festareilla ja joka oli minusta avutonta ja teennäistä muniinpuhaltelua. (VK:n nimi tosin tuli, paitsi ilmeisestä kirjallisesta sanaleikistään, myös Honkavaaran viimeiseksi levyttäneeksi bändiksi jääneeltä Killer Poodlesilta.)

Suomalaisen sarjakuvan armoitetun käsikirjoittajan Pauli Kallion (mm. Suuri Kurpitsa -lehti sekä Rumbassa aloittanut ja nyttemmin Suomen Kuivalehdessä ilmestyvä loistava Kramppeja ja nyrjähdyksiä) kontakti Honkavaaraan ja Ratsiaan oli paljon vahvempi, pidempi ja henkilökohtaisempi. Kyky Ahosen piirtämä Maalaispunkin päiväkirja (Suuri Kurpitsa 2009) kertoo pitkälti nimenomaan Kallion ja Honkavaaran (sekä muiden Ratsian jäsenten) kontaktista aikana, jolloin nivalalaisella punkilla ei ollut kotiseudulla juuri muita hengenheimolaisia kuin pihtiputaalainen bändi. Lyhimmillään aukeaman mittaisia sarjatuokiokuvia lomittavat tekstikommentit, ja kirjan loppuosa koostuu Ratsian jäsenten ja muun silloisen porukan kommenteista sekä Honkavaarasta että 70–80-lukujen vaihteen punk-kuvioista.

Itse pari vuotta Kalliota ja Honkavaaraa nuorempana missasin suuren osan punkin noususta ja pääsin edes jollakin tavalla mukaan vasta siinä vaiheessa kun musiikki oli monipuolistunut ja radikalisoitunut(kin) uudeksi aalloksi. Sitä paitsi olen kotoisin Itä-Helsingin Kontulasta, jossa ympyrät olivat perin toisenlaisia. Kallionkin dokumentoima diinarien väkivalta (tai ainakin väkivallalla uhkailu) punkkeja kohtaan oli kyllä tuttua, mutta lähinnä vanhempien tuttavien kertomuksista. Tilanne oli jo rauhoittunut, vähäksi aikaa: diinarien raaka rasismi ja ahdistunut erilaisuuden kammo valitettavasti periytyi sittemmin skinheadeille (joita Helsingissä ei tosin ollut koskaan kovin paljoa) ja heiltä myöhemmin ns. maahanmuuttokriitikoille. Ahdasmielisyys periytyi tietysti myös punkin taistelulipun omineille hc-punkkareille, mutta heitäkään ei ollut kovin paljoa ja heidän energiansa taisi mennä suurimmalta osalta Sorbuksen ja kiljun kittaamiseen.

Joka tapauksessa Kallion ja Ahosen kuvaama maailma on monessa suhteessa minullekin tuttu. Kirja kuvaa punkkien keskinäisen solidaarisuuden ja hyvän hengen sisäistänyttä maailmaa ja sitä, kuinka ajat ja maailma alkoivat pikku hiljaa muuttua – ei kaikissa suhteissa huonompaan, mutta ei kaikissa suhteissa parempaankaan. Maan lupaavimpiin kuuluvana lauluntekijänä pidetyn Honkavaaran hidas luisuminen päihteiden ajamaksi hasbeeniksi dokumentoituu enemmän teksti- ja liiteosuuksissa.

Maalaispunkin päiväkirja tavoittaa aikansa erinomaisesti. Toivon mukaan se kertoo nuoremmillekin lukijoille myös sen, miksi menneiden aikojen ihailussa ei ole mitään älyä. Punkistahan on nykyään sentään kulunut jo, herra nähköön, vuosikymmen enemmän kuin punkin aikoina oli diinareiden niin epäterveesti ihailemasta viiskötluvusta.