Etsiskelin eilen Youtubesta Unknown Gender -videoita, mutta löysinkin UG:n loistavan basistin Cindy Rickmondin vallan mainion soolokappaleen, jota en ollut ennen kuullutkaan. Niinpä saatte kuunnella sen tekin.
Kunnallispoliittisen uran jatkuvuudesta
Like tekee parhaillaan jotakin sellaista, mitä ei ole tapahtunut kustantamon yli kaksikymmenvuotisella taipaleella: muuttaa pois Kruunuhaasta. Konttorin väki tuntuu olevan vallan tyytyväistä uusiin tiloihin Hietalahdessa, joten torstai-iltaisissa tuvastalähtiäisissä ei liiemmin haikeiltu.
Illan moninaisten keskustelujen myötä sain, hieman yllättäenkin, pyynnön jatkaa politiikassa tämän vaalikauden jälkeenkin.
Olen nimittäin ollut vähän sillä kannalla, että viime kunnallisvaalit voisivat ehkä jäädä one-off-kokeiluksi – erittäin antoisaksi kokeiluksi kyllä, en tosiaankaan missään nimessä kadu mukaan lähtemistä. Olen myös ollut tyytyväinen tuloksiin, siihen nähden miten minulla oli rahkeita vaaleihin panostaa. Ääniä tuli kohtuullisesti, ja vaikka valtuustopaikkaa ei sillä äänimäärällä toki irronnutkaan, olen sentään päässyt mukaan Helsingin suomenkielisen työväenopiston johtokuntaan ja Helsingin Teatterisäätiön edustajistoon. Jälkimmäinen kokoontuu vain kaksi kertaa vuodessa huolehtimaan Helsingin Kaupunginteatterin tavanomaisista tilinpäätös-, toimintakertomus-, talousarvio- ja toimintasuunnitelma-asioista, mutta työväenopiston johtokunta on paljon tiiviimmin mukana opiston toiminnassa. En ole ehkä ollut kokouksissa kovinkaan suuna päänä, mutta silloin kun homma toimii kaikin puolin hyvässä hengessä puoluerajoista piittaamatta, ei ole ollutkaan tarvetta pitää älämölöä vain älämölön vuoksi. Olen kyllä avannut suuni kun siihen on ollut mielestäni aihetta.
Mutta entä tästä eteenpäin?
On selvää, ettei seuraavaa kunnallisvaalikampanjaa kannata lähteä tekemään samanlaisella kotitarve-pystymetsähengellä kuin viimeksi. Tarkoitushan olisi saada lisää ääniä, ja lisä-äänien hankkiminen vaatii lisää ja paljon mietitympää työtä. Kampanjointi pitäisi suunnitella paremmin etukäteen: mitä asioita nostaa esille, minne mennä näkymään, miten toimia netissä, Naamatussa ja muissa sosiaalisissa medioissa, minne mennä, mitä tehdä, mitä sanoa. Jos joudun päkeltämään tuon kaiken itsekseni töiden ja muiden velvoitteiden ohessa, ahdistun ja turhaudun, etenkin kun taloudellisia rahkeita ei ole todellakaan niin paljoa, että pystyisin korvaamaan henkilökohtaisen työpanoksen puutteita ostamalla ilmoitustilaa jnpp. Puolue ja piiri tukevat kyllä parhaansa mukaan kaikkia ehdokkaita, mutta vihreillä on perinteisesti ollut vaalimenestykseensä nähden luultavasti kaikista poliittisista ryhmistä pienimmät taloudelliset rahkeet: meille ei, hah, ole suurpääoma lanttejaan pahemmin jaellut kuten demareille ja muille oikeistopuolueille.
Toisin sanoen: tarvitaan tukiryhmä. Kourallinen ihmisiä, jolla on jaksua, intoa ja viitseliäisyyttä suunnitella ja olla mukana toteuttamassa kampanjaa, miettimässä painotuksia, tärkeitä esille nostettavia asioita ja niin edelleen. Jos sellainen porukka on syntyäkseen, olen ihan valmis viskaamaan omat epäilykseni ja oman mukavuudenhaluni nurkkaan ja lähtemään intomielin uuteen kampanjaan. Hyvän porukan kannustamana ja tukemana voisin ehkä innostuakin uuteen kampanjaan.
Orionin oikullinen olkapää
Jos minun pitäisi nimetä suosikkitähdistöni, valinta Härän ja Orionin välillä olisi perin vaikea. Molemmat ovat näyttäviä ja helposti tunnistettavia talvisen etelätaivaan tähdistöjä, molemmissa on paljon kiinnostavaa: Härässä Äyriäissumuna (tai nykyään pikemminkin Rapusumuna) tunnettu vuoden 1054 supernovan jäännös sekä Hyadien ja Plejadien (Seulasten) kauniit avoimet tähtijoukot, Orionissa tietenkin Orionin kaasusumu. Ja Betelgeuze.
Jahka talvipimeät taas koittavat, mene pimeään paikkaan, katsele eteläiselle taivaalle ja etsi silmiisi Orionin tähdistö. Se on kirkkaalla ilmalla helposti havaittava valtava tiimalasikuvio, jonka ”vyötärön” muodostaa kolme miltei suorassa rivissä olevaa tähteä. (Näiden alapuolella roikkuu himmeämpien tähtien jono, jonka keskivaiheilla erottuu paljain silminkin juuri ja juuri jonkinlainen epämääräinen, valjusti valaiseva läikkä. Se on M43 eli Orionin sumu. Vyötärö ja roikkuva osa tunnetaan suomalaisessa perinteessä Väinämöisen viikatteena.)
α Orionis, tiimalasin vasemmassa yläkulmassa, tunnetaan paremmin arabialaisperuisella nimellä Betelgeuze eli ”metsästäjän olkapää” tai ”keskeisen käsi”. (Jokseenkin kaikkien kirkkaiden kiintotähtien erisnimet ovat arabialaisperuisia, koska keskiajan arabikulttuuri loi tukevan tieteellisen perustan tähtitaivaan järjestelmälliselle kartoitukselle.) Betelgeuze on helppo tunnistaa. Se on kirkas ja silminnähden punertava. Se kuuluu niin sanottuihin ”punaisiin ylijättiläisiin”. Sen läpimitta on samaa kokoluokkaa kuin Jupiterin radan halkaisija (jos tähtien kaltaisten kaasupalleroiden kohdalla on mielekästä puhua läpimitasta), sen pintalämpötila on tähdeksi varsin alhainen (kolmisentuhatta astetta) ja se on elämänsä ehtoossa. Itse asiassa se on aivan finaalissa, vetämässä viimeisiä henkäyksiään. Eikä noin iso tähti luovuta millään hitaalla kitinällä, vaan hillittömällä kertarytinällä, jota kutsutaan supernovaksi. Koko tähti kirjaimellisesti räjähtää. Jos koko höskä ei hajoa täysin olemattomiin, sen ytimestä muodostuu musta aukko.
Mainiota Bad Astronomy -blogia pitävä tähtitieteilijä Phil Plait on törmännyt nettijuoruun, jonka mukaan Betelgeuze olisi räjähtämässä aivan näinä päivinä, että viime aikojen havainnot olisivat osoittaneet tähden muuttuneen epästabiiliksi ja epäsymmetriseksi. Samojen juorujen mukaan supernova olisi viikkojen ajan yhtä kirkas kuin oma Aurinkomme, joten tiedossa olisi todella kirkkaita kesäpäiviä (jos iso B posahtaa nyt kesällä) tai yöttömiä öitä syksyllä tai talvella (jos posahdus on myöhässä). Supernovasta tulviva muukin säteily saattaisi aiheuttaa ongelmia planeettamme kasvi- ja eläinkunnalle.
Astronomi-Plait tarjoaa jäitä hattuun. Betelgeuze on kuudensadan valovuoden päässä, melkoisen lähinaapurustossa tähtitieteen kannalta katsottuna, mutta yhtä kaikki niin kaukana, ettei säteilyn määrä oleellisesti lisäänny meidän kulmillamme. Supernova tuskin on täysikuuta kirkkaampi: se näkyy päivällä, mutta ei mitenkään suunnattoman kirkkaana. (Mahdollisista kuutamoöistä tulee kyllä muutamaksi viikoksi tavallista valoisampia.) Ja, ennen kaikkea: kyllähän Betelgeuze räjähtää kaiken tietomme mukaan tuossa tuokiossa, mutta tähtitieteen ”tuossa tuokiossa” voi tarkoittaa yhtä hyvin ensi vuosituhannella kuin ensi viikolla. Tai parinsadantuhannen vuoden päästä. Nettijuorujen väittämä epästabiilius ei ole (luultavasti) sen kummempaa kuin mitä isolta Beeltä on totuttu näkemään viimeisten sadan vuoden aikana: se on tiedetty muuttuvaksi tähdeksi jo pitkään. Epäsymmetrisyys taas on varsin katteetonta epäselvän kuvan tulkintaa.
Silti: Orionin olkapäätä kannattaa tarkkailla. Jonakin päivänä se posahtaa, ja silloin on näkyvillä jotakin, jollaista näillä kulmilla ei nähdä kuin keskimäärin kerran muutamassa sadassa vuodessa.
”… maan pinnalle elämääääääääääähhhhhhhhhnnnnnn!”
Jos oikein muistan, näin Ratsian livenä kaksi kertaa. Ensimmäinen oli Kaivopuistossa kesällä 1979, sen jälkeen kun bändi oli voittanut Rock-bändien SM-kilpailujen punk-sarjan. En ollut vielä sisäistänyt punkkia kovinkaan hyvin, siinä suhteessa paremmin ajan hermolla olleet kaverini diggailivat paljon innokkaammin. Luultavasti esikoisalbumi Ratsia oli juuri ilmestynyt, tai ilmestymäisillään. Toinen kerta oli Tavastialla joko syksyllä –80 tai vuonna –81; muistelisin että bändissä oli jo silloin mukana kosketinsoittaja Brandi ”Ifgray” Ruokonen, mutta ohjelmisto oli enimmäkseen kahden ensimmäisen levyn settiä eikä viimeiseksi jääneen Jäljet-albumin synkistelyä. Tosin mieleen on jäänyt välispiikki: ”Tää seuraava on transsimusiikkia. Kaikki transsimaan!”
Jossakin mielessä löysin bändin kunnolla vasta 2000-luvulla. Erinäisten nostalgiadokumenttien katkelmat ovat muistuttaneet mieleen sen mitä parilta ekalta levyltä kyllä olisi kuulunut oikein hyvin: parhaimmillaan Ratsia oli mielettömän tiukka yhtye, ja heidän parhaat biisinsä olivat loistavia. ”Me tultiin kellareistamme” on ehdoton helmi, ja olen jo useamman vuoden kehitellyt jonnekin 1980-luvun alkupuolen bändikuvioihin sijoittuvaa samannimistä näytelmäideaa.
Ratsia on liittynyt kirjallisiin tekemisiini muutenkin. Bändin laulaja/lauluntekijä/kitaristi Jyri Honkavaara (1960–1997) oli yksi Nedujen Jolle Peltolan esikuvista. Mielikuvitellessani Jollelle lyhytaikaista, Lepakossa treenannutta Voltaire Killbees -yhtyettä käytin esikuvana hyvinkin paljon Honkavaaran Hefty Loadia, jonka näin joillakin festareilla ja joka oli minusta avutonta ja teennäistä muniinpuhaltelua. (VK:n nimi tosin tuli, paitsi ilmeisestä kirjallisesta sanaleikistään, myös Honkavaaran viimeiseksi levyttäneeksi bändiksi jääneeltä Killer Poodlesilta.)
Suomalaisen sarjakuvan armoitetun käsikirjoittajan Pauli Kallion (mm. Suuri Kurpitsa -lehti sekä Rumbassa aloittanut ja nyttemmin Suomen Kuivalehdessä ilmestyvä loistava Kramppeja ja nyrjähdyksiä) kontakti Honkavaaraan ja Ratsiaan oli paljon vahvempi, pidempi ja henkilökohtaisempi. Kyky Ahosen piirtämä Maalaispunkin päiväkirja (Suuri Kurpitsa 2009) kertoo pitkälti nimenomaan Kallion ja Honkavaaran (sekä muiden Ratsian jäsenten) kontaktista aikana, jolloin nivalalaisella punkilla ei ollut kotiseudulla juuri muita hengenheimolaisia kuin pihtiputaalainen bändi. Lyhimmillään aukeaman mittaisia sarjatuokiokuvia lomittavat tekstikommentit, ja kirjan loppuosa koostuu Ratsian jäsenten ja muun silloisen porukan kommenteista sekä Honkavaarasta että 70–80-lukujen vaihteen punk-kuvioista.
Itse pari vuotta Kalliota ja Honkavaaraa nuorempana missasin suuren osan punkin noususta ja pääsin edes jollakin tavalla mukaan vasta siinä vaiheessa kun musiikki oli monipuolistunut ja radikalisoitunut(kin) uudeksi aalloksi. Sitä paitsi olen kotoisin Itä-Helsingin Kontulasta, jossa ympyrät olivat perin toisenlaisia. Kallionkin dokumentoima diinarien väkivalta (tai ainakin väkivallalla uhkailu) punkkeja kohtaan oli kyllä tuttua, mutta lähinnä vanhempien tuttavien kertomuksista. Tilanne oli jo rauhoittunut, vähäksi aikaa: diinarien raaka rasismi ja ahdistunut erilaisuuden kammo valitettavasti periytyi sittemmin skinheadeille (joita Helsingissä ei tosin ollut koskaan kovin paljoa) ja heiltä myöhemmin ns. maahanmuuttokriitikoille. Ahdasmielisyys periytyi tietysti myös punkin taistelulipun omineille hc-punkkareille, mutta heitäkään ei ollut kovin paljoa ja heidän energiansa taisi mennä suurimmalta osalta Sorbuksen ja kiljun kittaamiseen.
Joka tapauksessa Kallion ja Ahosen kuvaama maailma on monessa suhteessa minullekin tuttu. Kirja kuvaa punkkien keskinäisen solidaarisuuden ja hyvän hengen sisäistänyttä maailmaa ja sitä, kuinka ajat ja maailma alkoivat pikku hiljaa muuttua – ei kaikissa suhteissa huonompaan, mutta ei kaikissa suhteissa parempaankaan. Maan lupaavimpiin kuuluvana lauluntekijänä pidetyn Honkavaaran hidas luisuminen päihteiden ajamaksi hasbeeniksi dokumentoituu enemmän teksti- ja liiteosuuksissa.
Maalaispunkin päiväkirja tavoittaa aikansa erinomaisesti. Toivon mukaan se kertoo nuoremmillekin lukijoille myös sen, miksi menneiden aikojen ihailussa ei ole mitään älyä. Punkistahan on nykyään sentään kulunut jo, herra nähköön, vuosikymmen enemmän kuin punkin aikoina oli diinareiden niin epäterveesti ihailemasta viiskötluvusta.
Festarikausi on korkattu
Kaisaniemen Maailma kylässä -tapahtuma on ollut aina miellyttävä tapahtuma, säästä riippumatta. Musiikin lisäksi framilla on järjestöjä ja asiaa. Niin, ja tarjolla oleva ruoka on parasta, mitä suomalaisilla festareilla saa.
Ilmaisfestivaalina Maailmakylässässä on tietysti se vika, ettei paikalle välttämättä saa aikaiseksi raahauduttua kovin aikaisin, ja jos nyt ei hetkeen satu olemaan tulossa mitään erityisen kiinnostavaa, tulee kiusaus kävellä festarialueen vieressä olevalle bussipysäkille ja lähteä kotiin.
Pari ryhmää jäi kuitenkin mieleen komealla setillään. Monikulttuuriskandinaavinen Valravn seurailee jossakin määrin Hedningarnan parhaiden päivien teitä ja yhdistelee pohjoismaisia musiikkiperinteitä modernilla, vahvarytmisellä tavalla. Anna Katrin Egilstrøð on vahvaääninen, luonteikas laulaja. Komeaa soitantaa ja laulantaa.
Kuvan birminghamilainen Xova (lausutaan cross-over) oli puolestaan ainakin minun korvissani aikamoinen pläjäys nostalgiaa: jykevästi soineella kolmen hengen puhallinsektiolla ryyditetty bändi soitti juuri sellaista uuden aallon musiikillisella ja poliittisella särmällä höystettyä reggaeta johon tykästyin vähän jälkijunassa kahdeksankymmentäluvulla. Xova poikkesi sen ajan (muistikuvien) bändeistä kyllä yhdessä suhteessa: yhteissoitto oli äärimmäisen tiukkaa, svengaavaa ja tanssittavaa.
(No olihan The Clash tiukka kuin hansikas myös reggaebändinä, mutta ne muut…)
Molempien bändien levyt oli myyty festareilta loppuun, joten ne lähtevät tilaukseen netin kautta. Kyllä näin laadukkaasta tavarasta kannattaa maksaa. Mistä tulikin mieleen: tämän päivän Hesarin mielipidepalstalla julkaistu Juha Kreusin erittäin asiallinen kommentti tekijänoikeuskeskusteluun löytyy myös Risk Hunter -blogista.
Rytmiä, olkaa hyvä!
Törmäsin Ila Arunin ja Alga Yagnikin laulamaan ”Choli Ke Peecheen” pari vuotta sitten eräällä Bollywood-kokoelmaceedeellä ja tykästyin välittömästi tähän hillittömään lyömäsoitin- ja vokaalitutkielmaan. FB-kaveri löysi linkin laulun pitkään versioon – jota en ollut ennen kuullutkaan – ja tarjoilen sitä tässä teidänkin iloksenne.
Eläm(i)ä: palapeli
Työskellellessäni vajaat kymmenkunta vuotta sitten Likessä graafikkona ja kustannustoimittajana tulin tehneeksi kannen Georges Perecin teoksen W eli lapsuudenmuisto kirja kerrallaan -painokseen (vaikka minulla ei ollutkaan aikaa lukea itse kirjaa: valitettavan tyypillistä kirjankannentekijöille). Ehkä siksikin tulin kiinnittäneeksi huomiota Perecin tunnetumman teoksen Elämä Käyttöohje (suom. Ville Keynäs, Loki 2006) ilmestymiseen ja, sittemmin, kirjan saamiin kehuihin tuolla ja täällä.
Kirja tapahtuu ja kuvaa lyhyitä tuokioita eräässä pariisilaisessa kerrostalossa, huone kerrallaan, ja käy läpi jokaisen huoneen (liikkuen šakkihevosen hypyin). Järjestelmällistä asennetta korostavat kirjan liitteet: hakemisto, luettelo kirjassa kerrotuista tarinoista, kronologia ja kaaviopiirros asuntojen sijainnista. Kustakin huoneesta otetaan eräänlainen kolmiulotteinen valokuva, jossa lukija näkee mielensä silmällä huoneen kalusteita, tauluja, esineitä ja ihmisiä, jos heitä sattuu sillä hetkellä huoneessa olemaan. Moniin huoneisiin liittyy tarinoita asunnon haltijasta, omistajasta, entisistä asukkaista tai heidän läheisistään. Moniin huoneisiin liittyy myös luetteloita.
Perusteellinen, mutta rakenteen vaatimusten vuoksi(kin) poukkoileva kerronta saa lukijan kokemaan, että tekstiin sisältyy monia tasoja, että kirja pitäisi lukea moneen kertaan uudelleen, paitsi kirjailijan antamassa järjestyksessä myös vaikkapa kokonainen asunto kerrallaan… tai jotenkin muuten. Toisaalta tuokiokuvista syntyy helposti jopa Kotikatu-tyylisiä mielikuvia. Tarinoissa ei välttämättä tapahdu mitään kovin dramaattista, eikä huoneiden asetelmallisissa kuvauksissa ole välttämättä senkään vertaa dramatiikkaa. Hetkittäin kertomukset sitten yltyvät miltei fantastisiksi, luettelot absurdeiksi ja elämät ihmeellisiksi. Toisinaan (kirjan eräänä temaattisena juonteena toimivan) palapelin kokoaminen yllättää. Toisinaan tuntee seuraavansa vain puolikiinnostavaa juoruilua puolikiinnostavan naapuruston korkeintaan puolikiinnostavista ihmisistä.
Kokonaisuutena kirja on joka tapauksessa mainiota luettavaa, ja tietyssä mielessä se soutelee vähän samanlaisilla vesillä mitä itsekin kokeilin isovarpaallani Alshainissa. Kerronta etenee ja Ville Keynäsin suomennos toimii – useinmiten. Ranskaa osaamatta ja Perecin alkutekstiä lukematta on paha sanoa, ovatko paikoittaiset kömpelöt lauserakenteet ja muutamat asiakummallisuudet alkutekstistä.
Ajattelin kuitenkin olla lukematta kirjaa uudelleen, ainakaan saman tien. Ehkä joskus myöhemmin, sitten kun on aikaa, ehkä luen sen sitten asunto kerrallaan… tai jotenkin muuten.
… it’s gas–gas–gas!
Vaikuttaisi siltä, että Aurinkokuntamme on sadan vuoden päästä törmäämässä kymmenen valovuoden läpimittaiseen kaasupilveen. Pilven lämpötila on miljoonia asteita.
Paniikki!!!
… ehkei nyt sentään. Ensinnäkin kyse on Science Dailyn julkistama teoria eräistä viime vuosina tehdyistä, muuten hieman hankalasti selitettävistä havainnoista. Joten ensimmäisen kappaleen jokaisen verbin yhteyteen pitäisi lisätä sana ”ehkä” tai ”kenties”.
Toiseksi: kyse on tähtienvälisestä kaasupilvestä, mahdollisesti miljoonien vuosien ikäisestä supernovajäänteestä, juuri sellaisesta, jossa meidän oma Aurinkokuntammekin on luultavasti joskus syntynyt. Vaikka tähtienvälinen kaasu onkin tiheämpää tavaraa kuin tähtienvälinen avaruus keskimäärin, se on silti harvempaa kuin paraskaan tyhjiö, jota Maapallolla on mahdollista saada aikaiseksi. Ja harvempaa kuin planeettainvälinen avaruus Aurinkokuntamme sisällä. Luultavasti Aurinkokunta solahtaa pilven läpi pikku hiljaa kuin mikäkin kosminen tykinkuula ilman halki. Niin harva tavara ei pysty nostamaan lämpötiloja Maassa. Ns. kosminen säteily voi kyllä lisääntyä, joten avaruuslentäjät on suojattava entistäkin paremmin.
Olisi kiinnostavaa kyllä tietää, riittääkö Auringon valo valaisemaan kaasusumua sellaiseksi heijastussumuksi, jota jonkun toisen tähden ympärillä kiertävän planeetan astronomit ihailevat teleskoopeillaan (tai mitä siellä päin sitten käytetäänkään).
