En ole välttämättä mikään suunnaton trilogioiden ystävä. Numerolle kolme on sf-piireissä annettu aivan liikaa myyttisiä hyvyysulottuvuuksia minun makuuni – ajatellaanpa vaikka Asimovin Säätiö-trilogiaa, joka ei alunperin edes ollut trilogia, vaan Oswald Spenglerin Länsimaiden perikadosta ja Arnold J. Toynbeen A Study of Historysta perustajatuksensa lainannut pitkäksi venähtänyt pitkäksi venähtäneiden novellien sarja.
Sean Stewartin, Jordan Weissmanin ja Cathy Briggsin Cathy-nuortenkirjasarjasta tuli yhtä kaikki trilogia. Se oli sentään alun alkaenkin (ymmärtääkseni) tarkoitettukin trilogiaksi.
Minä tunnetusti suomensin ensimmäiset kaksi osaa, Cathyn kirjan ja Cathyn avaimen, ja olisin suomentanut kolmannenkin, elle hanke olisi ollut aikataulullisesti täysin mahdoton. Leena Perttula on suomentanut Cathyn sormuksen oikein hyvin. Tarinan loppu kiinnosti minuakin sen verran, että hankin teoksen käsiini.
Joissakin kriitiikeissä Cathyn avainta on pidetty pettymyksenä Cathyn kirjan jälkeen, ja jos sitä ajattelee itsenäisenä jatko-osana, se varmaankin sellainen myös on. Itse arvasin kyllä jo käännösvaiheessa, ettei tarina tähän pääty, ja Sean vahvisti asian kun kysyin. Trilogioiden kakkososat ovat usein vähän hankalia tapauksia: ykkönen menee hyvällä alkuvauhdilla, eräänlaisena teaserina, kakkosessa hommaa pitää sitten syventää ja kehittää ja valmistautua loppuhuipennukseen, joka on kuitenkin vuorossa vasta seuraavassa kirjassa. Niinpä kakkososissa mikään ei ratkea.
Cathyn sormuksessa asiat ratkeavat, ainakin toistaiseksi, jossakin mielessä yllättävästi, jossakin mielessä ennalta arvattavastikin ja, nuortenkirjaksi, jossain mielessä jopa yllättävän surumielisesti. Cathyn maailma näyttäisi palautuvan joissakin suhteissa sellaiseksi kuin sen olisi pitänyt olla, mutta joissakin suhteissa mikään ei ole ennallaan – eräiden keskeisten henkilöiden osalta perin lopullisella tavalla. Kaikkia lankoja ei keritä auki ja jotkut asiat jäävät hyvinkin epäselviksi, jopa muutamien kirjan (kovasti mainostettujen) nettilinkkien vilkaisun jälkeen.
Eniten minua häiritsee kerrontatyylin muuttuminen kirjasarjan mittaan tavanomaisemmaksi. Ykkönen oli likipitäen uskottavaa teinin (jokseenkin) reaaliaikaisesti pitämää läppäripäiväkirjaa chattailulla ja muulla sälällä täydennettynä, mutta kakkonen oli jo jotakuinkin suoraa minäkerrontaa. Kolmonen on pelkästään sitä. Cathyn sivunreunamerkinnät ja -piirrokset ovat sentään mukana.
Kaiken kaikkiaan erinomainen lukukokemus (ja suomennoskokemus!) myös ei-kohderyhmäläiselle.
