Työskellellessäni vajaat kymmenkunta vuotta sitten Likessä graafikkona ja kustannustoimittajana tulin tehneeksi kannen Georges Perecin teoksen W eli lapsuudenmuisto kirja kerrallaan -painokseen (vaikka minulla ei ollutkaan aikaa lukea itse kirjaa: valitettavan tyypillistä kirjankannentekijöille). Ehkä siksikin tulin kiinnittäneeksi huomiota Perecin tunnetumman teoksen Elämä Käyttöohje (suom. Ville Keynäs, Loki 2006) ilmestymiseen ja, sittemmin, kirjan saamiin kehuihin tuolla ja täällä.
Kirja tapahtuu ja kuvaa lyhyitä tuokioita eräässä pariisilaisessa kerrostalossa, huone kerrallaan, ja käy läpi jokaisen huoneen (liikkuen šakkihevosen hypyin). Järjestelmällistä asennetta korostavat kirjan liitteet: hakemisto, luettelo kirjassa kerrotuista tarinoista, kronologia ja kaaviopiirros asuntojen sijainnista. Kustakin huoneesta otetaan eräänlainen kolmiulotteinen valokuva, jossa lukija näkee mielensä silmällä huoneen kalusteita, tauluja, esineitä ja ihmisiä, jos heitä sattuu sillä hetkellä huoneessa olemaan. Moniin huoneisiin liittyy tarinoita asunnon haltijasta, omistajasta, entisistä asukkaista tai heidän läheisistään. Moniin huoneisiin liittyy myös luetteloita.
Perusteellinen, mutta rakenteen vaatimusten vuoksi(kin) poukkoileva kerronta saa lukijan kokemaan, että tekstiin sisältyy monia tasoja, että kirja pitäisi lukea moneen kertaan uudelleen, paitsi kirjailijan antamassa järjestyksessä myös vaikkapa kokonainen asunto kerrallaan… tai jotenkin muuten. Toisaalta tuokiokuvista syntyy helposti jopa Kotikatu-tyylisiä mielikuvia. Tarinoissa ei välttämättä tapahdu mitään kovin dramaattista, eikä huoneiden asetelmallisissa kuvauksissa ole välttämättä senkään vertaa dramatiikkaa. Hetkittäin kertomukset sitten yltyvät miltei fantastisiksi, luettelot absurdeiksi ja elämät ihmeellisiksi. Toisinaan (kirjan eräänä temaattisena juonteena toimivan) palapelin kokoaminen yllättää. Toisinaan tuntee seuraavansa vain puolikiinnostavaa juoruilua puolikiinnostavan naapuruston korkeintaan puolikiinnostavista ihmisistä.
Kokonaisuutena kirja on joka tapauksessa mainiota luettavaa, ja tietyssä mielessä se soutelee vähän samanlaisilla vesillä mitä itsekin kokeilin isovarpaallani Alshainissa. Kerronta etenee ja Ville Keynäsin suomennos toimii – useinmiten. Ranskaa osaamatta ja Perecin alkutekstiä lukematta on paha sanoa, ovatko paikoittaiset kömpelöt lauserakenteet ja muutamat asiakummallisuudet alkutekstistä.
Ajattelin kuitenkin olla lukematta kirjaa uudelleen, ainakaan saman tien. Ehkä joskus myöhemmin, sitten kun on aikaa, ehkä luen sen sitten asunto kerrallaan… tai jotenkin muuten.
