Jokakesäinen Haihatus-viesti

· 2 kommenttia ·

Finnconista oli sutjakkaa jatkaa ystävän kesämökille Oittilaan, ja Oittilasta puolestaan Joutsan keskustaan. Haihatus-näyttelystä on tullut jokakesäisen mökkivierailun vakio-ohjelmanumero. Violetin talon ja sen laajan pihamaan teoksissa kukkii hervottoman huumorin lisäksi oivaltava, äkkiväärä suhtautuminen ympäröivään todellisuuteen ja sen ilmiöihin.

Tämänvuotinen näyttely on saanut tavallista enemmän huomiota valtakunnanlehdistössä, ennen kaikkea kahden ”Erittäin salainen” -teeman sisäistäneen taiteilijan ansiosta. Orimattilalainen Marko Suomi on, käytyään pitsinnypläyskurssin, ottanut mallia ns. miestenlehtien seuranhakuilmoituksista ja niihin liitetyistä kuvista, jotka eivät esitä seuranhakijan kasvoja vaan nivusia. Klassisistisiin kehyksiin yhdistettynä nyplätyt pippelit olivat pikkuhauskaa ideaansa paljon, paljon vaikuttavampia. Itse en ole kyvykäs arvioimaan pitsin laatua, mutta tekstiilialan artesaaniksi valmistunut Sippi piti työnjälkeä oikein hyvänä.

Johannes Heinosen työt oli suljettu Haihatuksen perinteisestä ”shopping paradise” -myymälästä erotettuun, lukittuun konttiin. Avaimen sai lippukassalta, tosin ainakin meidän kohdallamme avain ojennettiin tullessa ilman että sitä olisi tarvinnut erikseen kysellä.

Heinosen tapauksessa tämä muka-sensurointi epäilemättä nostaa teosten huomioarvoa. Töiden teknisestä korkeatasoisuudesta huolimatta hänen tapansa leikitellä poliitikkojen mediakasvoilla ei ehkä ole sittenkään maailman terävimmästä päästä: Sauli Niinistö Jokerina on ehkä pikkunokkela, Timo Soini hitlerviiksissä aivan liian ilmeinen, halpa ja korni.

Minua koskettivat ennen kaikkea Heinosen viittaukset Suomen Suuriin Isänmaallisiin sotiin – epäilemättä siksikin, että olen näitä sotia pohdiskellut viime aikoina Muurahaispuu-kirjaprojektin kannalta. Kypäräpäinen pikkupoika kyselemässä Mannerheimilta ”Koska isä tulee?” on väistämättä pysäyttävä.

Myös isomman kuvan detaljina nähty mukaelma erilaisten ”isänmaallisten” nuorten harrastamasta lapsellisesta ”Kiitos 1939–45” -paidasta teki vaikutuksen.

En usko lukeneeni näyttelystä etukäteen niin paljoa, että media olisi päässyt vaikuttamaan käsitykseeni tämän vuoden annista. Suomi ja Heinonen kuitenkin jäivät parhaiten mieleen, ehkäpä violetin talon katolle nousseen, kesän kellastaman uretaanitäysikuun ohella. Ja Tiina Vehkaperän ”Skandaali”-teoksen eri puolille aluetta sijoitettujen, iltalehtishokeeraavien nännien ohella.

Post-Finncon

· 2 kommenttia ·

Alunperin tarkoituksenani oli raportoida Finnconista päivä kerrallaan. Mutta laiskuus – tai helteen vuoksi huonosti nukuttujen öiden aiheuttama väsymys – vei voiton.

Lyhyt tiivistelmä: Olin paikalla. Sain kiitosta. Tapasin mukavia ihmisiä. Kuulin kiinnostavia esityksiä. Kivaa oli.

Vähän pidempi tiivistelmä: Tämänvuotinen con poikkesi useammista edellisistä siinä, että samassa yhteydessä ei järjestetty Animeconia. Tavallaan tämä on sääli: Animekansa on värikästä, innostunutta, hyvätapaista ja näkee valtavasti vaivaa tapahtuman eteen. Manga ja anime käyttävät sitä paitsi niin paljon sf-aiheita, että nuoressa porukassa on hillittömästi potentiaalia tulla myös ”oikean” conin vakkarikävijöiksi.  Heissä ei ole mitään muuta vikaa kuin se, miten käsittämättömän paljon heitä tulee paikalle. Animeton coni vaikuttikin ensi silmäyksellä miltei autiolta ja harmaalta.

Muutamia tilaisuuteen pukeutuneita sentään löytyi, ja vaivaa oli nähty. Sisätiloissa väen määrän huomasi oikeastaan vasta siitä, että saleissa oli runsaasti väkeä, niinkin runsaasti että muutama esitelmä ja keskustelu jäi kuuntelematta, kun saliin ei voitu ottaa enempää ihmisiä.

Itse tulin kuunnelleeksi esityksiä oikeastaan kahdesta teemasta: kuvista ja suomalaisesta perinteestä.


Conin kunniavieraana toiminut emeritaprofessori Liisa Rantalaiho puhui ja näytti outouden kohtaamisia suomalaisessa nykytaiteessa. Graafikko Carita Forsgren perehdytti puolestaan pidempään fantasiataiteen perinteeseen luolamaalauksista Hieronymus Boschin ja William Blaken kautta Boris Vallejoon. Nämä esitykset ovat luultavasti erinomaisia johdatuksia tässä muutaman päivän sisällä tapahtuvalle, jokavuotisella Haihatus-käynnille. Se on oiva paikka kohdata kuvallista outoutta(kin).


Visuaalinen oli myös Petri Hiltusen esitys suomalaisesta poikakirjascifistä viime vuosisadan alusta aina 1980-luvulle asti. Yleisön naurunrähäköiden lomassa Petri perusteli erittäin pätevästi, miksi etenkään suomalaisella poikascifillä ei totisesti ollut mitään jakoa Finlandia-tason mitteläissä ennen Johanna Sinisaloa, vaikka Finlandia oli epäilemättä soinutkin useammankin kirjoittajan päässä: ”Mainitsinko jo rasismin?”


Lauantain iltakekkerit menivät taas perinteisellä kaavalla. Asuja palkittiin – ihan aiheesta – kunniavierasfilkkejä laulettiin ja, helteen vuoksi, suuri osa yleisöä istui Lozzin kasvihuonemaisen salin sijaan viereisellä terassilla, jossa ilmanala oli aika paljon miellyttävämpi. Hintataso puolestaan ei, joten väki valui varsin aikaisessa vaiheessa jo perinteiseen Jyväscon-jatkopaikkaan Sohwille.

Omaan osuuteeni olen jokseenkin tyytyväinen. Atorox-novellikilpailun kakkossija – käytännössä ensimmäisellä sf-lehdissä koskaan julkaistulla novellillani! – teki tietysti kutaa itsetunnolle, varsinkin kun ”Kolmekymmentä vuotta” sai muutenkin kehuja lukuisilta kohdalle sattuneilta ihmisiltä.

Olin mukana (Atorox-tilaisuuden lisäksi) kahdessa paneelissa. Lauantaina pääsimme Pasin, J-P:n ja ulkojäsen-Tiinan kanssa kertomaan jälleen monenlaisia näkemyksiämme siitä, mitä se reaalifantasia oikein on. Sunnuntain paleofiktio-paneelissa tuli vähän sellainen olo että mukaan olisi tarvittu joku joka olisi perehtynyt paremmin myös ulkomaiseen lajin kirjallisuuteen (Jean M. Untinen-Auelin lisäksikin), mutta yleisön myötävaikutuksella saimme silti aikaan kiinnostavana pysyneen ja ajatuksia poikineen keskustelun. Kuten tulin tunnustaneeksi, Nedujen taustatyön tekeminen jätti mielenpohjalle ajatuksen, että ehkä joskus voisi kirjoittaa jonkinlaista paleofiktiota itsekin, mutta aika näyttää kehittyykö tästä yhtään mitään.

Pohjimmiltaan conit ovat kuitenkin rentoja sosiaalisia tapahtumia. Itse aloitin niissä käymisen varsin myöhään, mutta silti on minullekin muodostunut vähitellen puolituttavajoukko, jota mielellään käy tapaamassa kerran vuodessa jossakin päin Suomea (ensi kesänä Turussa). Siinä sivussa on tietysti hauskaa oppia jotakin sf:n maailmasta ja ehkä vähän markkinoida omaakin kirjailijuuttaan ja kääntäjyyttään. Ja ottaa rennosti, kuten muutkin.

(Ja anteeksi mahdollisesti tavallista suurempi lyöntivirheiden määrä. Tämän miniläppärin näppäimistö on aika… mini. Mitä minun sormeni eivät ole.)

Roskilde-löytö tämäkin

·

Olisikos ollut vuonna 2000 kun tulin poikenneeksi Roskilden festareilla katsomassa pakistanilaista rockbändiä, joka osoittautui aivan loistavaksi. Sittemmin selvisi, että Junoon on todella iso nimi sekä kotimaassaan että Intiassa, vaikka sen rajan ylittäminen on musiikillekin joskus vaikeaa. Roskilden keikalla äänitetty ”Jugalbandi” päätyi sittemmin Andaz-levylle, joten periaatteessa minunkin ääneni kuuluu sieltä yleisön joukosta… periaatteessa.

Tämän vähän kehnolaatuisen videopätkän kuvamateriaali on kuvattu bändin basistin Brian O’Connellin kotikaupungissa New Yorkissa, Central Parkissa pidetyssä muistokonsertissa yhdelle kaikkien aikojen huikeimmista laulajista, Nusrat Fateh Ali Khanille.

Nyttemmin Junoon on hajonnut. Kitaristi/lauluntekijä Salman Ahmad on julkaissut levyjä Junooni-nimellä, mutta laulajana hän ei ole Ali Azmatin veroinen.

Vakavia rajoituksia spamanvapauteen

·

Poistin kommentointimahdollisuuden kaikista viime vuodenvaihdetta aikaisemmista viesteistäni, ja muutamista tuoreemmistakin. Syynä on kyseisiin viesteihin tulleen roskapostin runsas määrä.

Roskapostit eivät tulleet näkyviin teille, lukijoille, koska blogin asetuksissa suoraan luettavaksi tulevat vain ne viestit, joiden lähettäjän kommentteja on hyväksytty aikaisemmin. Muut ovat kiertäneet minun ennakkosensuurini kautta. Eipä oikeaa sensuroitavaa ole kyllä pahemmin ollutkaan, paitsi erilaisten kyseenalaisten lääkkeiden ja – mielenkiintoista sinänsä – vakuutusten mainoksia. Ynnä mainoksia ja linkkejä johonkin, josta minulla ei ole aavistustakaan, kun en niitä linkkejä ole klikkaillut.

Joihinkin mahdollisesti paljonkin oikeaa kommentointia aiheuttavia aiheita olen kyllä oikeastaan vähän vältellytkin, silkkaa laiskuuttani ja pelkuruuttani. Esimerkiksi ns. maahanmuuttokriittisiin tahoja, joilla on perinteisesti ollut, joka puolella maailmaa, kärkästä taipumusta paikata muuten kehnoa argumentaatiotaan kättä pidemmällä. Moniin pinnalla oleviin aiheisiin, jotka periaatteessa olisivat minunkin poliittisella agendallani, en ole tullut juuri mitään sanoneeksi, koska kaikki tarpeellinen on sanottu jo muualla. Esimerkkinä nämä viime aikojen muotivillitykseen hurahtaneet oikeistoneropatit, joiden mielestä kaasuiskut alaikäisiä(kin) pride-kulkuelaisia kohtaan ovat ymmärrettävää, hyväksyttävää ja paijattavaa, mutta Greenpeacen väkivallaton ja lainmukainen mielenilmaus ”terrorismia”. Tämän idioottimaisen muotivirtauksen rattaille yrittää epätoivoisesti kivuta myös edesmenneen ”liberaaliutta” nimessään korostaneen puolueen entinen puheenjohtaja. Hyi helvetti. Uurnilla ta–va–taan, ja toivottavasti äänestäjät muistavat nämä kommentit senkin jälkeen kun muotivillitys menee, toivottavasti pian, ohi.

Ystävyydestä

·

Ei tällaisella ilmalla ole mitään mahdollisuuksia kykkiä työhuoneessa, missä tietokoneen neliydinprosessori kuumentaa ilman vieläkin polttavammaksi ja tietokoneen tuulettimet puskevat sitä huoneilmaan. Pakko viettää iltapäiviä joko lakkaamalla kitaraprojektia – taloyhtiön nikkaritila on maan alla ja sitten viileä – tai istuskella pergolassa tai kirsikkapuun katveessa lukemassa.

* * *

Robert ja Patricia saapuvat molemmat New Yorkiin kesällä 1967. Molemmat ovat asunnottomia, rahattomia, työttömiä, nälkäisiä, yksinäisiä. Patricia on juuri toipunut teiniraskaudestaan ja esikoistyttönsä adoptoinnista pois hänen elämästään heti synnytyksen jälkeen. Robertilla on hyvin vaikeat välit vanhempiinsa ja katoliseen uskoon. He tapaavat toisensa sattumalta, ystävystyvät, rakastuvat. Löytävät tilapäisiä työpaikkoja ja jonkinlaisen kämpän,  sitten toisen, sitten he onnistuvat saamaan pikkuruisen huoneen legendaarisesta Chelsea-hotellista. Molemmilla ei ole oikeastaan minkäänlaisia kunnollisia tulevaisuudensuunnitelmia, he ovat ”pelkkiä kakaroita”, kuten joku ohikulkija toteaa. Molemmat kyllä tietävät haluavansa tehdä taidetta. Robert keskittyy alusta alkaen kuvataiteisiin, Patricia alkaa tehdä kuvien lisäksi runoja. Vähitellen hän alkaa yhdistellä Rimbaudin ja Baudelairen vaikutteisiin viehtymystään rock-musiikkiin. Suhde ei kestä suhteena kuin pari vuotta – Robert alkaa itsekin tajuta olevansa homoseksuaali – mutta siitä syntyy elinikäinen ystävyys. Vaikeiden vuosien aikana kohdalle sattuu satunnaisia tuttavuuksia ja ihastuksia, jotka myöhemmin tönäisevät heitä suuntiin, jotka jälkiviisauden valossa vaikuttavat ”oikeilta”. Slim Shadow -nimeä käyttänyt rumpali osoittautuu Sam Shepard -nimiseksi näytelmäkirjailija–perheenisäksi, mutta vaikka suhde ei kestäkään kauan, se vie Patrician esiintymään ja kirjoittamaan. Robert löytää lopulta itselleen varakkaan poikaystävän ja mesenaatin. Patricia kirjoittaa Rolling Stonen ja Creemin kaltaisiin rocklehtiin, saa sitä kautta arvostusta ja kollegastaan Lenny Kayesta kokeilunhaluisen sähkökitaristin tukemaan lausuntaa ja lauluja yhdisteleviä esityksiään. Eräänlaiseksi tienhaaraksi muodostuu Robertin ottama valokuva Patrician ensimmäisen albumin kanteen: sen jälkeen sekä Robert Mapplethorpe että Patti Smith jatkavat omaa, itsenäistä uraansa, mutta ystävyys kestää aina Robertin kuolemaan pitkän sairauden jälkeen vuonna 1989.

Ensimmäinen suomennettu Patti Smithin kirja Ihan kakaroita (Just Kids, 2010) ei ole varsinaisesti muistelmateos eikä taiteilijamuotokuvakaan. Se on kumpaakin, mutta ennen kaikkea se on kertomus huono-onnisesta rakkaussuhteesta kehittyneestä vahvasta ystävyydestä. Smith valottaa kyllä molempien taustoja ja molempien itsenäisiä tekemisiä, mutta ennen kaikkea heidän yhteisen tarinansa taustoittamiseksi. Samalla kirja on mukana olleen kuvaus New Yorkin, Max’s Kansas Cityn ja CBGB’sin sittemmin glorifioiduista underground-piireistä eräänlaisena välikautena, Andy Warholin hovin kulta-ajan jälkeen, mutta ennen punkin ja uuden allon puhdistavaa energiaa. Smith ei suoranaisesti romantisoi, mutta hän tunnustaa kyllä väriä vilpittömänä fanina omille sankareilleen ja muusilleen: Janis Joplinille, Jimi Hendrixille Jim Morrisonille, Bob Neuwirthille ja Robert Mapplethorpelle. Hän on ilmeisesti pitänyt päiväkirjaa suuren osan kuvaamastaan aikakaudesta, mikä selittää muistikuvien tarkkuuden – sen lisäksi, että hän monista aikalaisistaan poiketen pysyi enimmäkseen erossa ainakin vahvemmista aineista.

Etukäteen oletin 1800-luvun ranskalaiseen kirjallisuuteen antaumuksella perehtynyttä Antti Nyléniä jotakuinkin täydelliseksi suomentajaksi tälle kirjalle. Pääsääntöisesti jälki onkin ihan hyvää, mutta joissakin kohdin kustannustoimittaja olisi kyllä saanut olla punakynäisempi, kun englannista suomeen niin kiusallisen helposti livahtavat anglismit hyppäävät silmille. (Tiedän kyllä langenneeni samaan ansaan itsekin niin kovin monta kertaa, omien kustannustoimittajieni kanssa. Vieraan tekstissä ne vain erottuvat paljon selvemmin.)

Joka tapauksessa kirja toimii; se on haikeankaunis kuolinvuoteella annetun lupauksen täyttymys, ajankuvaa ja välittämistä täynnä. Kunpa osaisin itsekin kirjoittaa jotakin näin hienoa niistä (entisistä ihastuksista ja nykyisistä) ystävistä, jotka ovat olleet ja ovat edelleenkin minulle tärkeitä.

Masennuslääkkeet eivät tee hyvää katkaravuille

· 2 kommenttia ·

Se mitä tapahtuu Las Vegasissa, ei jää Las Vegasiin. Huolellisesta puhdistuksesta huolimatta jätevetemme pursuavat kemikaaleja: esimerkiksi kofeiinia ja fluoksetiinia.

Fluoksetiini (jonka tunnetuin tuotenimi, Suomessakin, lienee amerikkalainen Prozac) on yleisesti psyykenlääkkeenä käytetty serotoniinin takaisinoton estäjä. Sen avulla hyvin moni ihminen – mukaan lukien osa minun ja varmasti myös sinun tuttava- ja ystäväpiiristäsi – pystyy elämään ns. normaalia elämää paljon helpommin tässä yhteiskunnassa, joka odottaa meiltä yhä luonnottomampia ponnistuksia kansantalouden ja osakkeenomistajien eteen. Fluoksetiini on kuitenkin (sekin) aine, joka vaikuttaa myös muihin eliöihin kuin ihmisiin.

Esimerkiksi katkarapuihin. Tuoreen tutkimuksen mukaan fluoksetiini saa katkaravut uimaan kohti valoa – ja siten saalistavien kalojen kitoja. Kalat ehkä ovat tyytyväisiä (riippuen tietysti siitä, miten fluoksetiini vaikuttaa niihin), mutta ekologisen tasapainon horjahtelu näin lähellä ravintoketjun alkupäätä voi aiheuttaa sotkuja, jotka tuntuvat myös ravintoketjun jo ennestäänkin kovilla olevassa toisessa päässä: petokalojen ja niitä ryöstökalastavien ihmisten kohdalla.

Jumalan kymmenen lonkeroa

·

Lontoon Luonnonhistoriallisen museon salissa on kaksi nähtävyyttä turistien ja heitä kierrättävien museokuraattoreiden äimisteltävänä. Toinen on Falklandin saarten edustalta löydetyn, lähes yhdeksänmetrisen Architeuthisin – jättiläiskalmarin – formaliiniin säilötty ruumis valtavassa lasisammiossa. Toinen, näennäisesti vaatimattomampi, on sarja yhtä lailla lasiastioihin säilöttyjä eliönäytteitä, jotka nuori luonnontieteilijä nimeltä Charles Darwin toi Beagle-laivalla tekemältään matkalta 1800-luvun alussa.

Eräänä päivänä jättiläiskalmari sammioineen katoaa. Ei murtojälkiä, ei mitään – paitsi muutamaa päivää myöhemmin talon kellarista löytyvä ihmisruumis, joka on Architeuthisin tavoin säilötty lasiastiaan. Ruumiissa on muutama merkillinen piirre. Ensinnäkin se on liian iso että sitä olisi ollut mitenkään mahdollista saada sullottua kyseiseen purkkiin. Toiseksi ruumiinavaus paljastaa, että ruumiin säilöminen on tapahtunut jo satakunta vuotta sitten, mutta ruumiilla on tatuointi, jossa lukee ”GG Allin and the Murder Junkies”.

Tämä on vasta alkua. China Miévillen uuden Kraken-romaanin päähenkilö, vähän lapsellinen museokuraattori Billy Harrow saa tuota pikaa tutustua paljon kummallisempiinkin – ja vaarallisempiin – asioihin. Kuten poliisin kulttien toimintaa tutkivaan erikoisyksikköön, jonka eräillä jäsenillä on… erikoisia kykyjä. Kuten kulttiin, joka palvoo kalmareita jumalanaan. Kuten erinäisiin muihin kultteihin, joita tuntuu yhdistävän vain yksi ainoa asia: kaikkien ennustusten mukaan maailmanloppu on tapahtumassa samana ajankohtana, vain muutamien päivien päästä. Kuten Lontoon alamaailmaan, jonka toimijoilla tuntuu olevan käytössään hillittömän laaja valikoima erilaisia nykyajan luonnontieteelle ja tekniikalle tuntemattomia… kykyjä.

Naiivi, vähän päämäärättömän ja tahdottoman oloinen Billy Harrow omaksuu hänet kaapanneen pimeän, okkultistisen Lontoon alamaailman kaikkine kummallisuuksineen ja mahdottomuuksineen yllättävän sujuvasti ja nikottelematta. Ehkä hän  on niin luonnontieteilijä, että kaikki teoriat, jotka eivät sovi yhteen hänen henkilökohtaisten havaintojensa kanssa, lentävät saman tien laidan yli?

China Miévillen tuntevat tietävät, etteivät hänen luomansa maailmat – tai edes hänen kirjoissaan nähty Lontoo – ole tosiaankaan tavanomaisimmasta päästä edes urbaanin fantasian maailmassa. Tällä kertaa Miéville päästää itsensä irti myös urbaanin fantasian satirisoijana. Kulttien ja erilaisten kykyjen (knack) ynnä kirjallisuus-, taide- ja populaarikulttuuriviitteiden ilotulitus on melkoista, ja tuntuu toisinaan lipsahtavan itsetarkoituksellisuuden puolelle.

Toisaalta villiintyneen pyörteen keskeltä nousee hyvinkin kiinnostavia ajatuksia. Kuten siitä, kuinka puolihuolimattomasti liikkeelle laskettu kaupunkitarina voikin suusta suuhun kulkiessaan muuttua joksikin paljon vakavammaksi. Tai siitä, miten suurkaupunki, Lontoo, voi monessakin mielessä muodostaa eräänlaisen tietoisen olennon.

Kraken vaatinee useammankin lukukerran että siitä saisi kaiken irti. (Jossain mielessä tarvittaisiin kriittinen, kommentoitu editio kaikkien kulttuuriviittausten bongaamiseen.) Sopii toivoa, että The City and the Cityn suomennos myy niin hyvin, että myös Kraken saadaan aikanaan suomeksi.

Toisaalta ajatus on – kirjan potentiaalisen kääntäjän mielessä – vähän pelottavakin. Tämän tarinan saattaminen toiselle kielelle on aivan jumalaton urakka.

Tohtorisedän vastaanotolla

·

Loppuunmyytyä Roskilden festivaalia ja hyvin pärjännyttä Ruisrockia lukuunottamatta konserttilippukauppa tuntuu käyvän tänä kesänä perin nihkeästi. Dr. Johnin ja Lower 911:n eilisiltainen keikka ei ollut lainkaan ainoa, joka on vähäisen myynnin vuoksi siirretty Kulttuuritalolta Tavastia-klubille. Tässä on tietysti sekä hyvät että huonot puolensa: Kultsa on kalsea ja kolho paikka, salin Alvar Aalto -akustiikka kammottava. Tava puolestaan on (ainakin minulle) se Helsingin sali jossa on kaikki huikeimmat keikat nähty. Toisaalta salissa joutuu seisoskelemaan (sitä tuli Roskildessa tehtyä ns. riittävästi), salin ilmastointi on olematon, viini huonoa ja paikan vessat ns. legendaarisia.

Dr. Johnin olen nähnyt livenä muistaakseni kerran aikaisemmin. Paikka oli Pori Jazzin Kirjurinluoto, aika iltapäivä ja keikka vähän yhdentekevä. Osittain kyse oli festivaalista ja ohjelmistovalinnasta: jazzfestivaaleilla hyvä tohtorimme soitti tietenkin jazzia. Hän on levyttänytkin ainakin yhden todella hienon ja oivaltavan jazzlevyn (Duke Elegant, 2000, sovittaa Duke Ellingtonin lauluja uudempaan neworleansilaiseen tyyliin), mutta tuosta keikasta ei jäänyt silti erityisen innostuneita muistoja. Toisaalta Lower 911 -yhtyeen kanssa tehdyt Sippiana Herricane -ep ja City that Care Forgot -albumi ovat kuulostaneet melkoisen pätevältä, vahvalta kamalta. Odotukset olivatkin kohtuullisen korkealla.

Eikä tohtorin bändi pettänyt. basisti David Barard, rumpali Herman Ernest III ja (lämmittelynä pienen, hienon soolosetin heittänyt) kitaristi John Fohl rakensivat vanhalle herralle tanakan ja funkyn pohjan. Tohtori itsekin tuntui olevan erinomaisessa iskussa. Pääkalloilla ja muulla lievästi kornilla hoodoo-rekvisiitalla koristellut flyygeli ja Hammond-urut täydensivät jo valmiiksi rikasta rytmiikkaa napakasti ja terävästi. Kaukaa viisaasti Dr. John omaksui jo nuorena laulutyylikseen käreän käninän, joten siinäkään ei ikä pääse painamaan.

Ohjelmisto koostui pitkän levytysuran helmistä ja lukuisista New Orleansin seudun perinnemusiikin sekä rock’n’rollin klassikoista (tyyliin ”Indian Red” ja ”Rockin’ Pneumonia and the Boogie Woogie Flu”), joista muodostui lähestulkoon eräänlainen jatkuva, jatkuvasti muuntuva ja kehittyvä rytmikudos. Vaikka tuoreiden levyjen materiaalia kuultiin, olisin odottanut että yhtyeen nimeäkin* innoittaneet viime aikojen katastrofit olisivat nousseet setissä tai ainakin välispiikeissä vahvemmin esiin.

Joka tapauksessa yksi jo muutenkin erittäin kovatasoiselta vaikuttavan konserttikesäni hienoja iltoja. Tyytyväistä tuntui olevan muukin Tavastialta varhaisiltaiseen Helsinkiin valuva väki.

___

* Lower 9th Ward on New Orleansin kaupunginosista köyhimpiä, musiikin yhteyksissä tunnetuimpia ja Katrina-myrskyn avuttomassa jälkihoidossa pahiten kärsineitä. 9/11:n te tietysti tiedättekin.